Hipit rautaa?

Cristina Anderssonin ja Jari Kaivo-ojan tuore kirja BohoBusiness: Ihmiskunnan voitto koneesta (Talentum) tulee juuri oikeaan aikaan eli näennäisesti aivan liian aikaisin. Kirja pohtii keinoälyistymisen ja robotisaation vaikutuksia ihmiskunnan tulevaisuuteen etenkin talouselämän kannalta. Kuten he itsekin kirjassa toteavat, eksponentiaaliset kehitystrendit - kuten teknologinen kehitys - vyöryvät päälle salamannopeasti sitten kun kriittinen massa innovaatioita on saavutettu. 

Andersson ja Kaivo-oja katsovat, että tämä hetki alkaa olla pian käsillä. Näin ollen kirjassa esitetetyt paikoin hullunkurisilta vaikuttavat näkemykset jopa 50-60 prosentin työttömyysasteista saattavat jo varsin pian olla todellisuutta. Ihmiset eivät kuitenkaan vielä miellä näitä mahdollisuuksia ja uhkia, mutta uuteen maailmaan valmistautuminen täytyy aloittaa jo nyt. Tällä selittyy kirjan paradoksaalisen samanaikainen oikea- ja ennenaikaisuus.

Teeman lisäksi kirjaa voi onnitella myös ansiokkaasta perehtyneisyydestä aiheeseen sekä sen varsin oivaltavasta käsittelystä. Kirja lähdeviitteineen käy hyvästä ja ajantasaisesta perehdytyksestä teknologiseen muutokseen ja sen mahdollisiin tuleviin vaikutuksiin. Silti on varsin todennäköistä, että tuleva teknologinen ja sitä seuraava taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros osoittavat Anderssonin ja Kaivo-ojan kuitenkin olleen monessa suhteessa väärässä: käynnissä olevat prosessit lienevät niin mullistavia, ettei kukaan vielä osaa nähdä niiden kantomatkaa.

Tällä ei kuitenkaan liene suuren suurta väliä, sillä kirjan todellinen viesti ja arvo on toisaalla: se ravistelee ja houkuttelee ihmisiä ottamaan vastuuta elämistään ja valinnoistaan. Samalla se hahmottelee uudenlaista menestyvää ihmistyyppiä - boheemia hippiä - joka nimenomaan luovuuden ja verkostoitumiskykynsä kautta kykenee menestymään myös nopeasti muuttuvassa ja robotisoituvassa maailmassa. Näiden yksilöiden vuorovaikutuksesta syntyy uusi boheemi talous, BohoBusiness. Mielessä kuitenkin käy, onko meistä kaikista boheemeiksi vaikuttajiksi ja menestyjiksi? Onko "voittaminen" - miten se sitten määritelläänkin - kaiken alfa ja omega myös jatkossa? Ja miten käy jatkossa heille, jotka eivät näissä kinkereissä menesty?

Tässä missiossa on samalla sekä kirjan suurin vahvuus että sen ajoittainen heikkous. Parhaimmillaan kirja kohoaaa vaivattomaan ja lukijaa inspiroivaan lentoon: minäkin haluan olla boheemi hippi, huomisen loistava sekä itseään että lähimmäisiään, hell!, koko ihmiskuntaa auttava yksilö! Pahimmillaan kirja kuitenkin valahtaa puolivillaisen elämäntaito-oppaan puolelle. Nämä hetket eivät kuitenkaan positiivista kokonaisvaikutelmaa sanottavasti himmennä. Mielessä kuitenkin käy, että kirja olisi kenties hienoisesta tiivistämisestä hyötynyt. Kenties ilmeisesti alkamassa oleva käännösprosessi englanniksi tarjoaa tähän myös tilaisuuden?

Kirjan tenho kohoaa siitä, että se kääntää suuren muutoksen ja uhan positiiviseksi mahdollisuudeksi. Tulevaisuuteen ei kuitenkaan pidä rynnätä vain se boheemi kylki edellä. Varteenotettavien tiedemiesten ja muiden taustatahojen tuore päätös perustaa Cambridgen yliopistoon tutkimuskeskus pohtimaan muun muassa keinoälyyn ihmiskunnan kannalta liittyviä eksistentiaalisia uhkia osoittaa, että ihmiskunnan voittoa koneesta ei ole vielä kirkossa kuulutettu.

Varmaa kuitenkin on, että mikäli emme ajoissa osoita valmiutta ja notkeutta ottaa esiin työntyvää maailmaa vastaan, hukka meidät yksilöinä, yhteiskuntina ja kenties koko ihmiskuntana perii. Kuten SMK:ssä kirjoitan, toistaiseksi ihmiskunta on varsin sokkona rynnännyt kohti teknologista tulevaisuuttaan. Tämän tärkeän teeman esiinnostamisesta BohoBusinessta ja sen tekijöitä pitää onnitella. Lisäpisteitä tulee vielä kirjan pyrkimyksestä valtauttaa ihmisiä ottamaan vastuuta ja johtajuutta ei vain omista, vaan viime kädessä lähimmäistensä elämistä. Toivoa sopii että Andersson ja Kaivo-oja ovat visiossaan oikeassa ja että jatkossa hipit ovat jälleen rautaa.

Hiski Haukkala

PS: Trendikkäästi kirjaa tukee sille omistettu blogi. On toivottavaa, että keskustelu aiheesta jatkuu vilkkaana myös sen puitteissa.

Beckyleaks?

Yritys narauttaa "kohudosentti" Johan Bäckman tieteellisestä vilpistä väitöskirjassa on johtamassa näköjään isompaan junaonnettomuuteen, jonka uhriksi saattaa ajan mittaan olla joutumassa koko kotimainen tiedeyhteisö. Teemaa on käsitelty jo varsin kattavasti akateemisen maailman sisäisen laadunvalvonnan tiimoilta muun muassa Tuomo Pietiläisen ja Osmo Apusen toimesta. Ei tästä tämän enempää.

Nyt on tarina saanut kuitenkin, jälleen kerran, hurjan käänteen. Bäckman alkoi julkaista väitöksen tiimoilta tekemiään haastatteluja blogissaan sanasta sanaan litteroituna. Haastattelujen lisäksi verkossa oli myös muun muassa suojelupoliisin dokumentteja. Osmo Apunen on jo ehtinyt huomauttamaan kuinka kiusallista, suorastaan vahingollista tämä on turvallisuusviranomaisillemme ja kuinka ilmeisen löperösti sensitiivistä tietoa ja jopa dokumentteja on jaettu tutkijalle.

Sittemmin Bäckman on kyseisen materiaalin sivuiltaan poistanut. Ongelma kuitenkin pysyy, sillä asialla on myös toinen ja tiedeyhteisön kannalta vakava puolensa. Muutama vuosi sitten kirjoitin, että avoimuuden juhlimisen sijaan Assangen Wikileaksilla saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia diplomatian elintärkeille käytännöille. Voi olla, että käsissämme on nyt kotimainen Beckyleaks - tilanne, jossa sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden parissa toimivat henkilöt alkavat rajoittaa kanssakäymistään tutkijoiden kanssa. Samalla katoaisi suurelta osalta alan tutkimusta keskeinen lähdepohja pois, sillä suuri osa esimerkiksi kansainvälisen politiikan piirissä tutkimistamme aiheista on sellaisia, että ne ovat asiakirjasalaisuuden piirissä, jolloin lähestulkoon ainut tapa saada muuta kuin turvallisuuspoliittinen selonteko -tasoista materiaalia ovat nimenomaan haastattelut.

Asia ei siis liene tältäkään kantilta tiedeyhteisölle täysin yhdentekevä. Vaan mikä avuksi? Yksi tapa voisi olla, että jatkossa haastattelujen pohjaksi ja aluksi tehdään kirjallinen sopimus, jossa sovitaan haastattelun käyttötarkoituksista, mahdollisesta anonymiteetistä sekä materiaalin säilyttämisestä tai luovuttamisesta eteenpäin. Itse inhoan yli kaiken turhaa byrokratiseeraamista ja paperia, mutta jos vaihtoehtona on suomalaisten virkamiesten ja poliitikkojen sulkeutuminen simpukoiden tavoin, lienee tämä kuitenkin pienempi paha.

Lopuksi vielä hieman aiheeseen sopivaa taustamusiikkia.

Hiski Haukkala

Guest blogger Alyson Bailes: A comment from Reykjavik

I remember asking an excellent Finnish defence expert in 2007 what he thought about Iceland's defence problems, and he said 'Oh, have the Americans left?'  In fact, the USA had unilaterally withdrawn all its armed forces from Iceland in 2006, triggering the largest crisis for defence policy since Iceland joined NATO in 1949. Lack of information on such a matter in Finland is, unfortunately, not untypical and it goes both ways.  If only Icelanders had known more about Finland's experiences and strategic approach, they would surely have made a better job of avoiding or at least managing their recent financial crash.

So how does the air surveillance issue look from Iceland? The first point to understand is that since breaking away from Denmark in 1944, Iceland has never been able to defend its own sea and air space. The nation was united in deciding not to have armed forces, but even if they had set up an army, a population of just 300,000 could never have afforded a hi-tech, combat-ready air force and navy.  (Malta with 400,000 people, for instance,  has no warships or warplanes at all.)

From 1949 to 2006, US forces met all Iceland's defence needs on the basis of a bilateral defence agreement (signed 1951) and also on behalf of NATO.  Aside from air defence monitoring and patrolling they also looked after non-military search and rescue.  Iceland itself only needed a couple of patrol boats for the coastguard and a couple of helicopters, and that is still pretty much what it has today. In practice, the coastguard ships are often away from home carrying out international duties such as patrolling for the Schengen regime.

When the US walked out in 2006, Icelandic civilians were able to take over the operation of the ground-based air defence radars. For actual patrolling both by land and sea they had to look to the help of their neighbours, initially Norway and Denmark, and then to a new arrangement with NATO as a whole.  Under the latter, NATO countries take turns to make short visits to Iceland to carry out patrolling and policing exercises.  A multilateral NATO exercise, sometimes including the US, is held in Iceland every autumn.

It is important to grasp, however, that all these new activities are exercises: designed among other things to give partners familiarity with Icelandic conditions and with working with each other, and also to show solidarity with Iceland as an ally and friend.  At all times, should a warlike incident start eg with a deliberate hostile intrusion into Icelandic airspace, it is the duty of Norwegian planes (under NATO plans) to react, with backup initially from the UK.

The idea that Finland and Sweden might also help with Icelandic air surveillance was put forward as proposal no. 3 in Thorvald Stoltenberg's report of  February 2009, commissioned by the five Nordic Foreign Ministers, on the future of Nordic security and defence cooperation.   Stoltenberg himself saw it as closely connected with his other proposals for cooperative Nordic maritime surveillance in the High North and for a coordinated maritime response force.

The motive behind this set of proposals was threefold, even if not fully spelled out in Stoltenberg's text.  First came the observation that small, defenceless Iceland occupied an important geographic position.  Second was the likelihood that the Arctic would become more important for all Nordics, also as a source of potential economic gain, as the ice melted: so it would be useful for them all to familiarize themselves with and establish a visible stake in the Icelandic gateway. Such action should make clear to other players that Norden had an opinion in the matter, and that Arctic developments ought to be handled with respect for Nordic values.  

Thirdly, while Nordic defence cooperation was fashionable in 2009 and developing fast, it had really only involved Sweden, Norway and Finland and was over-focussed on armament projects plus peacekeeping.  Denmark typically stayed out and Iceland was excluded by definition from defence-industrial and military discussions. Finding other activities where Iceland would be strongly involved, if only as 'customer', was a way of making cooperation more genuinely 'Nordic' and ensuring it would better reflect all five states' agendas. This concept of 'extension to Iceland' fitted the air patrols idea very exactly, since Norway, Sweden and Finland were already coordinating such air activities for their own needs.

