Ulkopolitistin
lattialle paiskaama hansikas on saanut maata rauhassa nyt muutaman päivän ajan.
Nyt on kuitenkin tullut aika nostaa se ylös ja vastata haasteeseen: en garde
Taivaanrannanmaihari!
Nähdäkseni
Taivaanrannanmaiharin heittämä haaste sisältää kaksi väitettä: ensinnäkin, että
Hiski on ihastunut Harvardin professoriin Steven Pinkeriin. Mielestäni tämä sisältää myös
implisiittisen jatkoväitteen, jonka mukaan Pinker-ihastukseni (jatkossa
Pihastukseni) on heikentänyt kykyäni hänen kirjansa objektiiviseen arviointiin:
Hiski on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista eikä siksi näe, että sodan
tulevaisuus on itse asiassa varsin ruusuinen, joka on käsittääkseni se
Taivaanrannanmaiharin toinen väite.
Aloitetaan ensin
siitä tärkeimmästä väitteestä eli Pihastuksestani ja sen laadusta. Ensinnäkin,
haluan todeta suoraan, kuinka loukkaavia tämänkaltaiset ad hominem -hyökkäykset
ovat. Suomessa tappelevat yleensä miehet henkilöt, eivät asiat.
Tämänkaltaiset ”man crush” -vihjaukset ovat juuri tyypillisiä siirtoja pelissä,
jossa pyritään toisen henkilön mollaamiseen eikä hänen pointtiensa
haastamiseen.
Samalla on pakko
tunnustaa, että Taivaanrannanmaihari on tietysti oikeassa. Olen totaalisen
ihastunut, suorastaan positively smitten: Pinker on mielestäni mahtava, ihana,
söde, ihq ja aivan totaalista parhautta, parempaa kuin siivutettu leipä
(pahoittelen kökköä 90-luvun jargoniani, joka ei varmaan 2010-luvulla enää
ollenkaan puhuttele nykynuorisoa), kuten kuvakin tuossa alla tietää kertoa. Ennen
kaikkea olen kuitenkin vaikuttunut Pinkerin kyvystä tuoda asioita ja runsaan
määrän tutkimustietoa yhteen ja maalata laajaa – Better Angelsin kohdalla suorastaan häkellyttävän laajaa –
kangasta.
Pinker:
Ihq, jolla myös elämänarvot ovat selvästi kohdallaan (Huom tuoppien lukumäärä!)
Tämä tarjoaa itse
asiassa oivan aasinsillan kommentoida Timo Harakan kohua herättänyttä Björn
Wahlroosin Markkinat ja demokratia-kirjan arvostelua Hesarissa. En osaa ottaa kantaa hänen
Wahlroos-väitteisiinsä, sillä en ole kirjaa vielä lukenut. Sen sijaan
kulmakarvojani hieman kohotutti Harakan ylenkatse ”liikemiesten lentokentiltä
ostamien populaarien tietopokkarien” genreä kohtaan. Harakka kritisoi ko.
genren taipumusta vetää faktoja ja historiaa suoraksi todistaakseen Yhden Ison
Asiansa (jolla ja miksi näitä kirjoja eittämättä myös myydään).
En kuitenkaan
menisi Harakan tavoin näin yksioikoisesti dissaamaan koko genreä turhaksi.
Päinvastoin, on ainakin kaksi syytä miksi myös tätä genreä tarvitaan.
Ensinnäkin, ”aito” tutkimus on usein liian spesifiä ja sen tuottama tieto
varsin sirpalemaista: tiede kyllä lisää tietoa, mutta ei välttämättä
ymmärrystämme maailmasta. Jälkimmäiseen tarvitaan synteesiä, johon Harakan
vähättelemä genre omalta osaltaan pyrkii.
Toiseksi, ja
vaikka yksittäiset teokset ovat usein lähtökohdiltaan, joskus lopputulemiltaankin
sangen ongelmallisia, ei niiden arvoa pidä mitata ahtaasti yksinomaan niiden
omilla meriiteillä. Rakentavampaa on mieltää ne puheenvuoroiksi ja
argumenteiksi laajemmassa, alati globaalimpia piirteitä saavassa keskustelussa,
joka viime kädessä yhteisesti ”neuvotellaan” ajatusten markkinapaikalla. Tässä
mielessä Harakan kirja-arvostelu ja siihen osittain reagoinut Alexander Stubbin blogikirjoitus osoittavat, että prosessi toimii myös meillä Suomessa.
[Ilkeä kaveri
voisi vielä lisätä, että Harakan viimeisin julkaistu teos itse asiassa edustaa
samaa, halveksittavaa genreä, mutta Baddingin klassisin sanoin, ”enhän sitä
tee, pieni vastaanvänkäys riittänee”.]
