Yli harmistuksesta?

Jo kauan ennen tämän SMK-blogin perustamista haaveilin omasta blogista. Tunne oli erityisen vahva aina silloin kun näki/kuuli/luki jotakin erityisen dorkaa ja tunsi otsasuonen alkavan tykyttää: TUON asian MINÄ kyllä tiedän paremmin ja laitan SINUT paikalleen juuri NYT!

Pakko myöntää, että näin kävi usein. Ja käy edelleen. Blogin nimeksi piti tulla Venttiili ja otin sitä varten jopa kännykällä valokuvan silloisen rivarinpätkämme ulkovaraston seinässä olleesta likaisesta venttiilistä. Avaamatta se blogi silti jäi. Vaan nyt on tullut aika avata tuo venttiili tämän SMK-blogin puitteissa ja kysyä:

Mikä on Hesarin NYT-liitteen jutun hyllyikä ja sen lukijoiden kuluttajansuoja?

Lähtökohtaisesti mikäänhän ei ole niin vanha kuin eilisen lehti. Jostakin syystä viime perjantain NYT-liitteessä ollut toimittaja Aurora Rämön Yli yliopistosta -juttu saa otsasuoneni tykyttämään edelleen, joten kyseisen liitteen – tai ainakin jutun – hyllyiän pitää olla pidempi kuin yksi vuorokausi. Siitä onnittelut.

Ja sitten hieman risuja: Yliopistoihmisenä voisin sanoa, että jos kyseessä olisi ollut minulle tullut esseesuoritus, olisi se armotta hylsy. Perustelu: otsikko ei vastaa sisältöä, eikä jutun johtopäätöksiä ole johdettu sen premisseistä. Elementary, Dear Watson, ja toimittaja Rämökin tietäisi tämän, jos olisi käynyt yliopistoa – tai ollut siellä mahdollisesti opiskellessaan hereillä.

Miksikö näin? Koska yliopistossa oppii ajattelemaan kriittisesti. Tässä mielessä jutun alussa esiintyvä ”Saara” (jonka nimi ja elämäntarina ovat ilmeisesti vain keksittyjä) on itse asiassa jonkin olennaisen äärellä joutuessaan toteamaan, että ”ei oikein ymmärrä [enää?] mistään mitään”.

Tuore ylioppilas on varma kaikesta ja tietää kaikki vastaukset, sillä onhan hänellä eximia reaalista. Yliopisto-opiskelija/tutkija on sen sijaan kiinnostuneempi tietämisensä rajoista ja siihen liittyvistä ongelmista ja niiden rajojen työntämisestä hitaasti ja tuskaisesti kauemmas.

Tästä seuraa lähtökohtainen epävarmuus, jonka sietäminen ja paikoin syleily on yliopisto-opintojen – ja hitto vie koko ihmiselämän – yksi tarkoitus. Maailma ei ole yksinkertainen, helppo eikä selkeä ja on valheellista kuvitella, että näin on tai tulisi olla.

Väitän, että kriittisen ajattelun perusoppimäärää ei voi suorittaa netissä. Päinvastoin, kriittinen ajattelu iskostuu ja tihkuu pikkuhiljaa yliopisto-opintojen kautta. Se on sitä kuuluisaa hiljaista tietoa, jota ei suoranaisesti opeteta, mutta joka opetustilanteissa, kuppiloissa ja kahviloissa kuitenkin opitaan.

Toisin kuin verkkokursseilla. Itse asiassa suuri osa jutun esimerkeistä koskettelee taitoja, etenkin ohjelmointia. Näitä voi toki oppia etänä ja paketteina. Eli parempi otsikko jutulle olisi ollut Yli ammattikorkeakouluista, tai kenties vielä osuvammin Yli kirjeopistoista – lopputulema, johon kirjoitus itsekin loppujen lopuksi näyttää päätyvän.