It should be no secret that during the Stoltenberg process, Icelandic experts were keenest of all to get the air surveillance proposal included. While agreeing with Stoltenberg's reasoning, they also saw it as a further step in diversifying and reinforcing their new security solutions to deal with the US absence.  Further, the whole idea of Nordic Cooperation was and has always been popular across the whole Icelandic political spectrum.

Then why did Steingrimur Sigfússon - representing Iceland at foreign minister level in Helsinki this week since Össur Skarphéðinsson's was sick - express doubts about the need for air surveillance? This has nothing to do with the Nordic dimension but with the specific politics of the air defence issue here.  The Left Greens have opposed NATO and the US presence ever since the 1940s, and when the Americans withdrew in 2006 they believed Iceland should seize the chance to halt all defence activity. They complained that the governments in office took steps to find new air defence solutions without objectively studying what threats actually existed. This is still the Left Green position and it is what Steingrimur presumably felt he must express, as leader of that Party.

Here we might add that the Left Greens have support from 12% of the Icelandic electorate according to latest polls. Iceland's Prime Minister, a Social Democrat, firmly welcomed the Swedish/Finnish decision and it is reported only in positive terms on the Icelandic MFA website.

The Icelandic press has made little of the whole story, including the Finnish debate, and it is not my job to comment on the latter. But one more point is worth making from the Icelandic side.

Iceland worked hard to get the 'solidarity declaration' adopted by all five Nordic States in April 2011, promising this country concerted help (not excluding military assets) in the case of a major non-war disaster.  It worked equally hard to get the recent Arctic Council agreement, now legally binding, on mutual assistance (not excluding military assets) in Arctic search and rescue tasks. Finland and Sweden are fully part of both those agreements. As seen from Reykjavik, by joining in occasional air surveillance patrols – which may also help in monitoring civil emergencies, climate shifts, and pollution – the Finnish and Swedish forces would also be practising for these two other tasks and sending a signal that they take them seriously. That is a lot of added value to put at risk, should the present Finnish difficlty not be overcome.

Alyson Bailes, University of Iceland

Islannin ilmavalvonnasta

Vanha viisaus sanoo, että sähköposteja ei koskaan kannata kirjoittaa - tai ainakaan lähettää - tuohtuneena. Voisi kuvitella, että sama ohje pätee myös blogikirjoituksiin. Tästä huolimatta aion antaa nyt palaa, onhan olemassa toiveita siitä, että jos homma lähtee täysin lapasesta on tämäkin kirjoitus ehkä jälkikäteen poistettavissa.

Paasikiven suuhun on pantu ajatus ulkopoliittisesti typerästä ja vastuuttomasta Suomen kansasta. Itse vuosia Suomea puhumassa kiertäneenä uskallan olla eri mieltä: Suomen kansa on keskimäärin hyvin perillä asioista eikä ole helposti höynäytettävissä. Esimerkiksi eilen puhekeikalla Kuopion klubilla sain jälleen todeta, että suomalaiset kyllä tietävät miten maa ja maailma makaavat. Blogosfääristä löytyy kyllä kaikenlaista tohisijaa, mutta he eivät kuitenkaan edusta Suomen yleisen mielipiteen varsin vakaata köliä.

Aikanaan tovin ulkoministeriössä olleena uskallan mennä myös takuuseen valtiollisesta johdostamme. Tilannekuva on takuulla hyvä. Avainpaikoilla on asiansa osaavia ihmisiä, joita vilpittömästi elähdyttää pyrkimys huolehtia Suomen turvallisuudesta ja sen eduista. Aina tätä pyrkimystä ei osata sanoa ääneen - eikä se kaikissa tilanteissa liene tarpeenkaan; ulkopolitiikan parlamentarisoinnilla ja karnevalisoinnillakin lienevät omat rajansa. Silti esimerkiksi ulkoministeri Tuomiojan blogikirjoitus Islannin ilmavalvontaan mukaan lähtemisestä on selkeydessään ja tyyneydessään vertaansa vailla.

Mutta vaikka perusasiat ovat Suomessa kunnossa, silti ns. ulkopoliittinen keskustelumme on varsin usein sangen harhaista, jopa totaalisen nyrjähtänyttä. Mielletään, että esimerkiksi turvallisuuspolitiikkamme on siltarumpupolitiikkaan verrattavissa olevaa puuhastelua, jonka arvo mitataan alueellisina työllistämisvaikutuksina tai vaikkapa nyt kyseessä olevina Islannin ilmavalvonnasta aiheutuvina, varsin marginaalisina pidettävinä kuluina. Tai että Suomi jotenkin itsestäänselvästi kykenisi jatkossakin pitämään huolta omasta puolustuksestaan ilman ulkopuolista yhteistyötä ja tukea ja voisi siksi suhtautua vieroksuen muiden toiveisiin avusta ja yhteistyöstä.

Ei liene kohteliasta nimetä nimiä, mutta etenkin monen kansanedustajan kohdalla tuntuu, että kyky (suur)strategiseen ajatteluun on erittäin heikko. Monasti nämä puutteet edelleen kertautuvat mediassa, joka kustannuspaineiden ja kiirehösellyksen seassa uskollisesti toistaa reikäpäisimpiä tulkintoja ilman, että niitä avattaisiin, pohdittaisiin ja tarvittaessa kyseenalaistettaisiin (tässä kuitenkin virkistävä poikkeus). Jos iso kuva uupuu tai sitä ei haluta esittää, ei liene ihme että kansalaisetkin suhtautuvat epäillen suuriin päätöksiin.

Silloinkin kun keskustelu sivuaa strategisia ulottuvuuksia vaikutelmaksi jää ettei kuitenkaan nähdä metsää puilta. Islannin ilmavalvonnssa on haluttu nähdä salakavalia pyrkimyksiä viedä Suomea "lähemmäksi Natoa" tai ainakin se on osoitus siitä, kuinka ulkopoliittinen johtomme on Yhdysvaltain "sylikoira".

Nähdäkseni Islannin ilmavalvontapäätöksen - jos se siis tulevasta eduskuntakäsittelystä selviää - merkitys ei ole siinä, että se jotenkin lähentäisi Suomea Natoon. Päinvastoin, sen merkitys on siinä, että se mahdollisesti hidastaa Naton ja sen johtovaltion Yhdysvaltain loitontumista Pohjois-Euroopasta ja viime kädessä myös Suomesta.

Kylmän sodan jälkeisellä kaudella on syntynyt kummallinen harhakäsitys, että USA:n kiinnostus Pohjois-Euroopan alueellisen vakauden ylläpitämiseen on saavutettu etu. Näin ei ole, vaan Yhdysvalloissa tullaan todennäköisesti pohtimaan sen antamia turvallisuussitoumuksia uusiksi tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Yhdysvaltain vetäytyminen Islannin ilmavalvontavastuusta vuonna 2006 oli ensimmäinen merkki tulevasta ja nyt toivottavasti toteutuva pohjoismainen ilmavalvontajakso Islannissa on sille loogista jatkoa.

Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, että Pohjoismaat jotenkin jotenkin tiiviimmin kietoutuisivat Natoon. Päinvastoin, he osoittavat osaltaan paikkaavansa Naton roolia ja kantavat vastuuta alueellisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Samalla ne osoittavat myös Yhdysvalloille, että he ovat kykeneviä olemaan alueellisia turvallisuuden tuottajia, eivätkä odota Yhdysvaltain ja Naton kantavan yksin vastuuta ja kaikkia kustannuksia. Tämä on merkittävää, sillä kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld on mielenkiintoisissa muistelmissaan todennut, Yhdysvallat auttaa mieluiten sellaisia valtioita jotka auttavat itseään.

Jos haluaa spekuloida vielä pidemmälle, niin Islannin ilmavalvontapäätös on merkittävä myös siksi, että se syventää nimenomaan omaehtoista pohjoismaista yhteistyötä ja viime kädessä myös alueen maiden välistä solidaarisuutta. Tässä mielessä päätöksen fokus on nähdäkseni ensisijassa täällä Pohjolassa eikä Washingtonissa, kuten monet ovat halunneet arvella.

Pohjoismaista puolustusyhteistyötä on yritetty monasti historiassa, mutta koskaan se ei ole vielä onnistunut. Yleensä syynä on ollut se, että alueen johtovaltio Ruotsi ei ole halunnut sellaiseen sitoutua. Viime vuosina Ruotsi on kuitenkin osoittanut suorastaan häkellyttävää valmiutta ottaa vastuuta naapuriensa turvallisuudesta (mm. solidaarisuusjulistus) sekä myös kehittää ja johtaa käytännön puolustusyhteistyötä alueella. Tälle tiivistyvälle yhteistyölle voi tulla myös tarvetta, mikäli ajan mittaan Yhdysvaltain ja Naton rooli alueella pysyvästi heikkenee.

Lienee selvää, että Suomenkaan etujen mukaista ei ole turvallisuuspoliittinen tyhjiö, jonka hiljalleen sotilaallisesti vahvistuva Venäjä varmasti mielellään täyttäisi esimerkiksi "takaamalla" Pohjois-Euroopan turvallisuuden jatkossa. Pohjoismainen yhteistyö ei luonnollisesti voi omaksua johtovastuuta Pohjois-Euroopan turvallisuudesta eikä taata vaikkapa Baltian maiden turvallisuutta. Mutta omalta osaltaan se voi olla tekijä joka vahvistaa alueellista turvallisuutta ja vakautta ja siten myös Suomen omaa asemaa. Esimerkiksi pitkälle yhteensopivat pohjoismaiset ilmavoimat voisivat säästää sekä kustannuksia että toimia tehokkaana alueellisena pelotteena.

Islannin ilmavalvonnassa ei siis nähdäkseni ole kyse mistään sala-natotuksesta, vaan paremminkin Naton mahdollisesti hiipuvasta asemasta Pohjois-Euroopassa ja alueen maiden hapuilevista yrityksistä täyttää itse mahdollisesti syntymässä olevaa tyhjiötä. Tämä ei välttämättä ole toivottavaa, mutta se saattaa kuitenkin olla väistämätöntä. Olisi perin onnetonta, mikäli Suomi nyt omilla ratkaisuillaan estäisi yhteistyön syventämisen. Samalla näet heikennettäisiin Suomen oman turvallisuuden perusteita arvaamattomilla tavoilla.

Hiski Haukkala

Tavallisten ihmisten kyvystä julmuuteen

Hehkutin viime viikolla Twitterissä etukäteen YLE-Teeman "Oppiaineena fasismi" -dokumenttia, jossa käsiteltiin Palo Altossa High Schoolissa Yhdysvalloissa vuonna 1967 tehtyä kokeilua, jossa "Kolmas aalto" -niminen kouluprojekti päätyi terrorisoimaan kokonaista koulua. Samalla paljastui karmaisevalla tavalla kuinka niin sanotun täysin normaalin perhetaustan omaavat keskiluokkaiset yhdysvaltalaiskakarat saattoivat muutamassa päivässä sosiaalistua epäinhimilliseen fasistiseen komentoon.

Pakko on kuitenkin myöntää, että kehuin dokaria turhaan. Lähestulkoon puhtaasti kokeilun osallistujien muisteloiden varassa edennyt ja tapahtumia kauhistelemaan keskittynyt tarina hukkasi pitkälti jutun analyyttisen jujun (kuten aikamme niin usein): ihmisten taipumuksen sokeasti seurata massoja ja sosiaalista painetta.

