Luovutetusta Karjalasta uusi Elsass?

Tämän ei ole tarkoitus olla varsinaisesti mikään Venäjä (tai tarjahalos)-blogi, mutta sattuneesta syystä kumpaakaan ei voi nyt välttää. Lupaan jatkossa kehitellä myös muita teemoja käsitteleviä kirjoituksia, jotta homma ei tyystin mene Venäjä-Venäjä-Venäjäksi.

Lähtökohtana voi hyvinkin toimia torstainen twiittaukseni, joka kulki seuraavaan tapaan:

Halonen ja Putin visioivat Karjalasta uutta Elsassia: http://bit.ly/y5wG41 Innostun, jos idean isä Putin. Tietääkö joku, kumpi sen keksi?

Twiitin takana oli keskiviikkona bongaamani Hesarin verkkouutinen, jossa mainittiin, että Elsassista oli puhuttu mahdollisena mallina luovutetun Karjalan tulevaisuudelle. Harmittavasti juttu ei kertonut, kumman idea oli ollut (aloite olisi luonnollisesti ollut mielenkiintoisempi, jos se olisi lähtenyt Putinin suusta). Koska en tätä tiennyt, päädyin idean isää (tai äitiä) tiedustelemaan Twitterissä.

Tarinassa piilee luonnollisesti opetus: torstain Hesari oli jo tiennyt paperiversiossaan kertoa, että idean takana oli Halonen, kuten oikeastaan arvata sopikin (itseltäni oli kaikessa hötäkässä päässyt unohtumaan eräs perusasia, jota jatkuvasti toitotan opiskelijoilleni: lukekaa LEHTIÄ).

Mutta asiaan. Halosen idea on hieno ja kannatettava. Lisäksi näyttää siltä, että SMK-blogi tarjoaa heti sytykkeitä ajatuksen jatkokehittelemiseen. Johannes Hirvaskoski nimittäin blogikommentissaan keskiviikkona tarjoaa yhden pohtimisen arvoisen asian, jolla Suomi ja Venäjä voisivat tehdä yhteistyötä Karjalan kohdalla. Kannattaa tsekata.

Ironista tietysti on, että vasta viimeisellä presidentinvierailullaan Halonen innostui avaamaan aidosti uusia latuja Suomen Venäjän-suhteessa. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan ja Halonen vastasi vierailulla hienosti saamaansa kritiikkiin ’vision thingin’ puutteesta. Talk ain’t cheap, taitaa kuitenkin olla totta myös presidenttien kohdalla, joten voipi olla, että Halonen joutuu vielä kiinteistönostomatkalle Karjalaan.

Samalla Halonen heitti myös haasteen seuraajalleen: tästä sopii jatkaa. Myös vierailunaikainen kommentti siitä, kuinka presidentti aina toki hyötyy edeltäjien suhteista, mutta joutuu silti aina luomaan myös omat suhteensa Venäjän (ja tietysti myös muiden maiden) johtoon on sekä totta että verhottu haaste: seuraapas, poika (sillä "poikahan" seuraava presidenttimme tulee olemaan), perässä! Halonen itse asiassa varsin tyylikkäästi hoitaa kautensa loppua ja osoittelee samalla varsin itsetietoisesti oman legacynsa suuntaan.

Mutta uutta Elsassia Karjalasta kuitenkaan aivan ihan heti tuskin tulee. Venäjän johto on osoittanut häkellyttävän vähän mielenkiintoa Karjalan ja monien muiden raja-alueiden kehittämiseen. Asia saattaisi olla toinen, mikäli Putin datša-matkoillaan Karjalassa (hän omistaa "mökin" luovutetussa Karjalassa) olisi tullut siihen tulokseen, että kyllä vihdoinkin jotain tarttis suomalaisten kanssa Karjalan eteen tehrä. Siksi jännitin, josko Putin olisi ollut Elsass-idean isä (turha toivo, tiedetään!).

