Vierailija Jarno Limnéll: Europe is back!

Barack Obaman ”State of the Union 2012” -puheesta ei mainintoja Euroopasta löydy, ei edes euro-kriisistä tai Naton toiminnasta Libyassa. Kärjistäen voi sanoa Euroopan olevan Yhdysvalloille eilisen tarina. Hillary Clinton totesi puolestaan muutama kuukausi sitten, että nyt on alkanut ”Yhdysvaltojen Tyynenmeren vuosisata.” Yhdysvalloissa katse on suunnattu niin sotilaallisesti, poliittisesti kuin taloudellisesti aivan muualle kuin Eurooppaan – tai edes Natoon. Hiskin esillenostamasta Suomen kohtalon kolmion yhdestä kyljestä, Washingtonista, on tulossa sekä Suomelle että Euroopalle tyhjä kortti, jonka varaan Euroopan turvallisuutta ei jatkossa voi enää rakentaa.

Hiski toteaa upeassa kirjassaan oikein, että juuri Yhdysvaltojen turvatakuut ovat mahdollistaneet Euroopalle keskittymisen talouksiensa ja yhteiskuntiensa kehittämiseen ilman suuri huolia alueellisista puolustustarpeista. Yhdysvaltojen ylivertaisen sotakoneiston tukeen on voitu luottaa, jos Venäjän karhu alkaisi ärhennellä. Hiski kuvaa kirjassaan hyvin Euroopan merkityksen laantumista Yhdysvalloille, mutta uskon tämän kehityksen tapahtuvan nopeammin ja syvällisemmin kuin mitä Hiski ennustaa.

Sotilaallisesta näkökulmasta katsottuna Yhdysvallat on ollut tyytymätön ja hyvin turhautunut eurooppalaisiin Nato-kumppaneihinsa jo pidemmän aikaa. Tuki Yhdysvaltojen ajamalle Nato-politiikalle on ollut lähinnä poliittista, sillä sotilaallisesti Nato- tai muut Euroopan maat ovat olleet haluttomia seuraamaan Yhdysvaltojen asevoimien kehitystä (eikä siihen olisi ollut resurssejakaan) sekä panostuksia ”Yhdysvaltojen sotiin” Irakissa ja Afganistanissa. Viime kesänä väistynyt Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert Gates totesi jäähyväispuheessaan suoraan, että Yhdysvaltojen tahto ja kärsivällisyys ovat loppuneet. Kehityksestä kertoo myös Yhdysvaltojen neuvottelut Nato-maiden kanssa taktisten ydinaseiden poisvetämisestä Euroopassa.

Yhdysvaltojen vähentyvä kiinnostus Eurooppaa kohtaan tulee muuttamaan Naton luonnetta. Ensinnäkin jo nyt eurooppalaiset Nato-maat hakevat kahdenvälisiä turvatakuita Yhdysvaltojen kanssa, koska luottamus Naton sisäisiin (lue artikla 5 mukaisiin) turvatakuisiin on heikentynyt. Toiseksi eurooppalaisille Nato-maille lienee mahdoton ajatus, että Naton toiminta-alue laajenisi jatkossa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tärkeimmälle suunnalle, siis Tyynellemerelle. Se on yksinkertaisesti liian kaukana eurooppalaisista turvallisuusintresseistä. Kolmanneksi Natolta katoaa pohja pois kokonaan, jos Yhdysvallat ei jatkossa kykene / halua antaa selkeää turvallisuusselkänojaa Euroopalle. Näin tulee lähitulevaisuudessa tapahtumaan, mikä asettaa Euroopan turvallisuusjärjestelyt aivan uudenlaiseen tilanteeseen. Tämän voi arvioida johtavan, neljänneksi, joko Naton muuttumiseen vahvasti eurooppalaisten Eurooppa-keskeiseen sotilasliittoon tai Naton hajoamiseen, jolloin Euroopan puolustusratkaisut tullaan järjestämään muiden yhteistyörakenteiden kuin Naton kautta.

Eurooppa joutuu varsin nopeasti nyt ottamaan itse vastuuta omasta puolustuksestaan, jos se niin haluaa tehdä. Samalla Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeen korostaman kriisinhallintasodan hallitsevuus tulee vähenemään ja kansallisissa (eurooppalaisissa) sotilaallisissa turvallisuusratkaisuissa palataan jälleen korostamaan vahvemmin ”perinteistä” alueellisen puolustusratkaisun merkityksellisyyttä. Tämä myös mahdollistaa huomion kiinnittämisen vahvemmin Euroopan lähialueiden turvallisuusuhkiin ja -ongelmiin, Yhdysvaltojen painottamien kaukaisempien uhkien sijasta. Se, että Eurooppa joutuu jatkossa ottamaan vahvemmin vastuuta omista turvallisuusjärjestelyistään, voi pitää vain hyvänä asiana. Eikä vähiten Suomen kannalta.