Lisäksi yliopistot ovat olennaisia uuden tiedon tuottajia. Kaikki mainitut sivustot pohjautuvat itse asiassa lähinnä yliopistoissa kehitetylle akateemiselle tiedolle. Jutussa mainitulla Steve Jobsillakin oli takuulla töissään tuhansia perinteisesti akateemisesti koulutettuja ihmisiä. Tämäkin on itse asiassa lopputulema, johon juttu loppujen lopuksi päätyy. Ja sitten sitä myydään lehden kannessa kirkuvasti: ”Hyvästi akatemia. Näyttää pian siltä, että yliopistoja ei pian enää tarvita.” Voi itku!

Jutusta löytyisi paljon muutakin kritisoitavaa. Kuten esimerkiksi 1970-luvulla tehdyt kalvosetit (kun esimerkiksi meillä Tampereella kaikki kv-politiikan proffat ovat käytännössä syntyneet 1970-luvulla tai sen taitteessa!) sekä massaluennot (kun meillä Tampereella opetus erityisesti maisteritasolla on enimmäkseen pienryhmää/seminaarityöskentelyä), mutta en viitsi alkaa opponoida tarinaa kohta kohdalta.

Lähinnä peräänkuuluttaisin toimittajilta edesvastuuta siitä, mitä lehtiensä sivuille laittavat. Myönnettäköön, NYT-liite on nuorille suunnattu (hömppä)lehti: maksullinen City-lehti. Nuoret elämänvalintojaan pohtivat ihmiset kuitenkin lukevat sitä. Siksi ei liene aivan yhdentekevää mitä toimittajat kynistään päästävät kyseisen aviisin sivuille.

Tästä seuraa nähdäkseni kaksi kysymystä:

1. Onko toimittaja Rämö valmis elämään sen mahdollisuuden kanssa, että joku lahjakas nuori lähtee kirjekurssien tielle kunnon yliopisto-opintojen sijaan, sillä ne ovat so last season?

1. Vai olenko minä jälleen tapani mukaan vain täydellisen huumorintajuton?

’nuff said.

Hiski Haukkala

Vierailija Taneli Dobrowolski: Tapaus Makarov – reaktiot ja syyt

Tiistaina 5. kesäkuuta Suomen kotimaan mediataivaan peitti synkillä pilvillään kenraali Nikolai Makarovin Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa pitämästä puheesta kummunnut uutisointi. Olin muutamaa päivää aiemmin lukenut Hiski Haukkalan Suomen Muuttuvat Koordinaatit -kirjan, enkä malttanut olla tuomatta tapauksen ruodintaan myös omaa panostani. Tarkastelen tässä kirjoituksessa pääasiassa tilaisuuden jälkeisenä päivänä (6. kesäkuuta) tapauksen ympärillä julkisuudessa vellonutta uutisointia sekä siitä käytyä julkista keskustelua. Lisäksi pyrin hahmottamaan tapaukselle taustoja ja syitä pääosin Suomen Muuttuvat Koordinaatit -kirjassa esitettyjen näkökulmien sekä kirjasta heränneiden ajatusten kautta.

Meditatapaus Makarov

Ensimmäinen reaktioni Makarov-uutiseen oli hämmennys. Hämmennys ei syntynyt niinkään Makarovin esittämien kommenttien, vaan niiden aiheuttamien mediareaktioiden johdosta. Heräsi kysymys, onko Suomen henkinen ilmapiiri tosiaan vieläkin niin ummehtunut, että venäläiskenraalin lausunto asiasta - joka periaatteessa on ollut kaikkien asioita seuraavien osapuolten tiedossa jo pari vuosikymmentä - herätti erityisesti mediassa paikoin lähes hysterian piirteitä? Kärjistetysti voi sanoa, että uutisoinnin perusteella kansakunnan henkinen ilmapiiri sukelsi, jos nyt ei aivan noottikriisin tasolle, niin ainakin melkein. Esimerkiksi YLE:n verkkopalvelu ehätti keskiviikko-aamupäivään mennessä perustaa sivuilleen jo kokonaisen mustanpuhuvan aiheosaston, jonka otsikko kirkui: ”Oletko huolissasi Venäjästä?”.

