Turvassa Brysselin kuplan sisällä

Rakkaat ystävät, kuten olette varmasti huomanneet, Ulkopolitist jatkaa provosoimattomia hyökkäyksiään persoonaani vastaan. Tästä järkähtämättä aion palata kuivalle asialinjalleni ja jättää nämä arvottomat verkkohyökkäykset toistaiseksi omaan arvoonsa.

Kirjoitan tätä blogia nyt Brysselissä ja jotenkin sopivalta kielikuvalta tuntuu, että osterien tavoin jätän kyseiset herrat nyt toviksi kypsymään valkoviinistä ja voista tehtyyn liemeen - sillä liemessä he lähdettyäni kanssani rinkiin totisesti nyt ovat.

Olen viettänyt kolme varsin antoisaa päivää Brysselissä. Olen pitänyt paperin ja kuunnellut paneeleja EUIA 2012 -konferenssissa, käynyt tapaamassa ja jututtamassa ihmisissä EU:n instituutioissa sekä työstänyt kahden brittikollegani kanssa kirjaa, jonka ainakin pitäisi ilmestyä ensi vuoden alkupuolella. Kaiken kaikkiaan onnistunut, mutta todella työntäyteinen visiitti.

Yllättävää on ollut, että talous- ja finanssikriisistä on puhuttu yllättävän vähän ja suhteellisen positiiviseen sävyyn. Fiilis kaupungilla tuntuu juuri nyt olevan, että pahin on ihan oikeasti ohitettu - ainakin aina seuraavaan rysäykseen saakka.

Sen sijaan EU yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan haukkuminen alkaa mennä jo masokismin puolelle. Konferenssissa tutkijat tuntuivat kilpailevan siitä, kuka osaa kaikkein rumimmin lohkaista Euroopan ulkosuhdehallinnosta (EUH:sta) tai sen johtajasta Lady Ashtonista. Ja paskaiset naurut päälle.

Todellisesta comedy relief -osastosta huolehti kuitenkin konferenssin käyntiin potkaissut Eurooppa-neuvoston presidentti belgialainen Herman van Rompuy, jonka puheenvuorosta ei voinut olla aivan varma parodioiko hän omaa rooliaan, onko hän vain huonosti informoitu EU:n ulkopolitiikan nykytolasta vai koettiko hän kenties juksata meitä, sillä niin irralliselta vallitsevasta fiiliksestä hänen esityksensä tuntui.

Van Rompuyn mukaan EU:lla menee ulkopoliittisesti hyvin: Libya oli suuri menestys ja muutenkin menee hyvin (mutta menköön). Todellisia helmiä olivat hänen luonnehdintansa EU:n ulkopolitiikasta ("The EU is capable of channelling the Member State energies into partially common responses") sekä vastaus yleisökysymykseen EU:n ja EUH:n kyvyttömyydestä vastata koviin post-Lissabonin sopimuksen jälkeisiin odotuksiin ("The way to solve this problem is to lower the expectations. That is what I have done whole my career.") Vannon, että nämä ovat niin sanatarkkoja lainauksia kuin mihin kyyneleet silmissä hihittäen käsipelillä talteen kirjoittaen kykenee. Kiitin yläkertaa, ettei konferensissa ollut Chatham House -sääntö käytössä. Paikoin absurdista vaikutelmasta vain haiku jäi puuttumaan.

Yllättävää kuitenkin oli, että EU:n haukkuminen ei ole enää vain tutkijoiden etuoikeus. Myöskään EU:n instituutioissa ihmiset eivät pitäneet vakan alla kynttilää, vaan innokkaasti vahvistivat kaikki väitteet ja sen jälkeen vielä kiirehtivät jakamaan mehevän juorun jos toisenkin yhteisen eurooppalaisen ulkopolitiikan onnettomasta tolasta.