Jarno Limnéll

Sotatieteiden tohtori

Jarno.limnell@yahoo.com

The End of Easy Everything

Kirjan toisessa luvussa (ss. 75-77) esittelen varsin synkkiä näkemyksiä luonnonvarojen ja muiden keskeisten resurssien vähentymisestä ja spekuloin jopa niiden loppumisella. Tähän tematiikkaan syvennystä tuo Michael T. Klaren kirjoitus ”The End of Easy Everything” yhdysvaltalaisen Current History -lehden tuoreessa numerossa (lukeminen vaatii käyttöoikeuden).

Klaren peruspointti on, että resurssien kaikkinaisen loppumisen sijaan olemme siirtymässä ”helppojen” resurssien aikakaudesta ”vaikeiden” resurssien aikaan. Vaikeudella Klare tarkoittaa sitä, että jatkossa ihmiskunnan pitää ottaa käyttöön resursseja paikoista, jotka ovat vaikeammin ja kalliimmalla tekniikalla saatavissa kuin aiemmin. Samalla luonnonvarojen käyttöön liittyvät niin ympäristölliset kuin poliittisetkin riskit tulevat kasvamaan. Sinänsä kaikkien resurssien ehtymiseen tulee menemään vielä pitkä aika.

Klare vihjailee jutussa huomattavillakin riskeillä, joihin siirtyminen ”vaikeiden” resurssien aikakauteen voi johtaa. Harmittavasti Klare jättää kuitenkin nämä riskit pitkälti avaamatta. Selkeimmin tuodaan esiin ympäristöriskit, jotka esimerkiksi liuskekaasun kohdalla kuulostavat suorastaan painajaismaisilta.

Klare vihjailee myös huomattavilla poliittisilla seurauksilla, mutta ei avaa niitä sen kummemmin. Hän kuitenkin mainitsee, että edessä voi olla varsin kilpailullinen aika, jossa isot monikansalliset yritykset tulevat ostamaan pienempiä yrityksiä päästäkseen käsiksi niiden hallussa mahdollisesti oleviin luonnonvaroihin.

Klaren mielikuvituksettomuuden ei tarvitse kuitenkaan meitä pidätellä! Tematiikka on pohtimisen arvoinen, sillä se koskettaa luonnollisesti myös Suomea, joka on muuttuvassa tilanteessa mielenkiintoisesti löytämässä itsensä resurssirikkaiden maiden joukosta. Maa on vihreänään metsää, makeaa vettä pullollaan olevat järvet kimmeltävät kaikkialta ja Lapista on tulossa merkittävä kaivosteollisuuden keskus. Uraaniakin löytyy vähän sieltä sun täältä.

Mutta Suomi on myös varsin pieni tekijä maailmanpolitiikassa. Jo nyt on nähtävissä Klarenkin hahmottelema kehitys, jossa suuret ulkomaiset kaivosyhtiöt tekevät valtauksia ja ostavat suomalaisia kaivoksia omiin nimiinsä. Tämä toki tuo työtä ja toimeentuloa syrjäseuduille, mutta samalla esimerkiksi Talvivaaran kaivokseen liittyvät ympäristöongelmat osoittavat, kuinka kaukana sijaitsevat (osakkeen)omistajat eivät välttämättä kanna niin suurta huolta ympäristöstä kuin paikalliset.

Pahin skenaario tulevaisuuden kannalta lienee tilanne, jossa ilmastonmuutoksen pelon takia aiempaa huomattavasti enemmän ydinvoimaan siirtynyt maailma näkee Suomessa aivan oivallisen ostokohteen maana, josta saa kaiken yhdeltä luukulta: sekä uraania polttoaineeksi reaktoreihin että suomalaisten insinöörien sinnikkyyden ansiosta myös ”turvallisen” loppusijoituspaikan ydinjätteille.

Arvaan, että ydinvoimalobby heti huudahtaa, että näin ei koskaan voisi tapahtua. Oma oloni on, että voinemme palata asiaan 30 vuoden kuluttua ja katsoa miten maa makaa ja mitä debatteja tässä välissä on jo ehditty käydä. Lupaan yrittää sinnitellä, että olen vastaamassa tähän huutooni.

Kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla synkkää ja pelottavaa. Venäjän ja Norjan rajasopu ja rivakasti kehittyvä yhteistyö arktisilla alueilla osoittaa, että vaikeiden resurssien aikakausi voi saada aikaan myös yhteistyötä: sekä Venäjä että Norja ymmärtävät, että ne tarvitsevat toisiaan hankalasti valjastettavien luonnonvarojen hyödyntämisessä. Toivoa sopii, että laajemminkin kävisi näin. Helppojen resurssien loppumisen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa yhteistyövaraisen kansainvälisen järjestelmän loppua, vaikka sitä helppoa ja houkuttelevaa onkin povata.