Mielenkiintoinen mediassa vallinnut piirre oli myös se, miten Makarovin kommentti otettiin yhtäällä yllätyksenä ja toisaalla ei. Esimerkiksi verkkolehti Uusi Suomi käytti kahdessakin aiheesta julkaisemassa uutisessaan Makarovin viestin sisällöstä termiä ”yllättävä”. Sen sijaan esimerkiksi eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jussi Niinistö (ps.) kommentoi kotisivuillaan julkaisemassa blogikirjoituksessaan, ettei Makarovin esiintymisessä ainakaan hänen mielestään ollut mitään yllättävää. ”Tietääkseni hän on yleensäkin suorapuheinen mies, joten siinä mielessä hänen puheensa eivät yllättäneet”, Niinistö kirjoitti.

Jos Suomeen kutsutaan venäläinen korkea-arvoinen kenraali kommentoimaan Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, niin ei kai kukaan odottanut, että Makarov olisi sitä riemukkaasti kannattanut?  Makarovin kommentti oli linjassa lähes kaikkien niiden aikaisempien Venäjän taholta samasta aiheesta esitettyjen kommenttien kanssa, joten tässä suhteessa mistään varsinaisesta yllätyksestä tai Venäjän uudesta ulkopoliittisesta linjasta ei kai liene kyse. Hiski Haukkala huomautti Twitter-päivityksessään, että vastaavanlaisia puheenvuoroja on kuultu Venäjän edustajien taholta myös aiemmin, esimerkiksi vuonna 2007, jolloin sisällöllisesti samantyyppistä viestiä välittivät Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittisen neuvoston johtaja Andrei Fjodorov sekä Venäjän suurlähetystön diplomaatti Vladimir Kozin.

Makarovin puhe oli siis sisällöllisesti samankaltaista mitä viimeisen vajaan parin vuosikymmenen aikana Venäjältä on aiemminkin kuultu. Aiheesta mediassa heränneet reaktiot sitä vastoin edustivat kuitenkin joiltain osin ainakin minun mielestäni hieman vanhakantaista ja traumatisoitunutta suhtautumista itänaapurista tuleviin lausuntoihin. Jyrkät ja väkevät kommentit on koettu uhkailuksi, koska ne eivät enää vastaa YYA-ajoilta tutuksi tullutta myötäkarvaan silittelevää jargonia. Kuten Haukkala toteaa kirjassaan, Suomella ei enää ole sitä YYA-aikojen erityisasemaa, jonka myötä Neuvostoliiton tai Venäjän ulkopoliittinen retoriikka olisi siloteltu ystävällismielisen naapuruussuhteen kaanoneihin. ”Keskeinen Suomen ja Venäjän välisen suhteen tekijä jatkossa onkin, että mitään erityissuhdetta ei enää ole eikä siihen ole myöskään paluuta”, Haukkala kirjoittaa kirjassaan. Kanssakäyminen on siis retoriikaltaan nyt suorempaa, avoimempaa ja joskus ronskimpaakin. Tähän on totuteltava.

Useat tapausta kommentoineet asiantuntijatkin myönsivät tämän, mutta muistuttivat samalla, että Makarovin puheenvuoro oli retoriikaltaan yksi jyrkimmistä viime vuosien aikana kuulluista. Tätä mieltä oli muun muassa Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak. Tässä yhteydessä kiinnitettiin huomiota erityisesti Makarovin kysymykseen siitä, ketä vastaan Itä-Suomessa toteutettavat sotaharjoitukset on suunnattu. Joissain kommenteissa, sekä esimerkiksi YLE:n julkaisemassa uutisessa, tämän oli tulkittu tarkoittavan sitä, että Venäjä ylipäätään kyseenalaistaisi rajojensa tuntumassa käytävät sotaharjoitukset. Vaikea sanoa, oliko Makarovin sivallus tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin se oli joissain yhteyksissä tulkittu, vai oliko kyse vain lipsahduksesta tai huonosti muotoillusta näkökulmasta, josta vedettiin liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ja tulkintoja. Makarov suositteli Suomelle myös lähempää turvallisuuspoliittista yhteistyötä Venäjän kanssa, sekä peräti yhteisiä sotaharjoituksia. Samaa on ehdotellut myös esimerkiksi Venäjän suurlähetystön lähetystöneuvos Vladimir Kozin vuonna 2007.