Tässä suhteessa parempi lähde asian pohtimiseen on Philip Zimbardon kirja The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil, jonka luin kesälomallani (kun oikein haluat rentoutua ja päästä irti arjesta, lue kirjoja ihmisten pahuudesta!). Zimbardo - joka vahvasti värjättyine mustine hiuksineen esiintyi myös Teeman dokumentissa - on Stanfordin yliopiston psykologian emeritusprofessori. Maailmanmaineeseen hänet sysäsi hänen roolinsa pahamaineisen Stanfordin vankilakokeen suunnittelijana ja valvojana vuonna 1971. Vankilakokeesssa, hyvin samaan tapaan kuin Palo Alton lukiossa neljä vuotta aiemmin, tavalliset yliopisto-opiskelijamiehet muuttuivat muutamassa päivässä sadistisiksi vanginvartijoiksi tai varsin pitkälti passiivisesti hyväksikäyttöön alistuviksi vangeiksi.

Lucifer Effect -kirjan kantava teema on kysyä, mikä saa 'tavalliset' ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia julmuuksia toisilleen. Vaikka kirja käsittelee paljon Stanfordin koetta on sen todellisena keissinä ja viimekätisenä sytykkeenä Abu Ghraibin sotilasvankilan julmuudet 2004, joissa Zimbardo kauhukseen näki runsaasti samoja piirteitä kuin vanhassa kokeessaan.

Zimbardon perusteesi on, että toisin kuin yleisesti ajatellaan, tämänkaltaiset ihmiset eivät välttämättä ole sisäsyntyisesti pahoja mätiä omenia - todelliset sosio- ja psykopaatit ovat toki luku sinänsä - vaan useimmiten kyseessä on sairaiden yhteiskunnallisten tai jopa yksittäiseen tilanteeseen liittyvien sosiaalisten tekijöiden aikaansaamat vinoutumat ihmisten valinnoissa ja käyttäytymisessä.

Zimbardon kirjaa on mahdollista lukea rinnan Steven Pinkerin tässäkin blogissa runsaasti esillä olleen The Better Angels of Our Nature -kirjan kanssa. Siinä missä Pinker katsoo väkivallan vähentymisen ilmiötä pitkälti lintuperspektiivistä, tarjoaa Zimbardo psykologiaan pohjautuvia mikrorakenteita teeman ymmärtämiseen.

Yhteistä molemmille kirjoille on yksilön vastuu valinnoistaan. Pinkerin mukaan väkivallan vähentyminen ei ole saavutettu etu, vaan sen jatkuminen vaatii valppautta meiltä kaikilta. Zimbardo päättää puolestaan kirjansa pohtimalla sankaruutta, jota ei ole vain ihmisten pelastaminen palavista taloista tai vihollisen bunkkerin hävittäminen kranaatilla kuolemaa halveksien. Todellista sankaruutta saattaa olla sanoa "ei" tilanteessa, jossa kaikki muut ovat toista mieltä ja haluavat tehdä toisille ihmisille pahaa. Toisinaan tämä voi olla aivan mahdottoman vaikeaa. Samalla se on ehdottoman tärkeää, sillä kuten Stanfordin vankilakokeenkin laukeaminen aikanaan osoitti, toisinaan tarvitaan yksi kyllin rohkea yksilö viheltämään pahuuden kierre poikki (ja se ei ollut itse Zimbardo joka hänkin oli imeytynyt kokeen sairaaseen logiikkaan täysillä mukaan - en spoilaa juonta enempää, lukekaa kirja itse tai tutustukaa siihen yllä olevasta linkistä).

Yksilön vastuusta on itse asiassa tulossa koko SMK-projektin kantava teema. Suomen menestys rakentuu ihmisten työlle ja valinnoille, samoin on maamme kansainvälisen aseman ja turvallisuuden laita. Myös maailmaa uhkaavat vaarat ja riskit palautuvat usein ihmisten (kulutus)käyttäytymiseen. 2000-luvun suuri muutos saattaakin olla, että meiltä on sekä aika että verukkeet loppumassa: emme voi syyttää toisia ihmisiä tai sosiaalisia rakenteita: meidän on pakko tiedostaa ja myös muistaa oma vastuumme.

Hiski Haukkala

Vierailija Teresa Haukkala: ”Luova vihreä tuho” – pitkän aikavälin tärkein muutosvoima?

SMK:ssa sivutaan myös Suomen tulevan taloudellisen menestyksen eväitä. Tällä hetkellä yritystoiminnassa Suomessa ja maailmalla tapahtuukin suuria muutoksia. Viime aikoina ainakin Metso ja Nokia ovat ilmoittaneet massairtisanomisista. Taloudellinen taantuma ja kysynnän ja tuotannon väheneminen on usein mainittu syiksi näihin. Puhutaan rakenteellisesta muutoksesta ja ”tuottavuutta parantavista toimenpiteistä”.

Kysymyksessä ei ehkä kuitenkaan ole ohimenevä vaihe, josta talouden kasvu meidät taas pelastaisi. Meneillään tuntuu olevan schumpeterilaista luovaa tuhoa, jolloin vanhat yritykset, tuotteet ja ammatit häviävät uusien, parempien ja tuottavampien tieltä. Tämä onkin tyypillistä suhdannevaihteluiden aikana. Taantumien aikana luodaan pohjaa kasvuprosessin jatkumiselle. Tällä kertaa luova tuho on kuitenkin erilaista. Ilmastonmuutos ja ehtyvät luonnonvarat pakottavat meidät uuteen ajatteluun. Tämän uuden ”luovan vihreän tuhon” tulisi nyt johtaa liiketalouden ”vihertymiseen”: ei voida jakaa liiketoimintaa ”vihreään” liiketoimintaan ja ”ei-vihreään” liiketoimintaan, vaan kaikkien liiketoimintojen tulisi vihertyä joka sektorilla. Liiketoiminnassa tulisi alkaa miettiä suuria kysymyksiä, kuten mitkä tuotteet tai palvelut pelastavat meidät ilmastonmuutokselta tai mikäli hillitseminen epäonnistuu, mitä tarvitsemme sopeutuaksemme ilmastonmuutokseen. Ei ole mitään järkeä valmistaa ympäristöä kuormittavia ja ilmastoa tuhoavia tuotteita, jotka eivät ole meille elintärkeitä.

Kaiken liiketoiminnan ei tokikaan tarvitse olla uusia kasvuyrityksiä, vaan liiketoiminnan kannattaa myös toistaiseksi perustua vanhaan: Me tarvitsemme esimerkiksi edelleen teollisuutta monien asioiden valmistamiseen, mutta teollisuuden toimintojen tulee ottaa ympäristö ja ehtyvät luonnonvarat huomioon ja pyrkiä resurssitehokkuuteen sekä mahdollisimman päästöttömään valmistukseen. Meidän tulisi silti miettiä, ovatko tekemämme ja tarvitsemamme tuotteet kestävän kehityksen mukaisia. Myös kuluttajat joutuvat miettimään tarkemmin ostamiensa tuotteiden vastuullisuutta ja tarpeellisuutta. Aikakautemme vaatii uusien kulutustottumusten opettelua. Vaikka schumpeterilaista luovaa tuhoa tulee väistämättä tapahtumaan, meidän tehtävämme on ennakoida tuhon laajuus ja syvyys ja keinot selviytyä tuhosta voittajana. Teollisuus voi omalta osaltaan miettiä pitkäjänteisemmin valmistamiansa tuotteita sen perusteella, minkälaista tulevaisuuden liiketoiminnan ja tuotteiden ja palveluiden pitäisi olla ja pyrkiä siihen.

Erityisesti meidän tulisi panostaa resurssitehokkuuteen, energiatehokkuuteen sekä uusiutuvan energian tuotekehitykseen ja sen käyttöönottoon suuremmassa mittakaavassa, sillä energiaa tarvitsemme kaikessa nykyaikaisessa elämässämme ja energiaa tulevat tarvitsemaan enenevässä määrin myös kehittyvät maat.  Ilmastonmuutos tarjoaa samalla kuitenkin valtavasti uusia mahdollisuuksia ja potentiaalia, hyvänä esimerkkinä cleantech, joka on maailman nopeimmin kasvava liiketoiminta-alue. Jo yli 2000 suomalaista yritystä harjoittaa cleantech-liiketoimintaa, joka perustuu ympäristö- ja energiateknologiaan. Tämä onkin hyvä suunta Suomelle jatkossa. Ne maat ja yritykset, jotka ymmärtävät ajoissa tämänhetkisen talousmallin kulkeneen tiensä päähän, ovat tulevaisuuden voittajia.

Teresa Haukkala, projektitutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Kirjoitus julkaistu aiemmin Sitran Kestävä talous -foorumin sivuilla.

Tulispa sota ja tappaisi eurokriisin?

"Perinteisesti nämä ongelmathan on hoidettu sodalla."

Istun hienolla lounaalla ja laiskasti kuuntelen eurokriisiä käsittelevää keskustelua. Keskustelu pyörii erilaisten ratkaisumallien ympärillä ja huomaan pohtivani mikä mahtaisi olla pääministeri Soinin puolueen kannatus jos nämä pantaisiin nyt härkäpäisesti täytäntöön. Vastapäätäni istuu tyylikkäästi puettu herrasmies, joka johtaa keskustelua ja jonka suusta äskeinen lause on juuri tullut ulos. Hämmästyksekseni vajaan kymmenen hengen pöytäseurueeni nyökkäilee passiivisesti ajatukselle.

Pakko tähän on tarttua: "Anteeksi, mutta minkähänlaisella empiirisellä aineistolla väität näin?". Se tuli huonosti ulos, töksähti. Pöytäseurueen rupatteleva tunnelma on pilalla ja ajatuksen esittänyt herrasmies puolustuskannalla. "Eikös toinen maailmansota mennyt niin?", kuuluu vastaus.

Olen itse hieman hämmentynyt ulostuloni aikaansaamasta vaikutuksesta, joten vedän takaisin ja totean, että on sodalla tietysti ollut myös suotuisiakin taloudellisia vaikutuksia, mutta tuskin kuitenkaan enää. Paha virhe puoleltani, sillä sodan ja rauhan kysymyksissä meidän tulee olla aina selvästi rauhan puolella ja sotaa vastaan (ns. Keohanen-Kekkosen linja). Eli pehmentämisen sijaan minun olisi pitänyt sanoa jotakin seuraavaa:

Miten niin hoidettu? Toinen maailmansota ei "hoitanut" 1930-luvun talouskriisiä, vaan oli pitkälti sen seuraus. Saksan taloudellinen romahdus mahdollisti mielipuolisen, koko Euroopan hegemoniaan tähdänneen johtajan valtaannousun ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen suursodan, jonka melskeissä kymmenet miljoonat ihmiset menehtyivät ja kärsivät mittaamattomasti. Pelkästään sanojen holokausti, Hiroshima ja Nagasaki pitäisi riittää osoituksiksi sotien täydellisestä mielettömyydestä.

Toinen maailmansota ei "ratkaissut" Euroopan silloisia ongelmia, vaan sinetöi sen valumisen maailmanpolitiikan sivuraiteelle, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton protekroraatiksi. Euroopan merkitys kylmän sodan kaudella perustui pitkälti näköharhalle: se oli supervaltojen välisen ideologisen kilpailun päänäyttämö ja vaikutti tämän seikan takia merkittävältä alueelta. Kylmän sodan päättyminen on kuitenkin johtanut Euroopan luisuun kohti sen todellista kansainvälistä painoarvoa, jota nykyiset sisäiset ongelmat edelleen vauhdittavat. Sota ei siis "hoitanut" tuolloin yhtään mitään.