Kaiken kaikkiaan visiitti on osoittautunut Mies ulkosuomalaisen erinomaisen analyysin arviot Euroopan ulkosuhdehallinnosta tosiksi: EUH ja sitä myöden EU:n yhteinen ulkopolitiikka on kolminkertaisessa kriisissä: strategia on hukassa, hallinto on kaaoksessa ja poliittisesti välit "Brysselin" ja jäsenmaiden välillä ovat sangen jännittyneet. Lisäksi Ashton on onnistunut suututtamaan/vieraannuttamaan hyvän osan omista joukoistaan jatkuvilla organisaatiomuutoksilla ja sekavalla johdolla. Tuloksena on tällä hetkellä rankasti alisuorittava EUH, josta paras aines on itse asiassa kovaa vauhtia hakeutumassa muihin tehtäviin.

Kaiken tämän valossa olisi helppoa vetää henkselit EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylle. Se olisi kuitenkin samalla myös väärin. Hyvää perspektiiviä tähän toi konferenssin päättäneen EUH:n pääsihteerin, ranskalaisen diplomaatin Pierre Vimontin puheenvuoro.

Sympaattisesti esiintynyt Vimont halusi jakaa tutkijoiden kanssa EUH:n hiljaisen arjen, uudenlaisen ulkosuhdepalvelun rakentamisen, joka ei näy otsikoissa eikä (ainakaan vielä) tutkijoiden artikkeleissa, mutta joka itse asiassa hyvin hiljaa ja vaivihkaa on muokkaamassa ei vain EU:n vaan uskoakseni ajan mittaan myös sen jäsenmaiden ulkopolitiikkojen perustuksia: Uudenlainen organisaatio on osoittanut nopeasti hallinnolliset ja organisatoriset pullonkaulat. Media ja tutkijat naureskelevat, mutta niitä korjataan. Ongelmista huolimatta uusi yhteinen toimintakulttuuri tekee tuloaan EUH:ssa. Samalla resurssipaineiden kanssa painiskelevat jäsenmaat joutuvat nojautumaan yhä enemmän EU:n yhteisiin diplomaattisiin resursseihin omassa diplomatiassaan. Lisäksi muun muassa ulkoiset partnerit, etunenässä Kiina, ajavat EU:ta syvempään rooliin, mielenkiintoisesti ja ajan mittaan varmasti kontroversiaalisesti muun muassa sotilaspolitiikassa.

Tuloksena on tilanne, jossa EUH on muokkaamassa eurooppalaisen ulkopolitiikan pelikenttää varsin radikaalisti. Jo SMK:ssä ennakoin, että ajan mittaan näin tulisi käymään. Tämän visiitin jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että näin tulee myös käymään ja että prosessi on jo käynnissä.

Tuskaton tämä prosessi ei kuitenkaan tule olemaan. Ajan mittaan jännite eurokraattien ambitioiden ja toimien sekä jäsenmaiden välisten poliittisten realiteettien välille tulee kasvamaan. Jo nyt EU:n virkailijoita kuunnellessa tuntuu välillä siltä, että sisällä Brysselin kuplassa kaikki toimii jo melkein loistavasti: kun EU vain pääsisi jotenkin eroon jäsenmaistaan, niin homma alkaisi olla kohdillaan.

Arvioni on, että lopulta EU-tason ja jäsenmaiden harjoittaman ulkopolitiikan välille tulee syntymään ratkaisematon jännite, joka ei heijastu vain kroonisena alisuorittamisena, vaan aivan aitona ongelmana, joka täytyy ratkaista suuntaan taikka toiseen. On mielenkiintoista seurata, mikä ja minkä vaiheiden jälkeen tulee olemaan "Euroopan" vastaus kysymykseen kummalla tasolla ulkosuhteita loppujen lopuksi hoidetaan. Ajan mittaan hybridimallissa jää pää vetävän käteen. EU:n tragedia kuitenkin saattaa olla, että juuri aikaa sillä ei pian enää ole: muuttuva maailma ei odota, että EU saisi vihdoin hommansa toimimaan.