Suomen poliittisen johdon reaktiot

Venäjän nuiva ja paikoin jyrkänkin kielteinen suhtautuminen lähialueillaan tapahtuvaan Nato-laajenemiseen on ollut perusjargonia lähes koko Nyky-Venäjän olemassaolon ajan. Retoriikan vahvuuden aste on sen sijaan vaihdellut eri aikoina. Viime vuosina se on ollut jyrkentymään päin, mutta viestin sisältö on periaatteessa ollut pääpiirteissään aina yksi ja sama.

Tässä vaiheessa mieleen hiipii myös mielestäni koko tapauksen yksi tärkeimmistä kysymyksistä: Onko kenraali Makarovin lausunnoilla lopulta edes mitään merkitystä luotaessa Suomen ulkopoliittisia linjauksia, tai pitääkö niille mitään painoarvoa edes antaa?

Suomen ulkopoliittinen johto toimi tässä asiassa mielestäni varsin päättäväisesti kommentoimalla Makarovin lausuntoa heti tuoreeltaan. Puolustusministeri Stefan Wallin (rkp) totesi YLE:lle antamassaan kommentissa, että ”Suomi tekee [puolustuspoliittiset] arvionsa itse ja itsenäisesti”. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) puolestaan tyrmäsi Makarovin väitteen Suomen Nato-jäsenyyden uhkakuvista Venäjälle, sekä totesi Suomella olevan oikeuden toteuttaa sotaharjoituksia valitsemiensa kumppaneiden kanssa. Samalla Tuomioja totesi, että Venäjän Nato-kanta ei ole uutinen ja että Makarovin lausuntoja ei ole tullut mistään muualta Venäjän kantoina. Tuomiojan kannanotot eivät päättyneet tähän, vaan jo keskiviikkona iltapäivällä Helsingin Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaa Tuomioja tuomitsee Makarovin lausunnot omassa Facebook-päivityksessään varsin suorasanaisesti: ”Kenraali Makarov ei ole ainoa kenraali joka elää vielä kylmän sodan maailmassa, eikä Venäjä ole ainoa maa josta heitä löytyy. Poliittisesti vastuullisilta venäläisjohtajilta ei tällaista puhetta aikakoneesta kuitenkaan enää kuule", Tuomioja totesi.

Wallinin ja Tuomiojan vanavedessä myös pääministeri Jyrki Katainen (kok) kiirehti Helsingin Sanomien mukaan tuomitsemaan Makarovin lausunnot. Katainen sanoi, että Suomi päättää oman vakaan harkintansa pohjalta, mikä on suomalaisille hyväksi, eikä jätä päätöksiä venäläisille kenraaleille. Sotaharjoituksista päättäminen kuuluu Kataisen mukaan kansalliseen itsemääräämisoikeuteen.

Suomen poliittisen johdon reaktiot eivät rajoittuneet pelkästään ministereiden antamiin lausuntoihin, vaan asiaan otti torstaina 7. kesäkuuta myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Presidentti totesi, että Makarovin väite Suomen ja Naton yhteistyön vaikutuksesta Venäjän turvallisuuteen perustuu väärälle analyysille. ”Minä otan myöskin itse opikseni tästä sen verran, että en lähde tulkitsemaan kovin paljoa. Siinä voi tehdä äkkiä vääriä analyysejä”, Niinistö kommentoi. Presidentti lupasi myös tarvittaessa ottaa asian esille presidentti Vladimir Putinin kanssa seuraavan Venäjän-matkansa yhteydessä. 

