Venäläisen toimittajan Masha Gessenin kirja Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (Otava, 2012) on tutustumisen arvoinen teos. Gessen on selvästi ottanut Anna Politkovskajan paikan Kremlin ykköskriitikkona, tosin sillä erotuksella, että lähinnä englanniksi kirjoittavan Gessenin yleisö on ensisijaisesti lännessä (jossa tarkemmin ajatellen pääosa Politkovskajankin yleisöstä itse asiassa loppujen lopuksi taisi sijaita).
Jokainen Politkovskajansa lukenut kokee Gessenin kanssa eräänlaisen déjà vu -tuntemuksen: Murhatun kollegansa tavoin Gessen katsoo Venäjän olevan toivottomasti hukassa, sen systeemin olevan läpimätä ja sen taustalla naruja vetelevien Putinin ja hänen väkensä olevan ei vain väärässä, vaan pahoja, rikollisia, jopa mielenvikaisia.
Gessenin silmissä Putinin Venäjän synnit ovatkin täydellisen veriruskeat. Gessen muun muassa toistaa väitettä, jonka mukaan Putin, tai ainakin hänen lähipiirinsä jäsenet, olivat loppukesästä 1999 toiseen Tšetšenian sotaan johtaneiden ja Putinin valtaannousun varmistaneiden pommi-iskujen takana Venäjällä. Myös Beslanin koulukaappauksen traagisista tapahtumista annetaan verenkarvas kuva: panttivankidraama olisi jo ollut ratkeamassa rauhanomaisesti kun Venäjän turvallisuusjohto päätti sittenkin ratkaista tilanteen väkivalloin ja traagisin seurauksin. Samoin entisen KGB/FSB-agentti Aleksander Litvinenkon spektakuläärinen polonium-myrkyttäminen pannaan suoraan Putinin piikkiin.
Politiikan tutkija ei oikein voi ottaa Gessenin väitteisiin mitään kantaa. Inhimilliseltä ja jopa analyyttiseltä kannalta väitteet tuntuvat kuitenkin pahalta. Pahalta, jos on niin, että Venäjällä valtaapitävät kylmästi murhaavat omia kansalaisiaan lyhyen tähtäimen poliittista etua saadakseen. Ja pahalta, kun on niin, että tämän päivän Venäjä on niin kyyninen paikka, että siellä tämänkaltaisten väitteiden esittäminen on helppoa, suorastaan luonnollista niiden mahdollisesta totuusarvosta huolimatta.
Parhaimmillaan Gessen on kirjan lopussa kuvatessaan valkean vallankumouksen tapahtumia joulukuussa 2011. Twitter ja Facebook -protestointi esitetään yksityiskohtaisesti ja Gessenin hiljalleen viriävä toivo positiivisesta muutoksesta Venäjällä on tenhoavaa. Kirja päättyy optimistisissa tunnelmissa Venäjän muutoksen suhteen. Nyt kuitenkin jo tiedämme, että sittemmin Putin onnistui voittamaan presidentinvaalit varsin vakuuttavasti ja protestiliikkeeltä on ainakin hetkellisesti loppunut puhti.
Osittain puhdin puute johtuu siitä, että liikehdinnälle ei ole löytynyt yhteistä rakentavaa suuntaa ja johtajaa. Gessen mainitsee kirjassaan Mihail Prohorovin mahdollisena johtajana, mutta tuomitsee hänet sitten ehkä turhankin yksioikoisesti Kremlin kätyriksi. On kuitenkin mahdollista, että loppusyksystä 2011 poliittista uraansa hieman tumpeloinut Prohorov (kannattaa lukea kirjan sivut 278-281) ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa Venäjän tulevaisuuden suhteen. Päinvastoin, hän teki keväällä varsin vahvan presidentinvaalikampanjan ja sai kahdeksan prosenttia äänistä taakseen. Sittemmin hän on jatkanut poliittista toimintaa ja on saanut jopa entisen arvostetun valtiovarainministerin Aleksei Kudrinin puolelleen.
Saattaa siis olla, että Venäjällä sittenkin muhii toivomamme liberaalin muutoksen oras ja Gessen kirjoineen on ongelmistaan huolimatta oikein hyvä johdatus aiheeseen. Kirjan lisäksi Gessenin ajatuksiin voi tutustua myös International Herald Tribunen Latitude-blogissa, johon hän vuorollaan kirjoittaa.