Hiski Haukkala

Vierailija Kari Möttölä: Kolme maailmanselitystä, Obama ja Yhdysvaltain johtoaseman muutos

Kolme miestä paneelissa

Washington Postin kokenut kolumnisti David Ignatius oli tohkeissaan. Yleensä täällä Washingtonissa keskustelemme pienistä asioista, hän aloitti. Tällä kerralla keskustelemme suurista asioista, niin kuin think tankien tulee tehdä.

Ignatiuksen johdattelemina Brookings-instituutin paneelina istui kolme tekijää, jotka käsittelevät tuoreissa teoksissaan Yhdysvaltain voimaa ja johtajuutta maailmanjärjestyksen muutoksessa.

Asetelman teki herkulliseksi  se, että tekijöiden selitykset edustavat kolmea erilaista lähestymistapaa kansainväliseen politiikkaan ja tuottavat kolme erilaista tulevaisuuden kuvaa Yhdysvaltain asemasta.

Suositellessaan teoksia kolumnissaan (25.3.2012) Ignatius toivoi amerikkalaisten ja heidän johtajiensa hakevan vaalivuoden keskusteluun asialistaa muutoksen perusteiden tunnustamisesta muuttumattomuuden todistelun  sijaan.

Kolme maailmanselitystä

Robert Kagan, The World America Made (Alfred A. Knopf, 2012); G. John Ikenberry, Liberal Leviathan. The Origins, Crisis, and Transformation of the American World Order (Princeton University Press, 2011); Charles A. Kupchan, No One’s World. The West, the Rising Rest, and the Coming Global Turn (Oxford University Press, 2012) ovat kirjoja ajassa.

Selitystensä erilaisuudella teokset kuvastavat maailman murroksen poikkeuksellista syvyyttä ja laajuutta sekä siitä johtuvaa teoretisoimisen tarvetta ja ennakoinnin vaikeutta.

Teemojensa suuruudella teokset heijastavat sitä, miten vakavan tilanteen eteen maailman johtovaltio on joutunut. Kuten Ignatius huomautti,”a shining city on the hill” tai ”the American century” kaltaiset hokemat eivät riitä eivätkä auta, niin herkästi kuin vaalitantereita polkevat oppositiopoliitikot niihin turvautuvat ja vetävät presidentti Barack Obamaa samalle tantereelle.

Kaganin amerikkalainen järjestys

Brookings Institutionin tutkijan Robert Kaganin pitkässä esseessä selityksenä Yhdysvaltain johtoasemalle toimii luonnolain tapaan voimapoliittinen realismi. Voimakkain valtio muokkaa oman kuvansa mukaisen maailmanjärjestyksen – jos se ei olisi Yhdysvallat, se olisi jokin toinen kuten Kiina. Voimapoliittisen ja suurvaltavetoisen vakauden vaihtoehtona on hallitsematon kaaos, ei normien ja instituutioiden ohjaama ja kannattama monenkeskinen järjestys.

Kaganin mukaan Yhdysvaltain johtama liberaali järjestys on tuottanut maailmanhistoriallisen tuloksen demokratian leviämisenä, taloudellisen hyvinvoinnin nousuna ja jakautumisena sekä suurvaltojen välisen sodan mahdollisuuden poistumisena. Hän haastaa lukijan pohtimaan, millainen olisi se maailma, jossa Yhdysvaltain valta – ja sen tuomat normit ja instituutiot - olisi romahtanut.

Kaganin maailmanselityksessä Yhdysvaltain suhteellista heikentymistä ei voida eikä tarvitse ennakoida.  Yhdysvaltain johtajuus on laajalti hyväksytty ja sen sotilaallinen voima on viimekätinen ratkaiseva tekijä, minkä lisäksi Kagan yleisistä tulkinnoista poiketen todistelee Yhdysvaltain taloudellisen johtoaseman säilyvän entisellään.