Tässä mielessä voitaneen todeta, että ainakin suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon reaktio asiaan oli varsin adekvaattinen. Mistään hymistelystä tai hyssyttelystä ei tämän tapauksen osalta voitane puhua, minkä myös europarlamentaarikko Petri Sarvamaa (kok) totesi omassa, Suomi vapautuu Venäjä-traumastaan -otsikolla julkaistussa blogikirjoituksessaan: ”Mutta tällä kertaa uutinen tuleekin Suomesta. Ja hyvä uutinen tuleekin: Suomi reagoi täydellisen normaalisti viimeisimpään koepalloon. Suomen viralliset ensireaktiot on varmasti pantu Venäjän ulkoministeriössä merkille.”

Kriittiset kommentit siitä, että Makarov olisi puheenvuorollaan puuttunut itsenäisen valtion sisäisiin asioihin, on tietysti syytä ottaa vakavasti. Vaikka Makarovin puheessaan käyttämiä sanankäänteitä ei varsinaiseksi diplomaattisen retoriikan riemuvoitoksi voikaan kutsua, ei tästä asiasta pidä kuitenkaan hätkähtää ja vetää tarpeettoman pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Kärjistetty retoriikka ja asioiden sanominen suoraan on osa venäläistä diplomatian perinnettä ja venäläiset itsekin arvostavat suoraa ja kursailematonta puhetta. ”Venäläiset arvostavat kovaa, mutta rehtiä peliä”, toteaa Haukkalakin kirjassaan. Myös vastausten tulee olla suoria ja määrätietoisia, mutta ystävällisiä. Tässä tapauksessa tämä myös mielestäni toteutui.

Ehkä tahtomattaankin Makarov tuli käynnistäneeksi Suomessa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvän sisäpoliittisen keskustelun, joten ainakin välillisesti kenraalin puheella on myös sisäpoliittista vaikutusta - niin myönteisessä kuin kielteisessäkin mielessä. Myönteisessä siksi, että Suomessa saattaa tämän tapauksen myötä käynnistyä pitkään peräänkuulutettu laajempi keskustelu Suomen turvallisuus- ja ulkopoliittisista asetelmista ja linjauksista, sekä maan asemasta nykyisessä globaalissa toimintaympäristössä. Kielteisiäkin piirteitä saattaa esiintyä esimerkiksi siinä, että Makarovin lausuntoa voidaan käyttää sisäpoliittisessa keskustelussa lyömäaseena tai vipuvartena esimerkiksi argumentoitaessa Nato-jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan. Tapausta voidaan käyttää hyväksi myös puoluepoliittisessa miekanheiluttelussa. Viimeksi mainitusta voi esimerkiksi nostaa puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön  blogikirjoituksen, jossa hän sivaltaa Kokoomusta ja vihjailee ”puolustusjärjestelmämme kuihduttamisen” ja ”Islannin ilmapuolustukseen osallistumisen” olevan tarkoituksellinen keino ajaa Suomea puolustusliitto Natoon. Vastaavanlaisia ulostuloja saatettaneen tulevaisuudessa nähdä myös lisää.

YLE julkaisi kenraali Makarovin puheen kokonaisuudessaan vasta torstaina 7. kesäkuuta. Kun oli lukenut puheen kokonaisuudessaan, kävi ilmi, että kotimainen media oli ymmärrettävästi tuonut uutisissaan esiin vain puheenvuoron kärjekkäimmät osuudet. Sen vuoksi olikin mielenkiintoista, että esimerkiksi venäläinen valtiollinen radiokanava Golos Rossii ei nostanut oman pikku-uutisensa kärkiteemoiksi yhtäkään samaa suomalaisissa tiedotusvälineissä vallinnutta teemaa, vaan poimi Makarovin puheenvuorosta pääasiassa Naton roolia kiitteleviä näkökulmia. Tapaus ehdittiin uutisoida keskiviikko-iltapäivään mennessä myös muutamassa muussa, lähinnä Luoteis-Venäjällä ilmestyvässä verkkojulkaisussa sekä ainakin ITAR-TASS:in ja Interfaxin uutissähkeissä. Pintapuolisella tarkastelulla muiden venäläisviestimien uutiset olivat sisällöltään varsin samankaltaisia Suomessa julkaistuihin uutisiin verrattuna. Ne näyttivät perustuneen pääosin kahden edellä mainitun uutistoimiston, sekä YLE:n venäjänkielisen toimituksen aiheesta julkaisemiin uutisiin