Osittain Pinkerin
Better Angels on mahdollista nähdä
Harakan kritisoiman genren edustajana. Pinker kuitenkin kirjallaan itse asiassa
osoittaa, kuinka tämänkaltainen Big History voidaan kirjoittaa huolella ja
nyansoiden ja siten varsin uskottavasti ja samalla myös tärkeitä poliittisia
näkökulmia avaavasti (eikä Fukuyaman uusinkaan tässä suhteessa pöllömpi ole).
Ja sitten siihen
toiseen, vähempiarvoiseen pointtiin eli sodan tulevaisuuteen ja onko Pinker
havainnoissaan sen suhteen loppujen lopuksi oikeassa vai väärässä. Varoitus:
from now on gloves are off! Ensinnäkin helppo tapa murskata Taivaanrannanmaiharin
kirjoitus on todeta, että se on jo lähtökohdiltaan viturallaan: Ensinnäkin,
koko kirjoitus ei edes mainitse Pinkeriä – hänet mainitaan vain kirjoituksen
alussa mainitussa provokatiivisessa twiittauksessa.
Toiseksi – ja
olennaisemmin – Pinker ei kirjassaan nimenomaisesti sano mitään sodan tulevaisuudesta. Hän esittää
hengästyttävästi dokumentoidun tulkinnan (+ sosiaaliset mekanismit päälle!)
siitä, miksi ja miten väkivalta on koko ihmiskunnan historian ajan eli siis menneisyydessä vähentynyt. Hän
nimenomaan varoittaa kirjansa lopussa, että menneisyydestä ei voida johtaa
trendejä tulevaisuuteen, vaan se on vielä jo määritelmän mukaan varsin avoin.
Positiivisesti ymmärrettynä tämä on rallying call: rauha ja turvallisuus eivät
ole saavutettuja etuja, vaan niiden eteen meidän kaikkien pitää tehdä aktiivisesti
työtä.
Mutta olisi
epäreilua Taivaanrannanmaiharia kohtaan jättää asia tähän. Otetaan siis lopuksi
nopea Celebrity Deathmatch Pinkerin (Hiskin toimiessa mediumina) ja
Taivaanrannanmaiharin pointtien välillä:
Erä #1 ja Martin
Dempseyn väitteet: Kirjoituksensa alussa Taivaanrannanmaiharin argumentti lepää
pitkälti US Joint Chiefs of Staffin puhemiehen Martin Dempseyn näkemysten
varassa. Dempseyn mukaan elämme ”turvallisuusparadoksin” aikakautta, jolle on
ominaista, että vaikka maailma vaikuttaa entistä turvallisemmalta, on se itse
asiassa muuttumassa alati vaarallisemmaksi ydinaseiden leviämisen sekä
valtioista riippumattoman väkivallan lisääntymisen johdosta.
Näkeekö kukaan,
kuinka hullunkurinen tämä väite on, etenkin kun muistaa, että se tulee
kaverilta, jonka edustama lafka on joutumassa rajun säästökuurin kohteeksi?
Dempsey ei pelkästään puhu omassa asiassaan, vaan on myös väärässä. Pinker itse asiassa kirjassaan sangen vastaanpanemattomasti
osoittaa, että sekä valtioiden
välinen että niiden sisäinen
väkivalta on ollut historiallisesti rajussa laskussa – ja lasku jatkuu yhä.
Tätä ei tarvitse mielestäni tämän enempää perustella – lukekaa kirja.
Jos ette kuitenkaan
halua uskoa Pinkeriä, kannattaa myös tsekata Zenkon ja Cohenin ”Clear and
Present Safety” -artikkeli Foreign Affairsissa, jossa he mielestäni varsin
terävästi argumentoivat, kuinka viturallaan USA:n turvallisuuspoliittinen ja siten
itse asiassa laajempikin kansainvälispoliittinen ajattelu on (samaa koetan
itsekin itse asiassa esittää SMK:n sivuilla 50-54).
Tilanne: Pinker 1
– Taivaanrannanmaihari 0
Erä #2 ja Colin S. Grayn ajatukset: Dempseyn jälkeen Taivaanrannanmaihari tukehtuu tukeutuu
tunnetun brittiläisen strategistin Colin S. Grayn ajatuksiin. Hänen mukaansa
kuluvasta vuosisadasta tulee yhtä väkivaltainen kuin aiemmistakin, sillä sodan
logiikka ei [koskaan?] muutu. Tämä on varsin paljon sanottu. Annetaan kuitenkin
Grayn anatomialle ja Taivaanrannanmaalarille benefit of the doubt ja
hyväksytään väite osittain, sillä kukaan
(edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään
tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä
Pinker kukaan sitä voisi tietää!). Sen verran kuitenkin tohtisin Pinkeriin
nojaten väittää, että on aivan mahdollista, suorastaan todennäköistä, että
vaikka tulemme näkemään [paljon] väkivaltaa ja sotaa myös 2000-luvulla, tulemme
sitä kuitenkin kohtaamaan olennaisesti vähemmän sekä frekvenssin että laadun
(lue: tuhoisuuden) osalta kuin 1900-luvulla. Lisäksi kuten Stephan De
Spiegeleire ja kumppanit ovat osoittaneet, itse sodan kuva voi muuttua varsin radikaalisti ja nopeastikin kuluvan vuosisadan kuluessa.