Todettakoon, että tämä ei ole kannanotto tulevan suursodan todennäköisyyteen tai mahdollisuuteen, ainoastaan sen toivottavuuteen. Robert Gilpinin mukaan käynnissä olevat vallansiirtymät ja murroskaudet johtavat lähestulkoon vääjäämättä suursotaan. Sen sijaan Steven Pinker on esittänyt, että pitkälti kulttuuristen ja taloudellisten muutosten takia väkivallan ja sotien, todennäköisesti myös suursotien määrä ja siten myös todennäköisyys on vähentynyt. Samoin Raimo Väyrysen toimittaman erinomaisen Waning of Major War -kirjan (varovainen) konsensus on, että suursodan vaara on vähentynyt jo pitkään ja että vähentyminen jatkuu edelleen.

Suursodan vaaran vähentyminen ei ole kuitenkaan saavutettu etu. Omassa Waning of Major War -kirjan luvussaan Raimo Väyrynen toteaa, että mikäli globaali finanssijärjestelmä vain pysyy kunnossa, myös suursodan uhka voidaan pitää melko varmasti loitolla. Ja tästä päästäänkin takaisin tämän kirjoituksen alkuun ja pöytäseurueestani ilmeisesti varsin loogiselta vaikuttavaan ajatukseen eurokriisin "hoitamisesta" sodalla. M.O.T.

Sota ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti seuraa rakenteellisista tekijöistä, pahastakaan talouskriisistä, vaan edellyttää ihmisten valintoja ja päätöksentekoa, joiden takana puolestaan aina väikkyvät myös kulttuuriset tekijät. Jo mainitussa Waning of Major War -kirjassa John Mueller kirjoittaa, kuinka ensimmäisen maailmansodan alla ihmisten ja johtajien mielestä oli luontevaa ratkaista poliittisia kiistoja sotimalla: sota oli luonnollinen ja jopa innostava tekijä ihmisten mielissä - ja Kaikkien Sotien Äitihän Sarajevon salamurhasta sitten tulikin. Kuluneen vuosisadan suurimpia menestystekijöitä (etenkin Euroopassa) on kuitenkin ihmisten muuttunut suhtautuminen sotaan ja väkivaltaan: sodasta on tullut kauhistuttava ja kavahdettava asia.

Kulttuuriset konventiot eivät kuitenkaan ole vakioita, vaan ne uusinnetaan arjessa, poliittisissa keskusteluissa - ja viime kädessä myös hienoissa lounaspöydissä. Näin ollen ei liene tyystin samantekevää mihin sävyyn sodasta puhutaan. Lounasseurueeni olisi todennäköisesti ollut kauhuissaan, mikäli olisin ratkaissut pienoisen kiistamme tarttumalla kyseistä herrasmiestä solmiosta ja työntämällä hänen kasvonsa herkulliseen pääruokaamme - tämä oli näet aikanaan täysin hyväksyttävä kulttuurinen käytäntö. Yhtä kauhistuneita ihmisten pitäisi olla kun joku edes puolileikillään ehdottaa talouskriisin ratkaisua sodalla.

Vai olenko minä jälleen tapani mukaan täydellisen huumorintajuton?

Hiski Haukkala

Avoin kirje uusille ylioppilaille

Ainakin täällä Tampereella tänään on se päivä, jolloin uudet ylioppilaat ensimmäisen kerran ilmestyvät myös opetushenkilökunnan tutkaruuduille. Onhan sitä jo jonkin aikaa toki ollut hämärästi tietoinen kampuksella vaeltelevista, hieman aran, mutta samalla ihastuttavan innostuneet oloisista ihmisryhmistä, mutta vasta tänään iltapäivällä me tapaamme ja yhteinen matkamme alkaa.

Iltapäivän tilaisuudessa perinteisesti esitellään opinto-ohjelman työväki ja kukin saa vuorollaan sanoa teille oman tervehdyksensä. Tämä vuonna aion kuitenkin vain sanoa tämän blogin osoitteen ja toivon, että kenties tästä kirjoituksesta on iloa myös muille kuin vain tiukasti oman tutkinto-ohjelmamme opiskelijoille.

Stephen Walt on jo blogissaan ehtinyt tarjota kymmenen neuvoa erityisesti kansainvälisen politiikan opiskelijoille. Itselleni kolme (mistäköhän syystä?!?) on tullut tärkeäksi luvuksi, joten tarjoan omalta osaltani kolme hajatelmaa uusille ylioppilaille, pääaineesta riippumatta:

1. Älä pelkää. Vaikka jotkut väittävät, että maailma on menossa päin helvettiä, niin älä usko heitä. Maailma on vielä avoin ja toiveillamme, aikeillamme ja valinnoillamme on merkitystä. Älkää vaipuko huonojen uutisten edessä epätoivoon, vaan tulkaa rohkeasti niiksi "maailmaa ymmärtäviksi maailman muuttajiksi", joiksi yliopistomme strategia hieman mahtipontisesti toivoo teidän tulevan. Ennen kaikkea, älkää vaipuko kyynisyyteen: jos te menetätte uskonne tulevaan, silloin te myös luovutatte puhe- ja toimintavaltanne sen suhteen muille ihmisille ja tahoille.

2. Etsi omaa ääntäsi. Yliopisto tarjoaa paljon tietoa ja pyrkii sosiaalistamaan tiettyihin tieteellisiin käytäntöihin ja jopa maailmankuviin. On tärkeää, että otat nämä kehykset vakavasti. Samalla opintojen - itse asiassa koko elämän - tarkoituksena on kuitenkin löytää ihmiselle itselleen luontaisia tapoja olla tässä maailmassa ja muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Itse olen mieltänyt asian niin, että me kaikki etsimme omaa ääntämme. Yliopisto tarjoaa tähän erinomaiset lähtökohdat ja olisi sääli, jos sinulla olisi niin kova hoppu vain suorittaa opinnot alta pois, että unohtaisit samalla etsiä tätä omaa, ainutlaatuista ja parhaimmillaan upeassa harmoniassa muiden ihmisten kanssa soivaa ääntäsi.

3. Frank Pappan legendaarisin sanoin, bailatkaa ankarasti. Opiskelu on tärkeää ja paikoin varsin kovaa työtä ja se on syytä ottaa vakavasti, mutta ei liian vakavasti. Myös opiskelu voi ja sen pitää olla hauskaa. Hauskaa voi olla myös luennoilla ja seminaareissa, sitä ankaraa bailaamista unohtamatta.

Tervetuloa yliopistoon, tästä alkaa elämäsi mittainen seikkailu!

Hiski Haukkala

PS: Suosittelen lämpimästi Twitterin seuraamista. Siellä on paljon loistavia ihmisiä ja hyvää meininkiä. Minua voipi tavoitella @HiskiHaukkala

Katkeraan loppuun asti?

On aina hauska huomata innostuvansa jostakin. Täytyy myöntää, että itse olen edelleen suhteellisen helposti innostuvaa sorttia: monet asiat saavat edelleen lahkeet lepattamaan.

Tällä kertaa huomasin innostuvani Neste Oilin tuoreesta mielikuvamainontakampanjasta. Legendaarisella astronautti Buzz Aldrinilla höystetty televisiomainos on tehnyt vaikutuksen. Kokonaisuus on tyylikäs, innostava ja kuitenkin suhteellisen pienillä markkinoilla operoivalle yritykselle poikkeuksellisen kunnianhimoinen.

Innostuksen lisäksi mainos on saanut minut myös pohtimaan tuota koko "the only way is forward" -filosofiaa. SMK:ssa tulen siihen johtopäätökseen, että ihmiskunta on by default tehnyt päätöksen kiihdyttää amerikanraudallaan joko tuhoonsa tai uuden, vielä kehitteillä olevan teknologian avulla sen yli ja ohi. Kaikesta degrowth-puheesta huolimatta varsin harvat haluavat oikeasti pysähtyä tai jopa kääntää talouskasvua taaksepäin: the only way is forward.

Tässä työssä tarvitaan luonnollisesti panostusta uusiutuviin energiamuotoihin ja puhtaaseen energiaan - tätä kaiketi Nesteenkin mainos osaltaan markkeeraa.

Samaan aikaan maailman energiamarkkinoilla on menossa murros, joka voi tarkoittaa, että monilta olennaisilta toimijoilta katoaa insentiivi edes yrittää tätä loikkaa. Etenkin Yhdysvalloissa uusien, ei perinteisten öljyreservien löytyminen on tekemässä perinteisen öljyn suurtuojan mahdollisesti energiaomavaraiseksi.

Rauli Partanen ansiokkaassa Kaikenhuipun -blogissaan seuraa näitä teemoja minua tarkemmin ja paremmin, joten hieman arkailen astua hänen tontilleen. Vaan teenpä sen kuitenkin ja kenties hieman eri sävyssä kuin Partanen.

Muun muassa Yhdysvaltain muuttuminen energiaomavaraiseksi - tai ainakin huomattavasti omavaraisemmaksi - tarkoittaa luonnollisesti mielenkiintoisia geopoliittisia ja -strategisia muutoksia. Näistä ei kuitenkaan tällä kertaa enempää. Tällä kertaa olennaisempaa on, että ns. huippuöljy-teoria ei kenties sittenkään nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tule toteutumaan: ei-perinteisiä ja vielä toistaiseksi todentamattomia perinteisiäkin reservejä niin öljyn kuin maakaasunkin suhteen on todennäköisesti runsaasti. Näin ollen SMK:ssakin kaavailemani resurssien loppuminen (jota olen kommentoinut aiemmin jo tässä blogissa) ei kenties pakotakaan meitä siirtymään uusiutuviin energiamuotoihin lähiaikoina, vaan voimme jatkaa maapallomme ilmaston lämmittämistä ja nykyisen taloudellis-teknologisen mallimme tekohengittämistä kenties jopa siihen katkeraan loppuun asti.

Olenko väärässä? Tai johtopäätöksissäni jälleen liian kyyninen?

Hiski Haukkala

Ylen hävittäjäuutisen alarmismista vielä sananen

Tämä(kin) kirjoitus on saanut alkunsa Twitterin puolella käydystä keskustelusta (jollet jo ole siellä mukana, suosittelen lämpimästi seuraan liittymistä). Taannoinen Ylen iltauutisten Venäjän ilmavoimien uudistamista kosketteleva juttu herätti minussa akuutin allergisen reaktion, joka purkautui seuraavana päivänä twiittinä.

Allergiani herätti puolestaan toimittaja Petri Burtsovissa vastaavanlaisen reaktion ja hän puolusti sekä kolleegaansa Marja Mannista että pyrki kohtuullistamaan tulkintaani omassa twiitissään.

Viestinvaihto päättyi varsin sopuisissa tunnelmissa (ei tullut uutta IR-sotaa, ei), mutta itse asia jäi mieleeni kytemään ja ajattelin nyt nopeasti palata asiaan. Kaksi asiaa jäi näet pohdituttamaan:

1. Oliko Ylen toimittajan juttu pelotteleva?

2. Jos ei ollut, miksi sen sellaiseksi koin?

Kyetäkseni vastaamaan ykköseen, katsoin juuri klipin uudelleen. Twitter-keskustelun jäljiltä oloni on nyt se, että Petrin mainitsemat konditionaali-muodot ovat kuin ovatkin jutussa olemassa. Näin ollen juttu ei sinänsä ollut sävyltään pelotteleva, se ei vain suoranaisesti haasta, analysoi tai ota kantaa Venäjän omiin julkituotuihin aikeisiin, joita jutussa pitkälti esitellään.

Kakkoskysymys onkin visaisempi juttu, sillä siihen vastaaminen vaatisi peiliin katsomista ja sitähän meistä ei kukaan mielellään tee. Enkä tee (suoranaisesti) minäkään, vaan käännyn luotetun kirjahyllyni puoleen. Columbian yliopiston professorin Robert Jervisin klassikkoteos Perception and Misperception in International Politics näet tarjoaa yhden mahdollisen selityksen asiaan.

