Maailman muuttuvien koordinaattien kannalta yksi merkittävimmistä teemoista on Hiskinkin esiin nostama kysymys Kiinan noususta. Tarkastelee maailmanpolitiikkaa sitten taloudellisesta, sotilaallisesta, väestöllisestä taikka vaikka ilmastollisesta näkökulmasta niin Kiina on vaikuttavana voimana kunkin kuvion keskiössä taikka sen tuntumassa: Kiinalla on niin maailman suurin väestö, suurimmat kasvihuonekaasupäästöt kuin toiseksi suurin talouskin (jos EU:ta ei lasketa yhtenä yksikkönä). Miten Suomen tulisi suhtautua tähän kansainvälistä koordinaatistoa muokkaavaan suurvaltaan?
Vaikka Kiina on yhä Suomessa vieras ja eksoottinen paikka, on Kiinan nousu ilmaantunut myös yleiseen mediakieleen ja siten puheenparsiin. ”Kiinalaisten juttujen” lisäksi kuulee usein puhetta ”Kiina-ilmiöstä”. Vielä jokunen vuosikymmen sitten Kiina-ilmiöllä tarkoitettiin ydinvoimalan ytimen sulamista, mutta 2000-luvulla sillä on viitattu myös suomalaisen teollisuustuotannon siirtymiseen Kiinaan. Linjastojen hiljetessä työntekijät kiroavat, samoin kuin kunnanjohtajat, mutta yritysten tulos kohenee. Kyse on tavaroiden ja talouden nopeammasta maailmallistumisesta työsuhde-etuihin nähden.
Maailmanhistorian nopein ja mittavin köyhyyden vähentyminen viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana jo tosin vaikuttaa myös Kiina-ilmiöön. Teollisuuden siirtyminen Kiinaan ei enää kovin pitkään johdu halvasta työvoimasta vaan markkinoiden sijainnista Aasiassa. Suomalaisessakin mediassa jo uutisoidaan kuinka teollistuotantoa siirtyy Kiinasta takaisin esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Pidempään teollisuustuotannon kehityskulkuja seuranneet kiinalaiset ja intialaiset talousennustajat esittävät jo pohdintoja siitä mitä tapahtuu, kun kyseisistä maista tulee tertiäärisiä talouksia ja tuotanto siirtyy Aasiasta Afrikkaan. Halpatyövoimalla voi porskuttaa vain tiettyyn pisteeseen asti ja halpatuotannon siirtymä on todettu niin Taiwanilla kuin Hongkongissa.
Kiinan noususta ei debatoida Suomessa vain tuotantokysymyksissä. Julkista keskustelua seuratessa tulee vaikutelma, että itäisen voiman vahvistuessa vanhat suomalaiset kansainvälisen politiikan toimintamallit otetaan refleksimäisesti käyttöön tai ainakin Suomen valintavaihtoehdot nähdään niiden lävitse. Kiinan kohdalla johtaville poliitikoille esitetään usein kysymys siitä ajetaanko Suomen taloudellisia etuja vaiko ihmisoikeuskysymyksiä. Suomettuneisuusmaisesti oletus on, että ihmisoikeuksista puhuminen vimmastuttaa vieraan vallan ja estää suomalaisten kaupankäyntimahdollisuudet.
Kiinan kohdalla ei silti kannattaisi noudattaa neuvostoneuvottelurefleksejä. Vaikka lippujen värit ovat samat ja puolueen nimessä esiintyy kommunismi, ovat historian ja maantieteen kysymykset varsin erilaiset Kiinan kohdalla. Suomen ja Kiinan suhteet ovat olleet aina kunnossa, varsinkin sen jälkeen kun Neuvostoliitto ei niitä pystynyt enää estämään. Suomen poliittisen johdon tietoinen Kiina-suhteiden kohentaminen kylmän sodan päätyttyä muistetaan Kiinassa, olihan Pertti Salolaisen johtama delegaatio ensimmäinen länsimainen vierailu vuoden 1989 tukahduttamistoimien jälkeen. Panostukset Siperian tuolle puolen niin taloudessa kuin koulutusmaailmassa olivat toimivia linjauksia Suomen noustessa 1990-luvun lamasta ja Neuvosto-kaupan päättymisestä. Panostus Aasian lentoihin on pitänyt myös Finnairin sinivalkoiset värit ilmassa. Tältä aktiiviselta linjalta ei kannata poiketa vaan pikemminkin lisätä ja laajentaa suomalaista läsnäoloa Aasiassa.
Pienvaltio-opportunismin toteuttamisen ei silti tarvitse estää demokraattisten arvojen esillä pitämistä Kiinan kanssa käydyssä vuorovaikutuksessa. Kiinassa ollaan oltu hyvinkin kiinnostuneita Suomen yhteiskunnallisista teknologioista ja niiden vaikutuksesta Suomen kansainväliseen menestykseen monissa kilpailukyky- ja taitomittauksissa. Suomen perustuslaki on käännetty kiinaksi ja Kiinassa on tutkittu Suomen peruskoulujärjestelmää. Kansalaiskeskustelun tasolla Suomea pidetään muiden Pohjoismaiden kanssa esimerkkinä sinä mitä sosialismin pitäisi olla – myös Kiinassa.
Jos Pohjoismaita tarkkaillaan idästä ihaillen, on suhtautuminen muuhun Eurooppaan vaihdellut myönteisyydestä pettymykseen. 2000-luvun puoliväliin asti kestänyt hyvinkin myötäsuuntainen Euroopan-Kiinan suhde on heikentynyt. Osavaikuttimena tässä on ollut ajoittain Euroopassakin harjoitettu Kiinan demonisointi. Populistinen tempoilu ei olekaan toimiva linja Kiinan-suhteissa. Esimerkiksi Aasia-Eurooppa kokouksissa on nähty kuinka Kiinan demonisointi kotimaanpolitiikassa voi haitata kansainvälisen politiikan toteuttamista. Populistisen linjan välttäminen ei silti tarkoita, että Kiinaa tarvitsisi nöyristellä: Kiinan kanssa on mahdollista olla yhtä mieltä erimielisyyksistä ja rakentaa yhteistyötä jaettujen näkemysten pohjalle. Suomen kannattaisi panostaa suomalaisen hyvinvointivaltion käytäntöjen ja perusarvojen vientiä kaupallisten tuotteiden ohella. Näille perustuva jaettu arvopohja on lopulta myös Suomen pitkän tähtäimen etu.
Juha A. Vuori
Kirjoittaja on yliassistenttina Turun yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella toimiva valtiotieteiden tohtori, joka viimeistelee teosta Kiinan kansantasavallan poliittinen historia 1949-2009 yhdessä dos. Lauri Paltemaan kanssa.
