Tulispa sota ja tappaisi eurokriisin?

"Perinteisesti nämä ongelmathan on hoidettu sodalla."

Istun hienolla lounaalla ja laiskasti kuuntelen eurokriisiä käsittelevää keskustelua. Keskustelu pyörii erilaisten ratkaisumallien ympärillä ja huomaan pohtivani mikä mahtaisi olla pääministeri Soinin puolueen kannatus jos nämä pantaisiin nyt härkäpäisesti täytäntöön. Vastapäätäni istuu tyylikkäästi puettu herrasmies, joka johtaa keskustelua ja jonka suusta äskeinen lause on juuri tullut ulos. Hämmästyksekseni vajaan kymmenen hengen pöytäseurueeni nyökkäilee passiivisesti ajatukselle.

Pakko tähän on tarttua: "Anteeksi, mutta minkähänlaisella empiirisellä aineistolla väität näin?". Se tuli huonosti ulos, töksähti. Pöytäseurueen rupatteleva tunnelma on pilalla ja ajatuksen esittänyt herrasmies puolustuskannalla. "Eikös toinen maailmansota mennyt niin?", kuuluu vastaus.

Olen itse hieman hämmentynyt ulostuloni aikaansaamasta vaikutuksesta, joten vedän takaisin ja totean, että on sodalla tietysti ollut myös suotuisiakin taloudellisia vaikutuksia, mutta tuskin kuitenkaan enää. Paha virhe puoleltani, sillä sodan ja rauhan kysymyksissä meidän tulee olla aina selvästi rauhan puolella ja sotaa vastaan (ns. Keohanen-Kekkosen linja). Eli pehmentämisen sijaan minun olisi pitänyt sanoa jotakin seuraavaa:

Miten niin hoidettu? Toinen maailmansota ei "hoitanut" 1930-luvun talouskriisiä, vaan oli pitkälti sen seuraus. Saksan taloudellinen romahdus mahdollisti mielipuolisen, koko Euroopan hegemoniaan tähdänneen johtajan valtaannousun ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen suursodan, jonka melskeissä kymmenet miljoonat ihmiset menehtyivät ja kärsivät mittaamattomasti. Pelkästään sanojen holokausti, Hiroshima ja Nagasaki pitäisi riittää osoituksiksi sotien täydellisestä mielettömyydestä.

Toinen maailmansota ei "ratkaissut" Euroopan silloisia ongelmia, vaan sinetöi sen valumisen maailmanpolitiikan sivuraiteelle, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton protekroraatiksi. Euroopan merkitys kylmän sodan kaudella perustui pitkälti näköharhalle: se oli supervaltojen välisen ideologisen kilpailun päänäyttämö ja vaikutti tämän seikan takia merkittävältä alueelta. Kylmän sodan päättyminen on kuitenkin johtanut Euroopan luisuun kohti sen todellista kansainvälistä painoarvoa, jota nykyiset sisäiset ongelmat edelleen vauhdittavat. Sota ei siis "hoitanut" tuolloin yhtään mitään.

Todettakoon, että tämä ei ole kannanotto tulevan suursodan todennäköisyyteen tai mahdollisuuteen, ainoastaan sen toivottavuuteen. Robert Gilpinin mukaan käynnissä olevat vallansiirtymät ja murroskaudet johtavat lähestulkoon vääjäämättä suursotaan. Sen sijaan Steven Pinker on esittänyt, että pitkälti kulttuuristen ja taloudellisten muutosten takia väkivallan ja sotien, todennäköisesti myös suursotien määrä ja siten myös todennäköisyys on vähentynyt. Samoin Raimo Väyrysen toimittaman erinomaisen Waning of Major War -kirjan (varovainen) konsensus on, että suursodan vaara on vähentynyt jo pitkään ja että vähentyminen jatkuu edelleen.

Suursodan vaaran vähentyminen ei ole kuitenkaan saavutettu etu. Omassa Waning of Major War -kirjan luvussaan Raimo Väyrynen toteaa, että mikäli globaali finanssijärjestelmä vain pysyy kunnossa, myös suursodan uhka voidaan pitää melko varmasti loitolla. Ja tästä päästäänkin takaisin tämän kirjoituksen alkuun ja pöytäseurueestani ilmeisesti varsin loogiselta vaikuttavaan ajatukseen eurokriisin "hoitamisesta" sodalla. M.O.T.

Sota ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti seuraa rakenteellisista tekijöistä, pahastakaan talouskriisistä, vaan edellyttää ihmisten valintoja ja päätöksentekoa, joiden takana puolestaan aina väikkyvät myös kulttuuriset tekijät. Jo mainitussa Waning of Major War -kirjassa John Mueller kirjoittaa, kuinka ensimmäisen maailmansodan alla ihmisten ja johtajien mielestä oli luontevaa ratkaista poliittisia kiistoja sotimalla: sota oli luonnollinen ja jopa innostava tekijä ihmisten mielissä - ja Kaikkien Sotien Äitihän Sarajevon salamurhasta sitten tulikin. Kuluneen vuosisadan suurimpia menestystekijöitä (etenkin Euroopassa) on kuitenkin ihmisten muuttunut suhtautuminen sotaan ja väkivaltaan: sodasta on tullut kauhistuttava ja kavahdettava asia.

Kulttuuriset konventiot eivät kuitenkaan ole vakioita, vaan ne uusinnetaan arjessa, poliittisissa keskusteluissa - ja viime kädessä myös hienoissa lounaspöydissä. Näin ollen ei liene tyystin samantekevää mihin sävyyn sodasta puhutaan. Lounasseurueeni olisi todennäköisesti ollut kauhuissaan, mikäli olisin ratkaissut pienoisen kiistamme tarttumalla kyseistä herrasmiestä solmiosta ja työntämällä hänen kasvonsa herkulliseen pääruokaamme - tämä oli näet aikanaan täysin hyväksyttävä kulttuurinen käytäntö. Yhtä kauhistuneita ihmisten pitäisi olla kun joku edes puolileikillään ehdottaa talouskriisin ratkaisua sodalla.

Vai olenko minä jälleen tapani mukaan täydellisen huumorintajuton?

Hiski Haukkala