Arvioita taustoista ja syistä

Lienee paikallaan pohdiskella syitä sille, miksi kenraali Nikolai Makarov esitti nämä periaatteessa tutut Venäjän ulkopoliittiset teesit ja ennen kaikkea: miksi tämä sanoma esitettiin tällä kertaa niin jyrkässä sävyssä - ainakin tiedotusvälineiden sekä joidenkin tilaisuudessa läsnä olleiden henkilöiden tulkintojen mukaan.

Koepallo

Tutuin selitys lienee niin kutsuttu koepallo, joita Venäjä tasaisin väliajoin heittelee naapurivaltioidensa suuntaan. Näillä koepalloilla on mitä ilmeisimmin tarkoitus kokeilla kohdemaiden poliittisten päättäjien reaktioita erilaisiin kiistanalaisiin teemoihin sekä peilailla aiheesta viriävää yhteiskunnallista keskustelua. Viime aikojen esimerkkejä tällaisista koepalloista ovat olleet esimerkiksi ilmatilanloukkaukset sekä lapsikiistajupakat. Ilmatilaloukkausten osalta Suomen ulkopolitiikan virkamiesten voidaan todeta hoitaneen leiviskänsä lähes esimerkillisesti päätettyään vuonna 2005 julkista jokainen yksittäinenkin ilmatilanloukkaus. Päätöksen ja ilmatilaloukkausten saaman julkisuuden seurauksena loukkaukset loppuivat käytännössä kokonaan. Sen sijaan esimerkiksi Anton-pojan kaappaukseen liittyneet seuraukset olisi voitu hoitaa paremminkin.

Kuten Haukkalakin kirjassaan toteaa, Suomi ei YYA-kauden päätyttyä enää ole sellaisessa erityisasemassa, jossa maiden välisiä suhteita ilmaistaisi lämpimän ja ystävällismielisen hyrinän muodossa. Suomen ulko- ja sisäpoliittisten tuntojen tulkinnoille ja niiden ohjailuille ei myöskään ole välttämättä enää kaikkia aikaisempia metodeja käytössä. Tällaisissa tapauksissa, joissa Venäjä heittää Suomen suuntaan reaktioita vaativia koepalloja, Haukkala näkee kaksi riskiä: ”On kaksi vaaraa. Yksi on liiallinen sinisilmäisyys joka houkuttaa Venäjää hyväksikäyttöön ja rajojen kokeiluun. […] Toisena vaarana on liiallinen negatiivisuus tai hysteria, joka muuttuu helposti itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Jos Suomi maalaa Venäjän uhkaksi, niin sellainen siitä myös tulee”, Haukkala kirjoittaa SMK:ssa.

Tähän mennessä uutisoitujen Suomen ulkopoliittisen johdon kommenttien perusteella nämä molemmat riskit on ainakin tässä vaiheessa osattu väistää. Selkeät, ulkopoliittisen johdon suulla lausutut viestit ovat osoittaneet, että Suomi on halukas pitämään kiinni omista eduistaan ja koskemattomuudestaan.