Ikenberryn liberaali järjestys

Princetonin professorin John Ikenberryn teos on liberaalia teoriaa soveltava systemaattinen esitys, joka nojaa selityksensä historiaan, analysoi meneillään olevan vallan siirtymän vaikutusta ja tarjoilee tulevaisuuden vaihtoehdot.

Mielenkiintoinen ristiriita syntyy siitä, että samalla kun Ikenberryn ennakoimana muutos on esitetyistä pienin, hänestä on hyvää vauhtia tulossa käsite eräälle maailmanselitykselle ja ulkopoliittiselle valinnalle.

Ikenberry pitää muutosta väistämättömänä, mutta samalla hän katsoo Yhdysvaltain johtoaseman hallitun ja rajoitetun hienosäädön riittäväksi vastaukseksi vallansiirtymän ja globaalihallinnan haasteeseen. Perusteluna on se, että maailmanpolitiikassa ei ole meneillään järjestyksen tai sen arvojen vaan arvovallan ja johtajuuden kriisi.

Yhdysvaltain luoman liberaalin maailmanjärjestyksen perusteiden säilyttäminen on edullista myös nouseville haastajavalloille. Sen lisäksi järjestyksen normistolla ja instituutioilla on riittävästi sitkaa ja omavoimaa kestämään muutoksen aiheuttamat paineet ja korjaustarpeet valtarakenteissa. Liberalismi on löytänyt ainoan toimivan ratkaisun modernisaatioon eikä sille ole kilpailijoita.

Keskustelussa Ikenberry pohti, että Yhdysvaltain saattaisi kannattaa hakeutua takaisin 1940-luvun lopun identiteettiin, sosiaaliseen ja demokraattisen internationalismiin (Ikenberry on tunnustautunut Trumanin ajan demokraatiksi) ja irtaantua nykymaailmaan huonosti sopivasti uusliberalismista.

Ikenberry on nostettu pylvään päähän erityisesti Kiinan nousun seurauksia koskevassa keskustelussa. Hän katsoo Kiinan loppujen lopuksi ymmärtävän nousunsa nojaavan liberaalin talousjärjestyksen tuottamaan hyötyyn. Kiinan ei kannata haastaa järjestystä, minkä lisäksi sillä sen enempää kuin muillakaan nousevilla voimilla ei ole tarjota vaihtoehtoa kapitalismin, vapaakaupan ja monenkeskisyyden yhdistävälle mallille.

Olennaista on Ikenberrylle se, että Kiinaa lukuunottamatta lähes kaikki johtavat valtiot ovat demokratioita. Yhdysvaltain vetämällä demokratioiden yhteisöllä , joka on nähtävä ja koottava transatlanttisia kumppaneita laajempana ”OECD-maailmana”, on yhä vahva asema tulevaisuutta rakennettaessa.

Ikenberry myöntää Kiinan olevan villi kortti, joka on osittain järjestyksen ulkopuolella. Länsi selviää kuitenkin haasteesta tiivistämällä yhteisöllisyyttään ja tuottamalla globaaleihin ongelmiin ratkaisuja. Vahvalta pohjalta se voi jatkossa haastaa Kiinan myös ihmisoikeuksissa ja ulkopoliittisissa kiistoissa.

Kupchanin kilpaileva moninapaisuus

Council on Foreign Relations’in erikoistutkijan ja Georgetownin professorin Charles Kupchanin teos on ahkeran keskustelijan iskevä ja yksinkertaistava, vuosisatojen historiasta todistusta hakeva selitys, jossa realismi ja liberalismi sekottuvat luovalla tavalla.

Kupchan tunnustaa tekijöistä selkeimmin Yhdysvaltain vallan suhteellisen vähenemisen - decline’n -, mikä on johdonmukaista, koska hän jo viime vuosikymmenellä ennusti amerikkalaisen aikakauden päättyvän ja Euroopan unionin ohittavan taantuvan Yhdysvallat.