Jervisin mukaan päätöksentekijät eivät juuri koskaan kohtaa eteen tulevia tilanteitaan sellaisenaan niiden 'todellisen' luonteen havainnoiden ja sen pohjalta puhtaan rationaalisia päätöksiä tehden, vaan he tulkitsevat tapahtumia omien aikaisempien kokemusten, uskomusten ja jopa luonteenpiirteittensä prisman lävitse. Omassa väitöstutkimuksessani olen soveltanut ja laventanut Jervisin ajatuksia pohtimalla päätöksentekijöiden maailmankuvien roolia EU-Venäjä-suhteen institutionalisaation ongelmia selitettäessä sekä sittemmin myös kansainvälisten suhteiden tutkijoiden teorianvalintoja pohdittaessa.

Näin ollen varsin uskottavalta tuntuva selitys sille, miksi tulkitsin Mannisen jutun niin negatiivisesti piilee omissa suomalaista Venäjä-uutisointia koskettelevissa ennakkokäsityksissäni. Kuten tuoreessa Journalismikritiikin vuosikirjassa olevassa jutussani totean, Suomessa Venäjästä uutisoidaan usein varsin pelottelevaan sävyyn ja usein etenkin uutisjuttujen analyyttinen anti on varsin vajavainen. Näin ollen minulla oli valmiiksi pitkälti tiedostamaton taipumus (predisposition) tulkita uutisjuttu negatiivisessa sävyssä pelottelevaksi, osittain sen varsinaisesti sisällöstä riippumatta.

Tämähän on pelottava ajatus, eikö totta? Emmekö näe ja koekaan maailmaa sellaisena kuin se on? Tämä on monimutkainen (tieteen)filosofinen suo, johon en tämän enempää ainakaan tällä erää heittäydy. Jos asia jää pohdituttamaan, niin tervetuloa vaikka meille opiskelemaan, jossa näitäkin asioita yhdessä pohditaan.

Mikä siis avuksi? Onnellisinta tietysti olisi, mikäli jatkossa mediassa liitettäisiin hanakammin analyysia ja kommentaaria uutisjuttujen yhteyteen. Yhtäältä tämän ei pitäisi olla kohtuuton toive, sillä esimerkiksi runsaasti aikaa Brittein saarilla viettäneenä voin todistaa, että usein varsinkin printtimedian, mutta usein myös television puolella uutisjutut ovat huomattavasti pidempiä ja analyyttisempia kuin meillä Suomessa. Toisaalta tämä ei uutistalojen alati niukkenevien resurssien ja ylipäätään valonnopeaa instant-uutisointia suosivan aikamme keskellä näytä kovinkaan todennäköiseltä kehityskululta (olen pohtinut teemaa enemmän edellisessä kappaleessa mainitussa jutussani, joten ei tästä sen enempää).

Jäljelle jääkin lähinnä kahdensuuntaisen medialukutaidon kehittäminen. Yhtäältä huomio pitää aina kiinnittää tarjolla olevaan viestiin ja pureksia sitä kriittisesti. Tämä kaiketi on - tai ainakin sen pitäisi olla - nykyään jo kansalaistaito. Mutta kuten oma tapauksenikin osoittaa, tämä ei aina välttämättä vielä riitä, vaan toisinaan tarvitaan myös kykyä omien johtopäätösten kriittiseen itsereflektioon. Ja sehän on tunnetusti tavaraa, joka aina maistuu yhtä kitkerältä. Toivon kuitenkin, että oma esimerkkini innostaa ja rohkaisee muitakin vastaavanlaiseen pohdintaan.

Tunteeko kukaan houkutusta nyt avautua kommenttiosastossa tuossa alhaalla?

Hiski Haukkala

Minkälainen tutkimus on 'hyödyllistä'?

"Mitä väikkärisi käsittelee?", kysyi nuori tutkija toiselta.
"Tutkin huliganismia Neuvostoliitossa.", vastasi toinen.
"Mielenkiintoista.", tokaisi kysyjä.

Vuosi oli 2000 ja tuo kysyjä olin minä, vielä aloitteleva kansainvälisen politiikan tutkija, maisterismies. Paikka oli muistaakseni Ulkopoliittinen instituutti ja sen silloiset tilat Mannerheimintiellä - enkä minä suinkaan ollut ollenkaan kiinnostunut väitöksen aiheesta. Muistan miettineeni, että tässä nyt on ainakin satavarmasti teema, jolla ei voi olla sitten mitään relevanssia 2000-luvun ja etenkään EU-Suomen kannalta.

Vaan väärässä olin. Tuo vastaaja oli näet Ira Jänis-Isokangas, silloinen kollegani Upissa, joka sittemmin on siirtynyt Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin palvelukseen. Ja perjantain Hesarissa oli hänen maanmainio Vieraskynänsä, jossa hän nimenomaan väitöskirjaprojektiinsa nojautuen ansiokkaasti valaisee viime aikoina mieliä paljon kuohuttanutta Pussy Riot -tapausta Venäjällä.

Tässä yhteydessä tuskin lienee tarvetta referoida Iran juttua, sen voi kukin käydä itse lukemassa. Sen sijaan todettakoon hieman analyyttisemmin, kuinka Ira osoittaa kirjoituksellaan hienosti kaksi tärkeää asiaa: Ensinnäkin, kuinka hyvä tutkimus ja tutkija kykenevät tuomaan päivin pintakuohuntaan niin analyyttistä kuin ajallistakin syvyyttä: lyhyessäkin kirjoituksessa voidaan valottaa asian ajallisia taustoja sekä sanoa sen syistä, seurauksista ja takana piilevistä tekijöistä jotakin tärkeää - kun vain tietää ja osaa. Tähän ei hyväkään journalismi tai muu instant-kommentaari pysty, vaan sen tueksi tarvitaan pohdintaa ja tutkimusta.

Toiseksi Iran kirjoitus opettaa nöyryyttä paitsi maisteri Haukkalalle, niin toivottavasti myös kaikille tutkimusrahoituksesta ja -infrasta päättäville henkilöille. Perustutkimuksella on oma itseisarvonsa eikä sen merkittävyyttä pidä mitata välittömillä hyötyajatuksilla. Kukaan ei aina kykene näkemään tutkimuksen kantomatkaa.

Kirjoitusta ei pidä tulkita siten, että puolustaisin ihmisten oikeutta tutkia asioita täysin niiden laajemmasta merkityksestä ja arvosta huolimatta. Rajallisten resurssien maailmassa näinkään ei voi olla. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämän päivän ymmärryksellä ei aina voi johtaa huomisen tarpeita. Siksi soisin ihmisten ja rahoittajien henkäisevän "mielenkiintoista" hieman vilpittömämmin kuin itse aikanaan tämän teeman kohdalla tein.

Hiski Haukkala

SMK kesätauolla

SMK-blogi lomailee heinäkuussa. Tapaamisiin ja vänkäämisiin jälleen elokuussa.

Suloista suvea kaikille.

Hiski Haukkala

Ihmeitä ei vaadita, niitä tehdään?

Vajaa viikko sitten Hesarin mielipidepalstalla Tartossa lääketiedettä opiskeleva Inka Mattila kurmotti kotimaahan jääneitä kanssaveljiään ja -siskojaan suoranaisesta laiskuudesta ja vaati suomalaisia professoreita vaatimaan opiskelijoiltaan ihmeitä eli huomattavasti suurempaa sitoutumista ja paneutumista opintoihinsa. Mattilan kirjoituksessa oli paikoin lähestulkoon sadomasokistinen sävy hänen kuvaillessaan Tarton opintojen armottomuutta ja opiskelijoiden kykyä venyä lähes mahdottomien vaatimusten edessä.

Yhtäältä tunnen vetoa Mattilan eetokseen. Myönnän, että itsekin markkinoin opiskelijoille sankariopiskelijan identiteettiä, jossa heidän tulisi ankarasti kilvoitellen pyrkiä oman tiedollisen pohjansa ja tieteellisen maailmankuvansa kehittämiseen. Pakko on tunnustaa, että kovin harvoin tässä onnistun. Nyt parisen vuotta yliopistolla jälleen olleena voin todeta, että välillä opiskelijoiden passiivinen ja virkamiesmäinen asenne opintoihin ottaa pannuun.

Samalla tuomiotani täytyy hieman pehmentää, sillä opiskelijat joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan opintojen, työelämän ja ”perheen” (jonka voi tässä yhteydessä mieltää laajasti tarkoittamaan kaikkia opiskelun ulkopuolisia sosiaalisia suhteita ja harrastuksia) välillä nykyään enemmän kuin aiemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoiden keskimääräinen työpäivä vastaa lyhennettyä työaikaa. Käsitys päätoimisesta opiskelijasta alkaa nykyään olla myytti. Tämä havainto vastaa myös arkikokemustani yliopistolta, jossa usein opiskelijat protestoivat työtaakkaansa ja/tai aikatauluja vetoamalla muihin, opintoihin kuulumattomiin velvollisuuksiinsa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että opiskelijoiden asenne opintoihinsa olisi sinänsä negatiivisen mariseva, kuten Riikka muutoin (jälleen kerran) ansiokkaassa kommentissaan antaa ymmärtää. Päinvastoin, olen kokenut, että opiskelijat ovat kiinnostuneita opinnoistaan ja heidät on mahdollista saada suorastaan innostumaan niistä, kun itse jaksaa hieman nähdä vaivaa ja osoittaa itse olevansa innostunut.

Hyvästä esimerkistä käy keväällä pitämäni Suomen muuttuvat koordinaatit -kurssi. Kurssin pedagoginen juju oli, että sen sijaan, että olisin perinteiseen tapaani räväkästi (ja sisältölähtöisesti) luennoinut kirjani sisällön, tarkoituksena oli käyttää luento-osuutta siltana, jonka avulla opiskelijat niin halutessaan voisivat osallistua erilliseen workshop-osioon, jonka tavoitteena olisi yhteisen policy brief -paperin tuottaminen sekä sen esittäminen ulkoasiainministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä Helsingissä kurssin päätteeksi.

Voimakkaasti substanssivetoisen workshopin valitsemiseen oli myös toinen syy. Suoranaista seksiä tihkuvasti nimestään huolimatta kansainvälinen politiikka on umpiteoreettinen ja usein omassa eksistentiaalisessa ahdistuksessaan lilluva oppiaine. Tämä on seikka, joka tulee opiskelijoille usein varsin karvaana yllätyksenä. Lisäksi tuore monikansallinen TRIP-tutkimus on osoittanut, että kansainvälisessä vertailussa suomalainen kansainvälisen politiikan opetus on poikkeuksellisen teoriavetoista ja käytännölle vierasta. On selvää, että tällä tiellä tuotamme teoreettisesti ja käsitteellisesti varsin sofistikoituneita, mutta muutoin varsin vähäisellä substanssiosaamisella varustettuja kandidaatteja ja maistereita. Tämä on myös tekijä, joka on noussut voimakkaasti esiin opiskelijoiden oppimispäiväkirjoissa sekä heidän harjoitteluraporteissaan, joiden vastaanottaja oppiaineessamme olen: opiskelijat kyllä kokevat saavansa sofistikoituneita käsitteellisiä työkaluja maailman pohtimiseen, mutta samalla heistä tuntuu, etteivät he tiedä eivätkä osaa mitään. Näin ollen nimenomaan policy-workshopin järjestäminen palveli tavoitetta tarjota opiskelijoille mahdollisuus omaksua ajankohtaista kansainvälisten suhteiden ja Suomen ulkopolitiikan substanssia samalla kun he saattoivat harjoittaa joukkoa muita relevantteja työelämätaitoja (tiedon hakeminen, analysointi ja tiivistäminen, brainstormaus ja ideointi, muut ryhmätyö- ja esiintymistaidot jne.).