Suomen uuden poliittisen johdon koeajo

Mahdollinen toinen selitys Makarovin ulostulolle saattaa myös olla Venäjän halu kokeilla Suomen uutta poliittista johtoa sekä erityisesti uuden presidentin reaktiota asiaan. Presidentti Sauli Niinistö matkustaa virka-aikansa ensimmäiselle työvierailulle Venäjälle 21.-22. kesäkuuta. Niinistön ensimmäinen virallinen Venäjän-matka toteutuu noin kuukausi sen jälkeen, kun presidentti vieraili Naton huippukokouksessa. Venäjä onkin saattanut kokea, että maan johto on tällä vierailuvuorolla osoittanut Suomen ulkopolitiikan uutta marssijärjestystä. Sen pohtiminen, olisiko Makarovin esitys voinut olla kommentti tälle marssijärjestykselle, on tietysti spekulatiivista, mutta sellainenkin vaihtoehto voisi periaatteessa olla mahdollinen. Yleisemminkin voidaan myös ajatella, että tällä Makarovin avauksella on haluttu toppuutella Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, jonka on viime aikoina spekuloitu olevan taas askelta lähempänä toteutumistaan. Esimerkiksi keskustelun Suomen mahdollisesta osallistumisesta Islannin ilmatilan valvontaan on voitu nähdä implikoivan tätä. Onko Venäjällä kenties nähty tällaisen keskustelun olevan merkki Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muutoksesta?

Nato-mielialat

Venäjä pelaa Naton suhteen kaksilla korteilla. Toisaalta Venäjällä puhutaan avoimesti yhteistyön kehittämisen tarpeellisuudesta ja yhteistyön hyödyistä (mitä Makarov itsekin toi puheessaan esille) ja toisaalta naapurimaita on varoiteltu suorasti ja selväsanaisesti Nato-haikailuista. Hyvä esimerkki tästä kaksisuuntaisesta politiikasta on se, että samanaikaisesti Makarovin Suomen-vierailun aikaan Venäjä on osallistunut yhdessä usean Nato-maan kanssa yhteiseen PfP-ohjelmaan kuuluvaan Baltops-2012 –merisotaharjoitukseen Itämerellä. Useiden tulkintojen mukaan Venäjän erityisesti rajoillaan aktivoitunut ulkopoliittinen vaikuttaminen onkin seurausta Yhdysvaltojen globaalin hegemonian murentumisesta ja maailmanpoliittisen areenan moninapaistumisesta. Venäjä pyrkii ulkopolitiikallaan varmistamaan oman alueellisen valta-asemansa myös tulevaisuuden useiden valtakeskittymien globaalissa ympäristössä.

Venäjän uusi ulkopoliittinen linja

Erilaisissa kommenttikeskusteluissa on esitetty myös näkemyksiä, joiden mukaan Makarovin esiintyminen olisi ollut viesti Venäjä uuden johdon koventuneesta ulkopoliittisesta linjasta. Venäjän tuore, toukokuussa virkavalansa vannonut uusvanha presidentti Vladimir Putin nimesi Venäjän uuden hallituksen pari viikkoa sitten. Hallituksen puolustusministerinä jatkaa kuitenkin salkun kahvassa jo vuodesta 2007 lähtien ollut, Venäjän armeijan kenraalikunnan joukossa varsin ristiriitaisesta suosiosta nauttiva Anatoli Serdjukov. Myös ulkoministerinä jatkaa jo tutuksi tullut Sergei Lavrov. Venäjän vallanvaihdosta on lisäksi kulunut vasta niin vähän aikaa, että olisi hieman hätiköityä tehdä tulkintoja uusista geopoliittisista linjauksista.

Myöskään Venäjän taloudellisessa eliitissä ei Putinin valtaan paluun myötä ole tapahtunut oleellisia muutoksia. Venäjän ulkopolitiikan kärkinimet ovat siis pysyneet samoina, eikä toisaalta ole nähtävissä sitäkään, että syyt Venäjän kiinnostukselle Itämeren aluetta kohtaan olisivat oleellisesti muuttuneet muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana. Venäjän kiinnostus erityisesti Itämeren alueeseen selittyneekin edelleen ennen kaikkea taloudellisten intressien kautta. ”Suomen ja alueen muiden pienten maiden onneksi Venäjän intressi on kuitenkin ensisijaisesti geoekonominen eikä geopoliittinen: Venäjää huolettaa enemmän Suomenlahden öljykuljetusten esteetön kulku ja Itämeren pohjaan lasketun kaasuputken luotettavuus kuin se, hallitseeko se itse kyseisten vesialueiden pohjoisia ja eteläisiä rantoja", Haukkala kirjoittaa SMK:ssa.