Tämä ei silti tarkoita, etteikö suomalaisten kannattaisi ideaa jatkokehitellä ja markkinoida: Karjalaa tuskin saamme pian, jos koskaan, takaisin, mutta ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. Ero tietysti on, että Rooman rakensivat roomalaiset, kun taas luovutetun Karjalan kohdalla suurinta mielenkiintoa alueen tulevaisuutta kohtaan (ehkä alueen nykyisten asukkaiden ohella) tuntevat edelleen suomalaiset - mutta se on jo toinen tarina se.

Hiski Haukkala

Vierailija Elina Grundström: Globaalisuus ei ole hippien hommaa

Suomen muuttuvat koordinaatit on virkistävä kirja. Se on ajankohtainen, vetävästi kirjoitettu ja sanoo asioita ihastuttavan suoraan.


Kirjan pääväite on tärkeä ja ajankohtainen. Sen mukaan Suomen kohtalon kolmio on hajoamassa. EU-jäsenyys sekä hyvät suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat tuottaneet meille ennennäkemätöntä hyvinvointia. Nyt kaikki kolmion kärjet - Bryssel, Moskova ja Washington - ovat omalla tavallaan kriisissä. Sen vuoksi Suomen pitää rakentaa ulkopoliittista kaksoisstrategiaa, joka painottaa samaan aikaan vanhaa ja uutta, paikallista ja globaalia.


Mutta mitä tämä uusi ja globaali on? Sitä kirja ei onnistu tarkentamaan. Mihin uusiin osoitteisiin Suomen pitäisi suuntautua? Millä keinoilla globaalimpaa ulkopolitiikkaa rakennetaan?


Hiski Haukkala tunnistaan maailmanpolitiikan muutoksen, mutta puhuu siitä kovin yleisellä tasolla. Kirjan julkistamistilaisuudessa hän totesi, että presidentin tärkein tehtävä on jatkossakin hyvien Venäjän-suhteiden ylläpitäminen. Ehkä niin onkin, mutta kirjan hahmottelemassa uudessa maailmanjärjestyksessä se ei alkuunkaan riitä.


Uusien osoitteiden löytäminen ei onneksi ole vaikeaa. Globaalisuus ei ole hippien hommaa. Se ei tarkoita ainoastaan sellaisia maailmaa syleilevän laajoja mutta Suomenkin kannalta kohtalokkaan tärkeitä teemoja kuin ilmastonmuutoksen hallinta ja köyhyyden vähentäminen.
Globaalisuus on myös lyhyen aikavälin reaalipolitiikkaa. Uudet mahtivaltiot on helppo löytää taloustutkimuslaitosten ennusteista sekä tarkkailemalla uusia koalitioita, joita on näkynyt esimerkiksi eurokriisin takauksiin liittyvissä keskusteluissa sekä ilmastoneuvotteluissa.


Brittiläinen CEBR-tukimuslaitos kertoi joulukuussa, että Brasilia on noussut Iso-Britannian ohi maailman kuudenneksi suurimmaksi taloudeksi. Sama raportti arvioi, että tulevaisuudessa vahvistuvat Aasian maiden lisäksi juuri Brasilian kaltaiset raaka-aineiden tuottajamaat. On huomion arvoista, että CEBR:n noteeraamat raaka-aineiden tuottajat, Brasilia, Venäjä, Kanada, Australia ja Indonesia, ovat sompailleet omia EU:sta poikkeavia linjojaan esimerkiksi ilmastoneuvotteluissa.


Aasian nousu on Suomessa jo ymmärretty, mutta resurssitaloutta ei. Suomessa on suuret metsä- ja mineraalivarat. Meillä on siten samanlaisia luonnonvaroja ja niiden käyttöön liittyviä etuja ja ongelmia kuin uuden luonnonvaratalouden mahtivaltioilla Kanadalla, Indonesialla ja Brasilialla.


Minun ehdotukseni on, että alamme etsiä uusia globaaleja kumppaneita tästä suunnasta. Alkajaisiksi Suomi voisi olla koollekutsujana jollekin luonnonvaratalouden kansainvälisiä pelisääntöjä käsittelevälle kokoukselle.


