Harvardin yliopiston professori Steven Pinker on jo pitkään ollut johtavia neuro- ja kognitiotieteellisen tutkimuksen popularisoijia maailmassa. Jo hänen aiemmat teoksensa, muun muassa The Language Instinct(1994) sekä the Blank Slate (2002), jotka valitettavasti ovat jääneet kääntämättä suomeksi, ovat olleet kansainvälisiä myyntimenestyksiä ja vahvoja näyttöjä Pinkerin kyvyistä tiedon syntetisoijana ja kansantajuistajana.
Uudessa kirjassaan The Better Angels of Our Nature Pinker nousee kuitenkin aivan uudelle omalle tasolleen. Kirja on kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta. Pinker haastaa vakiintuneen käsityksen aikamme väkivaltaisuudesta ja väittää, että päinvastoin sekä yksilöiden välinen että valtioiden välinen väkivalta ovat itse asiassa radikaalissa laskussa.
Kirja on merkittävä teos kolmella, toisiaan täydentävällä tavalla. Ensinnäkin Pinker vastaan panemattomasti dokumentoi väkivallan vähenemisen, suoranaisen romahtamisen ihmiskunnan historiassa. Väitteen tueksi kirjasta löytyy vaikuttava määrä empiiristä aineistoa, muun muassa kymmenittäin taulukkoja, jotka osoittavat väkivallan vähentyneen aikojen saatossa niin ihmisyhteisöjen sisällä kuin niiden välillä. Laskussa ovat niin perheväkivalta, raiskaukset, viharikokset, terrorismi kuin kansojen väliset ja niiden sisäiset sodatkin.
Kunnianhimoisesti – eikä luonnollisesti täysin ongelmattomasti – Pinker jäljittää trendejä ihmiskunnan aamuhämäristä nykypäivään asti. Vaikka tuhansien vuosien taakse menevät lukuarvot ovat aina enemmän tai vähemmän tuulesta temmattuja (seikka, jonka Pinker myös itse auliisti kirjassaan tunnustaa), arvioi hän kuitenkin epävarmat lukuarvot systemaattisesti alakanttiin antaen siten itselleen kyllin lavean virhemarginaalin, jotta kirjan keskeinen väite väkivallan vähentymisestä näyttää perustellulta. Lisäksi Pinker katsoo, että prosessi jatkuu edelleen. Raflaavista uutisotsikoista huolimatta ihmiskunnan huominen näyttää vähemmän veriseltä kuin tämä päivä.
Toiseksi pelkän datavyöryn ohella Pinker tarjoaa varsin monisyisen tulkinnan väkivallan laskun syistä. Kirja paikantaa lukuisia sosiaalisia mekanismeja, jotka uskottavasti selittävät väkivallan vähentymistä. Pinkerin mukaan keskeisiä mekanismeja ovat olleet valtioiden kehittyminen (joka on vähentänyt radikaalisti yksilöiden välistä väkivaltaa), ihmisten ja kansojen välinen kauppa (joka on muuttanut yksilöiden ja kansakuntien suhteet lähtökohtaisesti positiivisiksi summapeleiksi vähentäen myös valtioiden välistä väkivaltaa), naisten esiinnousu (joka on itsessään kahlinnut ensisijaisesti väkivaltaan taipuvaisia miehiä yhteiskunnissa), oikeusajattelun laventuminen (joka on enenevässä määrin johtanut siihen, että ihmiset ihonväristä, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntauksesta huolimatta nähdään yhdenvertaisina ja elämän arvoisina) sekä järjen ja älyn kasvaminen maailmanlaajuisesti (joka auttaa ihmisiä esimerkiksi näkemään edellä mainittujen tekijöiden rauhoittavan vaikutuksen ja siitä tulevan hyödyn omissa elämissään).
Kolmanneksi kirja osoittaa väitteet ihmistieteiden ja yhteiskuntatieteiden välisestä kuilusta ja yhteensovittamattomuudesta turhiksi. Älyllisen huippuballerinan tavoin Pinker harppoo kirjassaan neurotieteen ja evolutionäärisen biologian kautta kriminologiaan ja sosiologiaan, jopa kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Kaikkialle häntä seuraa analyyttinen kirkkaus ja tyyneys ja kyky kaivaa esiin omaa argumenttia ja analyyttistä kehikkoa parhaiten palvelevaa dataa ja näkökulmia.
Eklektisyydestään huolimatta tulos ei ole mikään sekasotku, vaan luonnontieteilijän taustastaan huolimatta Pinker osoittaa suorastaan vaikuttavaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja sen käsitteiden tuntemusta. Hän ei ryöstöviljele käsitteitä pinnallisesti, vaan tuntuu tuntevan niihin liittyvät ongelmat ja kritiikin. On ihailtava sekä Harvardin professorin käytössä olevan tutkimusavustajien määrää ja laatua että Pinkerin omaa älyllistä notkeutta ottaa erilaisia keskusteluja näin suvereenisti haltuun.
Kysyä sopii, koska yhteiskuntatieteilijät kykenevät osoittamaan vastaavanlaista ihmistieteiden hallintaa. Tuntuu, että suuri osa esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkijoista puuhastelee edelleen Thomas Hobbesin ja Jean-Jacques Rousseaun -aikaisten ihmiskuvien parissa. Kenties niitä olisi jo aika päivittää? Tässä tehtävässä Pinker voisi olla monelle hyväksi avuksi.
Kirja antaa toivoa ja työvälineitä, mutta samalla myös vierittää vastuun lukijoilleen väkivallattomamman maailman luomisesta. Väkivallan lasku ei ole saavutettu etu, vaan onnistuneiden valintojen ja instituutioiden sekä omien sisäisten parempien enkeliemme aikaansaama tilanne, joka on myös menetettävissä. Pinker toivookin, että yllättävän trendin ja sen taustalla vaikuttavien sosiaalisten mekanismien paljastaminen innostaisi ihmiskuntaa varjelemaan ja syventämään positiivista kehityskulkua myös jatkossa.
Pinker osoittaa, että tuomionpäivän profeetoista huolimatta ihmiskunta on itse asiassa päässyt humanismissaan pitkälle ja että sillä on edelleen paljon toivoa. Tämän viestin soisi tavoittavan mahdollisimman monta mieltä tarpeettomasti kyynistyvässä ajassamme.
The Better Angels of Our Nature on älyllinen urotyö, jonka tulisi olla pakollista luettavaa kaikille ihmiskunnan tulevaisuudesta kiinnostuneille sekä kirjan kattamien alojen – ja niitä on paljon – ammattilaisille. Toivottavaa olisi, että kirja saatettaisiin mahdollisimman pikaisesti suomeksi myös laajemman lukevan yleisön saataville.
Hiski Haukkala