Uudessa teoksessaan Kupchan katsoo nousevien valtojen muuttavan maailmanjärjestyksen monenkeskiseksi paitsi rakenteeltaan myös normistoltaan. Ne eivät suostu sulautumaan läntiseen järjestykseen vaan pyrkivät ajamaan kukin omaa malliaan paitsi omalla alueellaan myös globaalissa asioissa, muodostaen maailmanjärjestyksestä rakenteeltaan lomittaisen ja sisällöltään monimuotoisen.

Yhdysvaltain on tunnustettava, että tulevaisuuden maailmanjärjestyksessä on useita rinnakkaisia ja kilpailevia järjestyksen, ideologian ja hallinnan muotoja modernisaation malleina.  Myös demokraattiset nousevat vallat – Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka – kilpailevat Yhdysvaltain ja sen liittolaisten kanssa.

Realisti Kupchanissa ei usko liberalismin voimaan, vaikka hän selittääkin Lännen nousseen vuosisatojen kuluessa johtavaksi vallaksi nimenomaan pluralististen yhteiskuntiensa ja keskiluokan sosiaalisen liikkuvuuden ansiosta muiden maailmanvaltojen jähmettyessä keskitettyyn valtahierarkiaan. Silmiinpistävää  on, että Kupchan menee verrattain pitkälle pohtiessaan, että Kiinan valtiokapitalismin ja poliittisen autokratian yhdistämä malli saattaa osoittautua tulevaisuuden voittajaksi.

Historiaselitykselleen johdonmukaisesti Kupchan toisaalta korostaa, että Yhdysvaltain kansainvälisen aseman turvaamiseksi tärkeintä on panna oma talo kuntoon. Kupchania ei voi kuitenkaan luokitella retrenchment- politiikan eikä offshore balancing –teoreetikkojen joukkoon, joka ajaa Yhdysvaltain kansainvälisten sitoumusten supistamista, ainakin väliaikaisesti.

Muutoksen luonne je teoria

Brookingsin paneelikeskustelussa tekijät tarkensivat käsityksiään muutoksesta.

Kaganin mukaan maailmanjärjestys on vallasta riippuva ja muuttuva rakenne, jonka suurvallat muokkaavat kaltaisekseen ja jossa muut toimijat noudattavat niiden sääntöjä. Nykyinen malli heijastaa Yhdysvaltain arvoja ja voimaa eikä sille ole näköpiirissä vaihtoehtoa.

Ikenberrylle nykyinen liberaali maailmanjärjestys on ”puolipysyvä”; yleismaailmallisten arvojen ohjaama, ”löysästi” sääntöihin perustuva ja avoin järjestys. Tulevaisuudessa järjestys saattaa olla jonkin verran vähemmän liberaali ja amerikkalainen, mutta Yhdysvallat jatkaa sen operaattorina ja managerina.

Kupchanin mukaan muutos, uusi globaali käänne on jo alkanut läntisen hegemonian ajan tullessa päätökseen. Vaikka siirtymä saattaa kestää vuosikymmeniä, uudessa maailmanjärjestyksessä ei ole yhtä ainoaa geopoliittista ankkuria tai hegemonia vaan rinnakkaisia järjestyksen malleja.

Arvot ja valta

Ikenberrylle liberaali järjestys on ”puoliksi riippumaton” valtarakenteesta; siinä valta ja tarkoitus yhtyvät. Yhdysvaltain johtajuuden pidättyvyys Obaman kaudella vahvistaa järjestyksen oikeutusta ja toimivuutta, kykyä ongelmien ratkaisemiseen ja siten pysyvyyttä.

Toisin kuin Ikenberry Kagan ja Kupchan katsovat aatteiden ja voiman kytkeytyvän toisiinsa; arvot ovat sidoksissa voimaan, joka paketoi ne kokonaisuudeksi. Toisaalta Kupchanin realismi – toisin kuin Kaganin yltiöoptimismi - tunnustaa, että Yhdysvaltain suhteellisen vallan heikentyminen on alkanut.