Elina Grundström
elina.grundstrom@kolumbus.fi
Kirjoittaja on vapaa toimittaja

Syvät, hyvät vai pinnalliset?

Kirjanjulkkareita seuranneen mediajulkisuuden seuranta on edelleen minulta enimmäkseen näkemättä, mutta jotakin voin sentään jo asiasta kirjoittaa.

Itselläni on näkemissäni lehtijutuissa pistänyt silmään, että STT:n levittämä pikku-uutinen arviostani presidentti Tarja Halosen Venäjä-suhteita koskien on lyönyt (valitettavan) hyvin läpi. Valitettavasti siksi, että Halosen presidenttikauden arviointi ei koskaan ollut kirjani päätarkoitus, eikä se ollut se viesti, jonka itse olisin halunnut kirjastani ensisijaisesti välittää.

Itse asiassa koko Halos-teema nousi esiin vasta julkkarin yleisökysymyksissä, ilmeisesti juuri STT:n toimittajalta, enkä suoraan sanoen ollut koko kysymykseen edes valmistautunut (oma moka). Kysymystä olin toki itsekseni useampaankin kertaan miettinyt, joten aivan lonkalta en sentään joutunut ampumaan.

Vastaukseni oli yhteiskuntatieteilijöille tyypillinen yhtäältä-toisaalta -vastaus. Totesin, että eittämättä tärkeimmässä duunissaan eli Venäjän-suhteiden hoidossa Halonen on onnistunut varsin hyvin, sillä hän on onnistunut luomaan syvät ja toimivat henkilökohtaiset suhteet Venäjän johtoon. Tämä on myös hyvä perintö, jonka hän jättää seuraajalleen. Toisaalta lisäsin, että hyvyydestään huolimatta suhteet ovat jääneet varsin pinnallisiksi, sillä en itse ainakaan ole saanut oikeastaan missään vaiheessa sellaista kuvaa, että Halonen olisi pyrkinyt tekemään näillä suhteillaan mitään: itselleni ei tule mieleen yhtäkään Venäjään liittyvää aloitetta tai asiaa, jota Halonen olisi ponnekkaasti ja menestyksekkäästi ajanut.

Yhtäältä-toisaalta -vastaukseni sai ilmeisesti osakseen yhtäläisen uutisoinnin. STT ilmeisesti välitti kaksi uutista, joista toisessa suhteet olivat ”syvät ja hyvät” ja toisessa ”pinnalliset”. Näitä eri versioita on sitten varioitu sanomalehdissä viime päivinä ympäri Suomen.

Asia on herättänyt sen verran hämminkiä, että Iltalehden toimittaja otti jopa asiakseen tiedustella, miten asia nyt oikein on: ovatko ne syvät ja hyvät vai pinnalliset, sillä eiväthän ne voi olla molempia samaan aikaan?

Kyllä ne itse asiassa voivat. Kuten todettua, Halosen henkilökohtaiset suhteet ovat olleet hyvät ja kemiat ovat selvästi natsanneet niin Putinin kuin Medvedevinkin kanssa. Samalla suhteet ovat kuitenkin jääneet tuttavallisen solmionoikomisen tasolle vailla sen suurempia avauksia.

Jatkossa tämä ei enää riitä, sillä, ja kuten kirjassa kuvaan, Suomen on otettava aktiivisempi ote, jotta Venäjän-suhteittemme jatkuva liudentuminen saataisiin pysäytetyksi. Seuraavalta presidentiltä toivoisi yhtäläistä kykyä uida Venäjän johdon liiveihin kuin Haloselta, mutta suurempaa aktiivisuutta ja idearikkautta suhteiden kehittämisessä jatkossa. Toistaiseksi presidentinvaalikampanja on haastanut ja siten paljastanut vain vähän ehdokkaista tässä(kin) suhteessa.

Hiski Haukkala