Kurssi oli menestys. Aktivoiva luento-opetus ja siihen liitetty laaja lukulista pakotti opiskelijat lukemaan  opintojensa tueksi tukun artikkeleita ja kokonaisia kirjoja. Lisäksi workshop onnistui tuottamaan paperin, joka oli paikoin omintakeinen ja mielenkiintoinen ja joka ei ollut hiilikopio luennoitsijan ajatuksista tai kurssin pohjana toimineesta kirjasta. Myös opiskelijoilta kerätty kurssipalaute osoitti, että vaikka kurssin työtaakkaa pidettiin verrattain suurena, hyvin motivoituina opiskelijat näkivät sen omaa oppimistaan palvelevana, eivätkä pitäneet tehtyä työmäärää hukkaan menneenä. Lisäksi prosessi osoitti, että jopa – tai kenties jopa nimenomaan? – aivan alkuvaiheessa olevien perustutkinto-opiskelijoiden rohkaiseminen tutkivaan oppimiseen johtaa yllättäviin ja mielekkäisiin tuloksiin. Osaltaan kurssi näyttäisikin tarjoavan tukea väitteelle siitä, että tutkivaan oppimiseen perustuvat opetusprosessit sisältävät potentiaalia tuottaa tuloksia, jotka saattavat mennä opettajan alkuperäisten aikomusten ulko- ja jopa yläpuolelle: aidosti luova prosessi on aina yllättävä eikä välttämättä ole opettajan kontrolloitavissa sillä tavalla kuin hän on kenties tarkoittanut.

Lisäksi vierailu ulkoministeriöön osoitti, että opiskelijoiden ajatukset otettiin vakavasti ja niitä pidettiin paikoin aidosti mielenkiintoisina ja hyödyllisinä. Myös opiskelijoilta tullut palaute on ollut paikoin suorastaan ylistävää. Häiritsevästi niissä on myös ollut vahvasti esillä ajatus siitä, että jatkossa tämänkaltaisia kursseja pitäisi olla enemmän. Häiritseväksi tämän tekee se, että näin jälkikäteen voin vilpittömästi todeta, että minulla ei ollut aavistustakaan mihin pääni olin kurssin kanssa työntänyt enkä sen positiivisista tuloksista huolimatta ole ollenkaan varma, onko se enää menestyksekkäästi sellaisenaan toistettavissa. Ei myöskään ole selvää, että opiskelijat jaksaisivat kerta toisensa jälkeen heittäytyä hurjiin luoviin pyörteisiin, mikäli kaikki opetus yliopistossa olisi sellaista.

Jälkikäteen muistellen SMK-kurssin positiivinen sato tuntuu moukan tuurilta, suoranaiselta ihmeeltä. Vaan tulisiko meidän vaatia opiskelijoiltamme näitä ihmeitä? Todella raskaan ja työntäyteisen vuoden jälkeen tämä tuntuu ajatuksenakin aivan mahdottoman raskaalta. Samalla ajatus ihmeiden vaatimisesta tuntuu myös hieman vanhakantaiselta ajattelulta, Management by Perkeleeltä. Sen sijaan kokisin, että meidän tulisi yhdessä yrittää tehdä ihmeitä. Tämä antaa vastuun lopputuloksesta sekä opettajien että opiskelijoiden käsiin: vaatii pedagogista herkkyyttä ja paneutumista opettajilta, ja opiskelijoilta halua (innostus) ja kykyä (aika ja vaiva) heittäytyä prosessiin mukaan. SMK-kurssi osoitti minulle, että tämä on mahdollista.

---

Tämä on SMK-blogin kevätkauden viimeinen kirjoitus. Prosessi on ollut innostava ja hauska, vaikka pakko on myöntää, että viime aikoina on menty jo hieman maitohapoille. Pidän nyt täydellisen loman näistä kuvioista ja palaan langoille jälleen elokuussa. Haluan toivottaa kaikille lukijoille, seuraajille ja etenkin rakkaille vastaanvänkääjille oikein suloista suvea.

Hiski Haukkala

Yli harmistuksesta?

Jo kauan ennen tämän SMK-blogin perustamista haaveilin omasta blogista. Tunne oli erityisen vahva aina silloin kun näki/kuuli/luki jotakin erityisen dorkaa ja tunsi otsasuonen alkavan tykyttää: TUON asian MINÄ kyllä tiedän paremmin ja laitan SINUT paikalleen juuri NYT!

Pakko myöntää, että näin kävi usein. Ja käy edelleen. Blogin nimeksi piti tulla Venttiili ja otin sitä varten jopa kännykällä valokuvan silloisen rivarinpätkämme ulkovaraston seinässä olleesta likaisesta venttiilistä. Avaamatta se blogi silti jäi. Vaan nyt on tullut aika avata tuo venttiili tämän SMK-blogin puitteissa ja kysyä:

Mikä on Hesarin NYT-liitteen jutun hyllyikä ja sen lukijoiden kuluttajansuoja?

Lähtökohtaisesti mikäänhän ei ole niin vanha kuin eilisen lehti. Jostakin syystä viime perjantain NYT-liitteessä ollut toimittaja Aurora Rämön Yli yliopistosta -juttu saa otsasuoneni tykyttämään edelleen, joten kyseisen liitteen – tai ainakin jutun – hyllyiän pitää olla pidempi kuin yksi vuorokausi. Siitä onnittelut.

Ja sitten hieman risuja: Yliopistoihmisenä voisin sanoa, että jos kyseessä olisi ollut minulle tullut esseesuoritus, olisi se armotta hylsy. Perustelu: otsikko ei vastaa sisältöä, eikä jutun johtopäätöksiä ole johdettu sen premisseistä. Elementary, Dear Watson, ja toimittaja Rämökin tietäisi tämän, jos olisi käynyt yliopistoa – tai ollut siellä mahdollisesti opiskellessaan hereillä.

Miksikö näin? Koska yliopistossa oppii ajattelemaan kriittisesti. Tässä mielessä jutun alussa esiintyvä ”Saara” (jonka nimi ja elämäntarina ovat ilmeisesti vain keksittyjä) on itse asiassa jonkin olennaisen äärellä joutuessaan toteamaan, että ”ei oikein ymmärrä [enää?] mistään mitään”.

Tuore ylioppilas on varma kaikesta ja tietää kaikki vastaukset, sillä onhan hänellä eximia reaalista. Yliopisto-opiskelija/tutkija on sen sijaan kiinnostuneempi tietämisensä rajoista ja siihen liittyvistä ongelmista ja niiden rajojen työntämisestä hitaasti ja tuskaisesti kauemmas.

Tästä seuraa lähtökohtainen epävarmuus, jonka sietäminen ja paikoin syleily on yliopisto-opintojen – ja hitto vie koko ihmiselämän – yksi tarkoitus. Maailma ei ole yksinkertainen, helppo eikä selkeä ja on valheellista kuvitella, että näin on tai tulisi olla.

Väitän, että kriittisen ajattelun perusoppimäärää ei voi suorittaa netissä. Päinvastoin, kriittinen ajattelu iskostuu ja tihkuu pikkuhiljaa yliopisto-opintojen kautta. Se on sitä kuuluisaa hiljaista tietoa, jota ei suoranaisesti opeteta, mutta joka opetustilanteissa, kuppiloissa ja kahviloissa kuitenkin opitaan.

Toisin kuin verkkokursseilla. Itse asiassa suuri osa jutun esimerkeistä koskettelee taitoja, etenkin ohjelmointia. Näitä voi toki oppia etänä ja paketteina. Eli parempi otsikko jutulle olisi ollut Yli ammattikorkeakouluista, tai kenties vielä osuvammin Yli kirjeopistoista – lopputulema, johon kirjoitus itsekin loppujen lopuksi näyttää päätyvän.

Lisäksi yliopistot ovat olennaisia uuden tiedon tuottajia. Kaikki mainitut sivustot pohjautuvat itse asiassa lähinnä yliopistoissa kehitetylle akateemiselle tiedolle. Jutussa mainitulla Steve Jobsillakin oli takuulla töissään tuhansia perinteisesti akateemisesti koulutettuja ihmisiä. Tämäkin on itse asiassa lopputulema, johon juttu loppujen lopuksi päätyy. Ja sitten sitä myydään lehden kannessa kirkuvasti: ”Hyvästi akatemia. Näyttää pian siltä, että yliopistoja ei pian enää tarvita.” Voi itku!

Jutusta löytyisi paljon muutakin kritisoitavaa. Kuten esimerkiksi 1970-luvulla tehdyt kalvosetit (kun esimerkiksi meillä Tampereella kaikki kv-politiikan proffat ovat käytännössä syntyneet 1970-luvulla tai sen taitteessa!) sekä massaluennot (kun meillä Tampereella opetus erityisesti maisteritasolla on enimmäkseen pienryhmää/seminaarityöskentelyä), mutta en viitsi alkaa opponoida tarinaa kohta kohdalta.

Lähinnä peräänkuuluttaisin toimittajilta edesvastuuta siitä, mitä lehtiensä sivuille laittavat. Myönnettäköön, NYT-liite on nuorille suunnattu (hömppä)lehti: maksullinen City-lehti. Nuoret elämänvalintojaan pohtivat ihmiset kuitenkin lukevat sitä. Siksi ei liene aivan yhdentekevää mitä toimittajat kynistään päästävät kyseisen aviisin sivuille.

Tästä seuraa nähdäkseni kaksi kysymystä:

1. Onko toimittaja Rämö valmis elämään sen mahdollisuuden kanssa, että joku lahjakas nuori lähtee kirjekurssien tielle kunnon yliopisto-opintojen sijaan, sillä ne ovat so last season?

1. Vai olenko minä jälleen tapani mukaan vain täydellisen huumorintajuton?

’nuff said.

Hiski Haukkala

Vierailija Taneli Dobrowolski: Tapaus Makarov – reaktiot ja syyt

Tiistaina 5. kesäkuuta Suomen kotimaan mediataivaan peitti synkillä pilvillään kenraali Nikolai Makarovin Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa pitämästä puheesta kummunnut uutisointi. Olin muutamaa päivää aiemmin lukenut Hiski Haukkalan Suomen Muuttuvat Koordinaatit -kirjan, enkä malttanut olla tuomatta tapauksen ruodintaan myös omaa panostani. Tarkastelen tässä kirjoituksessa pääasiassa tilaisuuden jälkeisenä päivänä (6. kesäkuuta) tapauksen ympärillä julkisuudessa vellonutta uutisointia sekä siitä käytyä julkista keskustelua. Lisäksi pyrin hahmottamaan tapaukselle taustoja ja syitä pääosin Suomen Muuttuvat Koordinaatit -kirjassa esitettyjen näkökulmien sekä kirjasta heränneiden ajatusten kautta.

Meditatapaus Makarov

Ensimmäinen reaktioni Makarov-uutiseen oli hämmennys. Hämmennys ei syntynyt niinkään Makarovin esittämien kommenttien, vaan niiden aiheuttamien mediareaktioiden johdosta. Heräsi kysymys, onko Suomen henkinen ilmapiiri tosiaan vieläkin niin ummehtunut, että venäläiskenraalin lausunto asiasta - joka periaatteessa on ollut kaikkien asioita seuraavien osapuolten tiedossa jo pari vuosikymmentä - herätti erityisesti mediassa paikoin lähes hysterian piirteitä? Kärjistetysti voi sanoa, että uutisoinnin perusteella kansakunnan henkinen ilmapiiri sukelsi, jos nyt ei aivan noottikriisin tasolle, niin ainakin melkein. Esimerkiksi YLE:n verkkopalvelu ehätti keskiviikko-aamupäivään mennessä perustaa sivuilleen jo kokonaisen mustanpuhuvan aiheosaston, jonka otsikko kirkui: ”Oletko huolissasi Venäjästä?”.