Ikenberry on puolestaan Kupchania lähempänä kuin Kagan katsoessaan, että Yhdysvaltain johtoaseman muutos on väistämätön, joskin hän uskoo Yhdysvaltain voivan sulautua siihen pitkälti entiset asemansa säilyttäen. Toisaalta toisin kuin Ikenberry Kupchan ei pidä aatteita pysyvinä, vaan Lännen on sopeuduttava normistoltaan toisenlaiseen maailmanjärjestykseen.

Obaman politiikka maailmanjärjestyksen murroksessa

Kolmen maailmanselityksen kanssa osuvan samanaikaisesti Barack Obaman kolmen ensimmäisen vuoden ulkopolitiikkaa on arvioitu teoksessa Martin S. Indyk, Kenneth G. Lieberthal, Michael E. O’Hanlon, Bending History. Barack Obama’s Foreign Policy (Brookings Institution Press, 2012).

Teoksen nimi kuvastaa Obaman suhtautumista muutokseen; hän pyrkii ”vääntämään” historian kaarta arvojensa näkökulmasta parempaan suuntaan. Obama on optimisti, mutta hän ei usko yhteen suureen muutokseen tai vallankumoukseen.

Obama tuli presidentiksi tilanteessa, jossa hän pääsi tekemään historiaa kahdessakin mielessä.

Subjektiivisesti katsoen Obaman tausta ja hänen valintansa ilmapiiri nostivat luonnostaan odotuksia siitä, että hän toisi muutoksen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan.

Objektiivisesti katsoen maailmanpolitiikassa oli samalla käynnissä suuri murros, joka pakottaisi Yhdysvallat tekemään valintoja, ei pelkästään arvojensa ja etujensa ajamiseksi vaan myös asemansa turvaamiseksi.

Lähtöolettamus oli, että Obama olisi liberaali internationalisti , joka pyrkii nojaamaan diplomatiaan ja monenkeskisyyteen yleismaailmallisten ja amerikkalaisten arvojen ajamiseksi.

”Bending History” –teoksessa osoitetaan, että odotukset Obaman maailmankäsityksestä ovat osoittautuneet oikeiksi visioiden ja suurten päämäärien tasolla, mutta keinojen valinta ja käytännön politiikan tärkeysjärjestys tekevät kokonaiskuvasta monimuotoisen ja vähemmän selkeän.

Obaman toiminnasta muodostuu tekijöiden luonnehdinnan mukaan ”progressiivisen pragmaatikon” tai ”vastahakoisen realistin” strategia.

Obama julisti kautensa alussa muutostavoitteensa: ydinaseriisunnan, historiallisen sovinnon islamin kanssa, kädenojennuksen ja neuvottelujen tien häirikkövaltioille sekä irtaantumisen Irakin ja Afganistanin sodista, uudenlaiset suhteet Venäjän ja Kiinan kanssa, rauhan Lähi-itään ja globaalihallinnan tehostamisen.

Obama on säilyttänyt visionsa, mutta hän ei ole palannut niiden täsmentämiseen käytännön politiikaksi tai ryhtynyt ajamaan rakenteellisia muutoksia kansainväliseen järjestykseen. Pitkän aikavälin kysymysten sijasta Obama on vastannut lyhyen aikavälin ongelmiin ja käyttänyt keinojen koko valikoimaa, pakotteet ja voimankäyttö mukaanlukien.

Tuloksena on teoksen kokonaisarvion mukaan tiukka, kurinalainen ja kaikkiaan kohtuullisen menestyksellinen ulkopolitiikka. Toisaalta läpimurtoja ei ole tullut vaikeimmissa kysymyksissä, joista Iran ja Pohjois-Korea voivat kääntyä epäonnistumisiksi, jollaiseksi Lähi-idän –politiikka on jo osoittautunut.

Miten Obaman politiikkaa voi luonnehtia kolmen tekijän maailmanselitysten valossa?

Kokonaisuutena Obama on lähimpänä Ikenberryn mallia. Hän pyrkii säilyttämään liberaalin kansainvälisen järjestyksen sopeuttamalla sitä suurten toimijoiden kesken käynnissä olevaan vallan siirtymään.