Hiski Haukkala

Vierailija Tuija Talvitie: Tahtotila ei yksin riitä

Hiski peräänkuuluttaa erinomaisessa kirjassaan tarvetta vallan uuteen määritelmään, joka perustuisi kykyyn tavoitella jaettua etua yhdessä muiden kanssa. Mielestäni tämä on ihmiskunnan tärkein ja innostavin haaste tällä haavaa, siitäkin huolimatta, että siinä on maalaisjärkeen sekoitettu ripaus idealismia. Kyllä se vaan on niin, että yhteisen edun tavoitteleminen sataa pitkällä tähtäimellä kaikkien laariin ja vaikka kaukonäköisyys ja kokonaisuuksien hahmottaminen ovat riskialtista puuhaa, niitä kannattaa harjoitella.

Talous- ja yrityselämän virtaukset ohjaavat vahvasti yleistä arvomaailmaamme. Nyt kun kvartaalimallit, lyhyet syklit ja loputtoman kasvun mantrat alkavat olla nykyisessä taloustilanteessa vähintäänkin kyseenalaisia, ja kun monimutkaista, globaalia keskinäisriippuvuutta yhä harvempi kiistää, voimme tehdä  tilaa uusille ideoille.

Esimerkiksi Michael Porterin ’shared value’ –ajattelu lähtee siitä, että yritysten tulisi tavoitella pelkän tuoton sijasta yhteistä, yhteiskunnallista arvoa, joka tekisi bisneksen teosta eettisempää, perustellumpaa ja tuottavampaa (Creating Shared Value, Michael E Porter and Mark R Kramer, Harvard Business Review, January 2011). Systeemiajattelu taas auttaa ymmärtämään komplekseja systeemejä, joissa yhdistyvät odottamattomat seuraukset, ennustamisen vaikeus ja mahdottomuus hallita laajoja kokonaisuuksia. Nykyinen elinympäristömme on osaltaan itse aiheutetusti juuri tällainen systeemi, jossa toimiminen edellyttää riskinhallintaa, laajaa perspektiiviä, ja kykyä yhdistellä erilaista ajattelua ja erilaisia kokemuksia. 

Jaetun edun tavoitteleminen yhdessä muiden kanssa tällaisessa monimutkaisessa, yhteenkytketyssä, epävarmuuksia täynnä olevassa kontekstissa vaatii uudenlaista osaamista. Pelkkä tahtotila ei riitä vaikka onkin hyvä alku. Uusi perspektiivi vaatii perustaitoja, joita jokainen joutuu arkielämässään käyttämään lähes päivittäin, mutta joita pidetään usein niin itsestäänselvinä, että ne tahtovat jäädä teknisempien kompetenssien varjoon. Tällainen perussetti voisi näyttää vaikka tältä: yhteistyökyky, neuvottelutaito, muutosvalmius, aktiivinen kuuntelu, ennakkoluulottomuus, osallistavuus, vahva itsetunto, monipuolinen kielitaito, joustavuus, sopeutumiskyky, kyky rakentaa luottamusta, kyky sietää epävarmuutta, älykäs uteliaisuus.

Tulevaisuuden ratkaisut syntyvät yhteistyöllä, jota pitää ahkerasti ja aktiivisesti harjoitella. Sen sijaan, että käännämme selkämme erilaisuudelle, meidän pitäisi pontevasti hakea sitä joukkoomme, sillä mielenkiintoiset innovaatiot tapahtuvat yleensä aina yhteistyössä muiden kanssa ja erilaisten asioiden rajapinnoissa.

Tiettyä ironiaa on siinä, että edustamani konfliktinratkaisusektori, joka on pääsääntöisesti länsimainen,  kouluttaa väkivaltaisen konfliktin osapuolia neuvottelemaan ja etsimään yhteistä tilaa, jolle jaettu tulevaisuus paalutetaan. Hyöty tällaisesta toiminnasta kehittyvässä maailmassa nähdään investoinnin arvoisena, niinkuin se onkin, mutta miksi näitä tärkeitä kansalaistaitoja ei opeteta länsimaissa? Neuvottelutaidot ja yhteisen elinympäristön säilyttäminen pitäisi nähdä keskeisinä kompetensseina lukutaidon ja matematiikan rinnalla.

Tuija Talvitie

Toiminnanjohtaja

Crisis Management Initiative CMI

tuija.talvitie@cmi.fi