Mielenkiintoinen mediassa vallinnut piirre oli myös se, miten Makarovin kommentti otettiin yhtäällä yllätyksenä ja toisaalla ei. Esimerkiksi verkkolehti Uusi Suomi käytti kahdessakin aiheesta julkaisemassa uutisessaan Makarovin viestin sisällöstä termiä ”yllättävä”. Sen sijaan esimerkiksi eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jussi Niinistö (ps.) kommentoi kotisivuillaan julkaisemassa blogikirjoituksessaan, ettei Makarovin esiintymisessä ainakaan hänen mielestään ollut mitään yllättävää. ”Tietääkseni hän on yleensäkin suorapuheinen mies, joten siinä mielessä hänen puheensa eivät yllättäneet”, Niinistö kirjoitti.

Jos Suomeen kutsutaan venäläinen korkea-arvoinen kenraali kommentoimaan Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, niin ei kai kukaan odottanut, että Makarov olisi sitä riemukkaasti kannattanut?  Makarovin kommentti oli linjassa lähes kaikkien niiden aikaisempien Venäjän taholta samasta aiheesta esitettyjen kommenttien kanssa, joten tässä suhteessa mistään varsinaisesta yllätyksestä tai Venäjän uudesta ulkopoliittisesta linjasta ei kai liene kyse. Hiski Haukkala huomautti Twitter-päivityksessään, että vastaavanlaisia puheenvuoroja on kuultu Venäjän edustajien taholta myös aiemmin, esimerkiksi vuonna 2007, jolloin sisällöllisesti samantyyppistä viestiä välittivät Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittisen neuvoston johtaja Andrei Fjodorov sekä Venäjän suurlähetystön diplomaatti Vladimir Kozin.

Makarovin puhe oli siis sisällöllisesti samankaltaista mitä viimeisen vajaan parin vuosikymmenen aikana Venäjältä on aiemminkin kuultu. Aiheesta mediassa heränneet reaktiot sitä vastoin edustivat kuitenkin joiltain osin ainakin minun mielestäni hieman vanhakantaista ja traumatisoitunutta suhtautumista itänaapurista tuleviin lausuntoihin. Jyrkät ja väkevät kommentit on koettu uhkailuksi, koska ne eivät enää vastaa YYA-ajoilta tutuksi tullutta myötäkarvaan silittelevää jargonia. Kuten Haukkala toteaa kirjassaan, Suomella ei enää ole sitä YYA-aikojen erityisasemaa, jonka myötä Neuvostoliiton tai Venäjän ulkopoliittinen retoriikka olisi siloteltu ystävällismielisen naapuruussuhteen kaanoneihin. ”Keskeinen Suomen ja Venäjän välisen suhteen tekijä jatkossa onkin, että mitään erityissuhdetta ei enää ole eikä siihen ole myöskään paluuta”, Haukkala kirjoittaa kirjassaan. Kanssakäyminen on siis retoriikaltaan nyt suorempaa, avoimempaa ja joskus ronskimpaakin. Tähän on totuteltava.

Useat tapausta kommentoineet asiantuntijatkin myönsivät tämän, mutta muistuttivat samalla, että Makarovin puheenvuoro oli retoriikaltaan yksi jyrkimmistä viime vuosien aikana kuulluista. Tätä mieltä oli muun muassa Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak. Tässä yhteydessä kiinnitettiin huomiota erityisesti Makarovin kysymykseen siitä, ketä vastaan Itä-Suomessa toteutettavat sotaharjoitukset on suunnattu. Joissain kommenteissa, sekä esimerkiksi YLE:n julkaisemassa uutisessa, tämän oli tulkittu tarkoittavan sitä, että Venäjä ylipäätään kyseenalaistaisi rajojensa tuntumassa käytävät sotaharjoitukset. Vaikea sanoa, oliko Makarovin sivallus tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin se oli joissain yhteyksissä tulkittu, vai oliko kyse vain lipsahduksesta tai huonosti muotoillusta näkökulmasta, josta vedettiin liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ja tulkintoja. Makarov suositteli Suomelle myös lähempää turvallisuuspoliittista yhteistyötä Venäjän kanssa, sekä peräti yhteisiä sotaharjoituksia. Samaa on ehdotellut myös esimerkiksi Venäjän suurlähetystön lähetystöneuvos Vladimir Kozin vuonna 2007.

Suomen poliittisen johdon reaktiot

Venäjän nuiva ja paikoin jyrkänkin kielteinen suhtautuminen lähialueillaan tapahtuvaan Nato-laajenemiseen on ollut perusjargonia lähes koko Nyky-Venäjän olemassaolon ajan. Retoriikan vahvuuden aste on sen sijaan vaihdellut eri aikoina. Viime vuosina se on ollut jyrkentymään päin, mutta viestin sisältö on periaatteessa ollut pääpiirteissään aina yksi ja sama.

Tässä vaiheessa mieleen hiipii myös mielestäni koko tapauksen yksi tärkeimmistä kysymyksistä: Onko kenraali Makarovin lausunnoilla lopulta edes mitään merkitystä luotaessa Suomen ulkopoliittisia linjauksia, tai pitääkö niille mitään painoarvoa edes antaa?

Suomen ulkopoliittinen johto toimi tässä asiassa mielestäni varsin päättäväisesti kommentoimalla Makarovin lausuntoa heti tuoreeltaan. Puolustusministeri Stefan Wallin (rkp) totesi YLE:lle antamassaan kommentissa, että ”Suomi tekee [puolustuspoliittiset] arvionsa itse ja itsenäisesti”. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) puolestaan tyrmäsi Makarovin väitteen Suomen Nato-jäsenyyden uhkakuvista Venäjälle, sekä totesi Suomella olevan oikeuden toteuttaa sotaharjoituksia valitsemiensa kumppaneiden kanssa. Samalla Tuomioja totesi, että Venäjän Nato-kanta ei ole uutinen ja että Makarovin lausuntoja ei ole tullut mistään muualta Venäjän kantoina. Tuomiojan kannanotot eivät päättyneet tähän, vaan jo keskiviikkona iltapäivällä Helsingin Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaa Tuomioja tuomitsee Makarovin lausunnot omassa Facebook-päivityksessään varsin suorasanaisesti: ”Kenraali Makarov ei ole ainoa kenraali joka elää vielä kylmän sodan maailmassa, eikä Venäjä ole ainoa maa josta heitä löytyy. Poliittisesti vastuullisilta venäläisjohtajilta ei tällaista puhetta aikakoneesta kuitenkaan enää kuule", Tuomioja totesi.

Wallinin ja Tuomiojan vanavedessä myös pääministeri Jyrki Katainen (kok) kiirehti Helsingin Sanomien mukaan tuomitsemaan Makarovin lausunnot. Katainen sanoi, että Suomi päättää oman vakaan harkintansa pohjalta, mikä on suomalaisille hyväksi, eikä jätä päätöksiä venäläisille kenraaleille. Sotaharjoituksista päättäminen kuuluu Kataisen mukaan kansalliseen itsemääräämisoikeuteen.

Suomen poliittisen johdon reaktiot eivät rajoittuneet pelkästään ministereiden antamiin lausuntoihin, vaan asiaan otti torstaina 7. kesäkuuta myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Presidentti totesi, että Makarovin väite Suomen ja Naton yhteistyön vaikutuksesta Venäjän turvallisuuteen perustuu väärälle analyysille. ”Minä otan myöskin itse opikseni tästä sen verran, että en lähde tulkitsemaan kovin paljoa. Siinä voi tehdä äkkiä vääriä analyysejä”, Niinistö kommentoi. Presidentti lupasi myös tarvittaessa ottaa asian esille presidentti Vladimir Putinin kanssa seuraavan Venäjän-matkansa yhteydessä. 

Tässä mielessä voitaneen todeta, että ainakin suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon reaktio asiaan oli varsin adekvaattinen. Mistään hymistelystä tai hyssyttelystä ei tämän tapauksen osalta voitane puhua, minkä myös europarlamentaarikko Petri Sarvamaa (kok) totesi omassa, Suomi vapautuu Venäjä-traumastaan -otsikolla julkaistussa blogikirjoituksessaan: ”Mutta tällä kertaa uutinen tuleekin Suomesta. Ja hyvä uutinen tuleekin: Suomi reagoi täydellisen normaalisti viimeisimpään koepalloon. Suomen viralliset ensireaktiot on varmasti pantu Venäjän ulkoministeriössä merkille.”

Kriittiset kommentit siitä, että Makarov olisi puheenvuorollaan puuttunut itsenäisen valtion sisäisiin asioihin, on tietysti syytä ottaa vakavasti. Vaikka Makarovin puheessaan käyttämiä sanankäänteitä ei varsinaiseksi diplomaattisen retoriikan riemuvoitoksi voikaan kutsua, ei tästä asiasta pidä kuitenkaan hätkähtää ja vetää tarpeettoman pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Kärjistetty retoriikka ja asioiden sanominen suoraan on osa venäläistä diplomatian perinnettä ja venäläiset itsekin arvostavat suoraa ja kursailematonta puhetta. ”Venäläiset arvostavat kovaa, mutta rehtiä peliä”, toteaa Haukkalakin kirjassaan. Myös vastausten tulee olla suoria ja määrätietoisia, mutta ystävällisiä. Tässä tapauksessa tämä myös mielestäni toteutui.

Ehkä tahtomattaankin Makarov tuli käynnistäneeksi Suomessa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvän sisäpoliittisen keskustelun, joten ainakin välillisesti kenraalin puheella on myös sisäpoliittista vaikutusta - niin myönteisessä kuin kielteisessäkin mielessä. Myönteisessä siksi, että Suomessa saattaa tämän tapauksen myötä käynnistyä pitkään peräänkuulutettu laajempi keskustelu Suomen turvallisuus- ja ulkopoliittisista asetelmista ja linjauksista, sekä maan asemasta nykyisessä globaalissa toimintaympäristössä. Kielteisiäkin piirteitä saattaa esiintyä esimerkiksi siinä, että Makarovin lausuntoa voidaan käyttää sisäpoliittisessa keskustelussa lyömäaseena tai vipuvartena esimerkiksi argumentoitaessa Nato-jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan. Tapausta voidaan käyttää hyväksi myös puoluepoliittisessa miekanheiluttelussa. Viimeksi mainitusta voi esimerkiksi nostaa puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön  blogikirjoituksen, jossa hän sivaltaa Kokoomusta ja vihjailee ”puolustusjärjestelmämme kuihduttamisen” ja ”Islannin ilmapuolustukseen osallistumisen” olevan tarkoituksellinen keino ajaa Suomea puolustusliitto Natoon. Vastaavanlaisia ulostuloja saatettaneen tulevaisuudessa nähdä myös lisää.