Venäjän uudet sisäpoliittiset haasteet

Venäjällä viime talvena käynnistyneet kansalaisprotestit ovat herättäneet maassa uutta sisäpoliittista keskustelua, joka ei aina ole ollut vallan mieleen. Sisäpoliittinen tilanne on muuttunut nopeassa ajassa vallan kannalta verrattain stabiilista osittain epästabiiliksi. Valta on joutunut antamaan jossain protestoijien vaatimuksissa periksi, mutta äkilliseen poliittisen järjestelmän liberalisointiin se ei kuitenkaan ole taipunut. Venäläisen CSR-tutkimuslaitoksen toukokuun lopulla julkaisemassa kansalaisten poliittisia mielialoja selvitelleessä raportissa todetaan, että ulkopoliittiset tavoitteet ovat yksi harvoista kansalaisia ja nykyvaltaa yhdistävistä poliittisista agendoista. Raportin mukaan kansalaiset ovat kansakunnan turvallisuuden nimissä valmiita tinkimään jopa merkittävimmistä taloudellis-sosiaalisista etuisuuksistaan. Kansalaisten omissakin uhkakuvissa Venäjä nähdään luonnonvaroiltaan rikkaana maana, joka ei voi olla kiinnostamatta luonnonvarojen niukentumisen myötä haasteelliseen tilanteeseen joutuneita ulkovaltoja, raportissa todetaan. Ulkopolitiikan perusuhkatekijäksi nähdään siis se, että Venäjä on jatkuvan ulkoisen uhan alla ja sillä on sen vuoksi oltava vahva armeija. Länsi ja erityisesti Yhdysvallat nähdään pääasiallisina strategisina vihollisina. Tämän lähtökohdan kautta länsivastainen retoriikka on Venäjän poliittiselle johdolle eräänlainen kannatusta ylläpitävä ankkuri silloin, kun poliittinen luottamus kansalaisten taholta on laskussa. 

Vanhan kenraalin lipsahdus

Lopulta kenraalin esiintymiseen sisältyneiden jyrkkien kannanottojen taustalla voidaan nähdä myös inhimilliset syyt. On mahdollista, eikä tämäkään olisi ensimmäinen kerta venäläisessä diplomatiassa, että kenraali puhui hieman liian laveasti ja ujutti esityksensä teemoihin näkemyksiä, jotka eivät edusta Venäjän virallista ulkopoliittista kantaa. Lisäksi on huomattava, että Nikolai Makarov on työskennellyt armeijassa jo Neuvostoliiton ajoista (vuodesta 1967) saakka ja omannee sitä kautta maailmankatsomuksen, jota esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja kuvaili aiemmin siteeratussa Facebook-päivityksessään ”kylmän sodan maailmaksi”. Haukkala toteaa kirjassaan, että mahdollinen syy tällaiselle ajattelutavalle ja siitä kumpuavalle retoriikalle voisi olla ”Neuvosto- ja KGB-aikojen refleksi”, eli ”puolitiedostamaton toimintatapa ilman sen suurempaa strategiaa”.

62-vuotiaan kenraali Nikolai Makarovin on arvioitu jäävän tänä vuonna eläkkeelle. Vaikka Venäjän ulkopoliittisissa linjoissa lähivaltioidensa suuntaan ei olekaan lähitulevaisuuden näköpiirissä merkittäviä muutoksia, merkitsee vuosien vieriminen kuitenkin ainakin sitä, että Makarovin tapaisten ”vanhan koulukunnan” sotilas-ammattilaisten aika alkaa keskipitkän tulevaisuuden tähtäimessä olla lopullisesti ohi.

Taneli Dobrowolski

Projektipäällikkö, opiskelija

Tampereen yliopisto

taneli.dobrowolski@uta.fi