Obama on säilynyt pohjimmiltaan optimistina suhtautumisessa edistyksen mahdollisuuteen, minkä vuoksi monet odottavat hänen palaavan mahdollisen toisen toimikauden aikana visioiden toteuttamiseen.  Toisaalta Yhdysvaltain poliittinen historia todistaa, että presidentit ovat toisella kaudellaan siirtyneet pikemminkin keskustaan rakentaessaan perintöään.

Visioiden ja käytännön yhdistäminen voi pakottaa Obaman koviin ratkaisuihin, kuten voimankäyttöön Irania vastaan.  Iranin ydinase kaataisi yhden Obaman maailmanjärjestyksen keskeisistä pilareista, ydinaseiden leviämisen estämisen.

Demokratian edistäminen ei ole ollut Obaman politiikan keskiössä liberalismin edellyttämällä tavalla. Arabikeväässä Yhdysvallat pyrki pikemminkin pysymään pois tieltä, jotta amerikanvastaisuudesta ei pääsisi tulemaan pääasiaa.

Jatkossa demokratian ajaminen saattaa tulla vahvemmin mukaan, yleisen mielipiteen ja opposition paineesta, mutta Yhdysvaltain Kiinan-politiikan salkku on jo niin painava taloudellisista ja strategisista tavoitteista, että ihmisoikeuksien lisääminen siihen ei tunnu johdonmukaiselta.

Obaman alkukauden linjaukset viittasivat Yhdysvaltain aseman hallittuun sopeutukseen ja hänen on epäilty mukautuvan Yhdysvaltain aseman heikentymiseen. Vaalivuoden paineissa  Obaman on sopivasti ilmoitettu liittyneen Kaganin lukijoihin ja tulkintaan siitä, että Yhdysvaltain heikentymistä liioitellaan tai se ymmärretään väärin rakenteellisena muutoksena. Tosin republikaaniset poliitikot ohittavat Obaman ilmoittautuessaan yhtyvänsä Kaganin tulkintaan ”maailmasta, jonka Amerikka on luonut” ja jota se edelleen johtaa erityislaatuisuutensa voimin.

Kupchaniin Obaman voi katsoa yhtyvän siinä, kun hän on alusta lähtien korostanut Ydysvaltain asemien säilyttämisen edellyttävän pitkällä aikavälillä maan poliittisten ja taloudellisten ongelmien ratkaisemista. Toisaalta missään tapauksessa Obama ei ole varautumassa tai alistumassa Kupchanin hahmottelemaan rakenteelliseen ja normatiiviseen käänteeseen kohti useaa rinnakkaista ja kilpailevaa mallia.

Obaman Yhdysvallat haluaa säilyä monenkeskisen järjestyksen johtajana ja globaalihallinnan vaikuttajana. Todennäköistä on ensimmäisen kauden tapainen pragmatismi, jossa monenkeskisiä instituutioita käytetää,n mutta niiden vahvistamiseen ei käytetä merkittävästi poliittista pääomaa. Vahvistuvana piirteenä Obaman linja tunnustaa alueellisten järjestysten merkityksen kasvun, mikä viittaa Kupchanin ajatteluun nousevien valtojen valtapiireistä.

”Bending History” –teoksen tekijöiden mukaan maailman muutoksen arkkitehdista on tullut suhteiden korjaaja ja kriisien hallitsija, pikemminkin käytännön kuin visioiden mies. Paluu visioiden pariin, uuden strategian isäksi ja maailmanjärjestyksen muokkaajaksi ei ole mahdotonta. Historian kaari on pitkä, mutta toinen kausi on nykyisen maailman muutoksen vauhdin mitoissa riittävän pitkä ajanjakso strategisen jalanjäljen jättämiseen.

Kari Möttölä

Visiting Scholar, Professor

School of Advanced International Studies

Johns Hopkins University