YLE julkaisi kenraali Makarovin puheen kokonaisuudessaan vasta torstaina 7. kesäkuuta. Kun oli lukenut puheen kokonaisuudessaan, kävi ilmi, että kotimainen media oli ymmärrettävästi tuonut uutisissaan esiin vain puheenvuoron kärjekkäimmät osuudet. Sen vuoksi olikin mielenkiintoista, että esimerkiksi venäläinen valtiollinen radiokanava Golos Rossii ei nostanut oman pikku-uutisensa kärkiteemoiksi yhtäkään samaa suomalaisissa tiedotusvälineissä vallinnutta teemaa, vaan poimi Makarovin puheenvuorosta pääasiassa Naton roolia kiitteleviä näkökulmia. Tapaus ehdittiin uutisoida keskiviikko-iltapäivään mennessä myös muutamassa muussa, lähinnä Luoteis-Venäjällä ilmestyvässä verkkojulkaisussa sekä ainakin ITAR-TASS:in ja Interfaxin uutissähkeissä. Pintapuolisella tarkastelulla muiden venäläisviestimien uutiset olivat sisällöltään varsin samankaltaisia Suomessa julkaistuihin uutisiin verrattuna. Ne näyttivät perustuneen pääosin kahden edellä mainitun uutistoimiston, sekä YLE:n venäjänkielisen toimituksen aiheesta julkaisemiin uutisiin

Arvioita taustoista ja syistä

Lienee paikallaan pohdiskella syitä sille, miksi kenraali Nikolai Makarov esitti nämä periaatteessa tutut Venäjän ulkopoliittiset teesit ja ennen kaikkea: miksi tämä sanoma esitettiin tällä kertaa niin jyrkässä sävyssä - ainakin tiedotusvälineiden sekä joidenkin tilaisuudessa läsnä olleiden henkilöiden tulkintojen mukaan.

Koepallo

Tutuin selitys lienee niin kutsuttu koepallo, joita Venäjä tasaisin väliajoin heittelee naapurivaltioidensa suuntaan. Näillä koepalloilla on mitä ilmeisimmin tarkoitus kokeilla kohdemaiden poliittisten päättäjien reaktioita erilaisiin kiistanalaisiin teemoihin sekä peilailla aiheesta viriävää yhteiskunnallista keskustelua. Viime aikojen esimerkkejä tällaisista koepalloista ovat olleet esimerkiksi ilmatilanloukkaukset sekä lapsikiistajupakat. Ilmatilaloukkausten osalta Suomen ulkopolitiikan virkamiesten voidaan todeta hoitaneen leiviskänsä lähes esimerkillisesti päätettyään vuonna 2005 julkista jokainen yksittäinenkin ilmatilanloukkaus. Päätöksen ja ilmatilaloukkausten saaman julkisuuden seurauksena loukkaukset loppuivat käytännössä kokonaan. Sen sijaan esimerkiksi Anton-pojan kaappaukseen liittyneet seuraukset olisi voitu hoitaa paremminkin.

Kuten Haukkalakin kirjassaan toteaa, Suomi ei YYA-kauden päätyttyä enää ole sellaisessa erityisasemassa, jossa maiden välisiä suhteita ilmaistaisi lämpimän ja ystävällismielisen hyrinän muodossa. Suomen ulko- ja sisäpoliittisten tuntojen tulkinnoille ja niiden ohjailuille ei myöskään ole välttämättä enää kaikkia aikaisempia metodeja käytössä. Tällaisissa tapauksissa, joissa Venäjä heittää Suomen suuntaan reaktioita vaativia koepalloja, Haukkala näkee kaksi riskiä: ”On kaksi vaaraa. Yksi on liiallinen sinisilmäisyys joka houkuttaa Venäjää hyväksikäyttöön ja rajojen kokeiluun. […] Toisena vaarana on liiallinen negatiivisuus tai hysteria, joka muuttuu helposti itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Jos Suomi maalaa Venäjän uhkaksi, niin sellainen siitä myös tulee”, Haukkala kirjoittaa SMK:ssa.

Tähän mennessä uutisoitujen Suomen ulkopoliittisen johdon kommenttien perusteella nämä molemmat riskit on ainakin tässä vaiheessa osattu väistää. Selkeät, ulkopoliittisen johdon suulla lausutut viestit ovat osoittaneet, että Suomi on halukas pitämään kiinni omista eduistaan ja koskemattomuudestaan.

Suomen uuden poliittisen johdon koeajo

Mahdollinen toinen selitys Makarovin ulostulolle saattaa myös olla Venäjän halu kokeilla Suomen uutta poliittista johtoa sekä erityisesti uuden presidentin reaktiota asiaan. Presidentti Sauli Niinistö matkustaa virka-aikansa ensimmäiselle työvierailulle Venäjälle 21.-22. kesäkuuta. Niinistön ensimmäinen virallinen Venäjän-matka toteutuu noin kuukausi sen jälkeen, kun presidentti vieraili Naton huippukokouksessa. Venäjä onkin saattanut kokea, että maan johto on tällä vierailuvuorolla osoittanut Suomen ulkopolitiikan uutta marssijärjestystä. Sen pohtiminen, olisiko Makarovin esitys voinut olla kommentti tälle marssijärjestykselle, on tietysti spekulatiivista, mutta sellainenkin vaihtoehto voisi periaatteessa olla mahdollinen. Yleisemminkin voidaan myös ajatella, että tällä Makarovin avauksella on haluttu toppuutella Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, jonka on viime aikoina spekuloitu olevan taas askelta lähempänä toteutumistaan. Esimerkiksi keskustelun Suomen mahdollisesta osallistumisesta Islannin ilmatilan valvontaan on voitu nähdä implikoivan tätä. Onko Venäjällä kenties nähty tällaisen keskustelun olevan merkki Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muutoksesta?

Nato-mielialat

Venäjä pelaa Naton suhteen kaksilla korteilla. Toisaalta Venäjällä puhutaan avoimesti yhteistyön kehittämisen tarpeellisuudesta ja yhteistyön hyödyistä (mitä Makarov itsekin toi puheessaan esille) ja toisaalta naapurimaita on varoiteltu suorasti ja selväsanaisesti Nato-haikailuista. Hyvä esimerkki tästä kaksisuuntaisesta politiikasta on se, että samanaikaisesti Makarovin Suomen-vierailun aikaan Venäjä on osallistunut yhdessä usean Nato-maan kanssa yhteiseen PfP-ohjelmaan kuuluvaan Baltops-2012 –merisotaharjoitukseen Itämerellä. Useiden tulkintojen mukaan Venäjän erityisesti rajoillaan aktivoitunut ulkopoliittinen vaikuttaminen onkin seurausta Yhdysvaltojen globaalin hegemonian murentumisesta ja maailmanpoliittisen areenan moninapaistumisesta. Venäjä pyrkii ulkopolitiikallaan varmistamaan oman alueellisen valta-asemansa myös tulevaisuuden useiden valtakeskittymien globaalissa ympäristössä.

Venäjän uusi ulkopoliittinen linja

Erilaisissa kommenttikeskusteluissa on esitetty myös näkemyksiä, joiden mukaan Makarovin esiintyminen olisi ollut viesti Venäjä uuden johdon koventuneesta ulkopoliittisesta linjasta. Venäjän tuore, toukokuussa virkavalansa vannonut uusvanha presidentti Vladimir Putin nimesi Venäjän uuden hallituksen pari viikkoa sitten. Hallituksen puolustusministerinä jatkaa kuitenkin salkun kahvassa jo vuodesta 2007 lähtien ollut, Venäjän armeijan kenraalikunnan joukossa varsin ristiriitaisesta suosiosta nauttiva Anatoli Serdjukov. Myös ulkoministerinä jatkaa jo tutuksi tullut Sergei Lavrov. Venäjän vallanvaihdosta on lisäksi kulunut vasta niin vähän aikaa, että olisi hieman hätiköityä tehdä tulkintoja uusista geopoliittisista linjauksista.

Myöskään Venäjän taloudellisessa eliitissä ei Putinin valtaan paluun myötä ole tapahtunut oleellisia muutoksia. Venäjän ulkopolitiikan kärkinimet ovat siis pysyneet samoina, eikä toisaalta ole nähtävissä sitäkään, että syyt Venäjän kiinnostukselle Itämeren aluetta kohtaan olisivat oleellisesti muuttuneet muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana. Venäjän kiinnostus erityisesti Itämeren alueeseen selittyneekin edelleen ennen kaikkea taloudellisten intressien kautta. ”Suomen ja alueen muiden pienten maiden onneksi Venäjän intressi on kuitenkin ensisijaisesti geoekonominen eikä geopoliittinen: Venäjää huolettaa enemmän Suomenlahden öljykuljetusten esteetön kulku ja Itämeren pohjaan lasketun kaasuputken luotettavuus kuin se, hallitseeko se itse kyseisten vesialueiden pohjoisia ja eteläisiä rantoja", Haukkala kirjoittaa SMK:ssa.

Venäjän uudet sisäpoliittiset haasteet

Venäjällä viime talvena käynnistyneet kansalaisprotestit ovat herättäneet maassa uutta sisäpoliittista keskustelua, joka ei aina ole ollut vallan mieleen. Sisäpoliittinen tilanne on muuttunut nopeassa ajassa vallan kannalta verrattain stabiilista osittain epästabiiliksi. Valta on joutunut antamaan jossain protestoijien vaatimuksissa periksi, mutta äkilliseen poliittisen järjestelmän liberalisointiin se ei kuitenkaan ole taipunut. Venäläisen CSR-tutkimuslaitoksen toukokuun lopulla julkaisemassa kansalaisten poliittisia mielialoja selvitelleessä raportissa todetaan, että ulkopoliittiset tavoitteet ovat yksi harvoista kansalaisia ja nykyvaltaa yhdistävistä poliittisista agendoista. Raportin mukaan kansalaiset ovat kansakunnan turvallisuuden nimissä valmiita tinkimään jopa merkittävimmistä taloudellis-sosiaalisista etuisuuksistaan. Kansalaisten omissakin uhkakuvissa Venäjä nähdään luonnonvaroiltaan rikkaana maana, joka ei voi olla kiinnostamatta luonnonvarojen niukentumisen myötä haasteelliseen tilanteeseen joutuneita ulkovaltoja, raportissa todetaan. Ulkopolitiikan perusuhkatekijäksi nähdään siis se, että Venäjä on jatkuvan ulkoisen uhan alla ja sillä on sen vuoksi oltava vahva armeija. Länsi ja erityisesti Yhdysvallat nähdään pääasiallisina strategisina vihollisina. Tämän lähtökohdan kautta länsivastainen retoriikka on Venäjän poliittiselle johdolle eräänlainen kannatusta ylläpitävä ankkuri silloin, kun poliittinen luottamus kansalaisten taholta on laskussa. 

Vanhan kenraalin lipsahdus

Lopulta kenraalin esiintymiseen sisältyneiden jyrkkien kannanottojen taustalla voidaan nähdä myös inhimilliset syyt. On mahdollista, eikä tämäkään olisi ensimmäinen kerta venäläisessä diplomatiassa, että kenraali puhui hieman liian laveasti ja ujutti esityksensä teemoihin näkemyksiä, jotka eivät edusta Venäjän virallista ulkopoliittista kantaa. Lisäksi on huomattava, että Nikolai Makarov on työskennellyt armeijassa jo Neuvostoliiton ajoista (vuodesta 1967) saakka ja omannee sitä kautta maailmankatsomuksen, jota esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja kuvaili aiemmin siteeratussa Facebook-päivityksessään ”kylmän sodan maailmaksi”. Haukkala toteaa kirjassaan, että mahdollinen syy tällaiselle ajattelutavalle ja siitä kumpuavalle retoriikalle voisi olla ”Neuvosto- ja KGB-aikojen refleksi”, eli ”puolitiedostamaton toimintatapa ilman sen suurempaa strategiaa”.

62-vuotiaan kenraali Nikolai Makarovin on arvioitu jäävän tänä vuonna eläkkeelle. Vaikka Venäjän ulkopoliittisissa linjoissa lähivaltioidensa suuntaan ei olekaan lähitulevaisuuden näköpiirissä merkittäviä muutoksia, merkitsee vuosien vieriminen kuitenkin ainakin sitä, että Makarovin tapaisten ”vanhan koulukunnan” sotilas-ammattilaisten aika alkaa keskipitkän tulevaisuuden tähtäimessä olla lopullisesti ohi.

Taneli Dobrowolski

Projektipäällikkö, opiskelija

Tampereen yliopisto

taneli.dobrowolski@uta.fi