Mielestäni
tämäkin erä kääntyy selvästi Pinkerille, mutta koska olen jalomielinen luonne,
annan tästä erästä molemmille pisteen:
Tilanne: Pinker 2
– Taivaanrannanmaihari 1
Erä #3 ja
anarkian logiikka: Dempseyn ja Grayn jälkeen Taivaanrannanmaihari kääntyy
rakenteellisen realismin puoleen sodan tulevaisuuden pohtimisessa. Hänen
Kenneth Waltzin mukaan anarkisessa kansainvälisessä yhteisössä [Sic! Pitäisi
olla järjestelmässä!] kukaan ei voi koskaan olla täysin varma
turvallisuudestaan ja tämä lähtökohtainen turvattomuus pakottaa valtiot alati
varustautumaan ja lopulta ajautumaan sotiin.
Anarkian
logiikkaa ei kuitenkaan ole pakko tulkita näin kohtalonomaisesti. Päinvastoin,
Alexander Wendt on mainiosti osoittanut, että anarkian vaikutukset riippuvat
siitä minkälaisiksi valtiot itse sen luonteen mieltävät. Vihanpitoon pohjautuva
Hobbesilainen logiikka on mahdollista korvata kilpailuun pohjautuvalla
Lockelaisella tai jopa ystävyyteen nojaavalla Kantilaisella logiikalla. Näin on
myös tapahtunut: Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai
vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan
ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon? Jos nämä perinteiset
leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen
anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?
Tilanne: Pinker 3
– Taivaanrannanmaihari 1
Erä #4 ja
Taivaanrannanmaiharin johtopäätökset: Taivaanrannanmaihari huipentaa
kirjoituksensa seuraaviin mahtipontisiin toteamuksiin:
”On kuitenkin mahdollista, että ajan myötä tämä kehitys [sodan muuttuminen epähyväksyttäväksi kansainvälisessä yhteisössä] vahvistuisi ja yhä useammat valtiot olisivat halukkaita rankaisemaan valtioita jotka rikkovat kansainvälisiä normeja, joka puolestaan saattaisi toimia sotaa ehkäisevänä mekanismina. Näin ei kuitenkaan kenties käy – varsinkaan kun ajatellaan, kuinka suuri uhraus sota kansakunnille on.”
Suoraan sanoen
tämä ei vaikuta kovinkaan lujalta tyrmäysiskulta Pinkeriä vastaan. Päinvastoin,
nähdäkseni tässä vaiheessa Taivaanrannanmaihari jo ennakoi edessä olevaa omaa tyrmäystään. Ja näin myös käy, sillä Pinker nimenomaan kirjassaan dokumentoi sodan ja yleensä väkivallan
hyväksyttävyyden radikaalin vähentymisen ongelmien ratkaisukeinona, kautta
maailman. Tämän lisäksi Pinker paikantaa uskottavia ja myös tieteelliseltä
kannalta relevantteja sosiaalisia mekanismeja, jotka auttavat ymmärtämään ja
osittain jopa selittämään miksi näin on tapahtunut. Näiden pohjalta Pinker
vielä johtaa kirjassaan ajatuksen siitä, että ihmisillä itsellään on vastuu huolehtia
siitä, että positiiviset trendit saavat jatkoa myös tulevaisuudessa. Tämä on mielestäni
vaikuttava ja tärkeä triptyykki ja varsinainen syy (siis Pinkerin yleisen ihquuden lisäksi) siihen, miksi kaverista ja hänen
kirjastaan niin kovasti keuhkoan.
En halua olla
tyly kunnioitettavaa Taivaanrannanmaiharia kohtaan, mutta jos yllä lainatut
lauseet ja Pinkerin karvan yli 800 sivua tekstiä asetetaan vastakkain, tiedän
ainakin itse kenelle annan oman ääneni:
Tilanne: Pinker 6
– Taivaanrannanmaihari 0
Loppuhuipennus: Matsin
päätös on onnekkaasti saatu taltioitua videolle [alkaa n. kolmen minuutin
kohdalta ja Pinkerin tunnistaa hänelle ominaisista pitkistä vaaleista
kutreista].
Daniel Dreznerin
jo klassisin sanoin: Am I missing anything?
Hiski Haukkala
