Vajaa viikko sitten Hesarin mielipidepalstalla Tartossa
lääketiedettä opiskeleva Inka Mattila kurmotti kotimaahan jääneitä
kanssaveljiään ja -siskojaan suoranaisesta laiskuudesta ja vaati suomalaisia
professoreita vaatimaan opiskelijoiltaan ihmeitä eli huomattavasti
suurempaa sitoutumista ja paneutumista opintoihinsa. Mattilan kirjoituksessa
oli paikoin lähestulkoon sadomasokistinen sävy hänen kuvaillessaan Tarton
opintojen armottomuutta ja opiskelijoiden kykyä venyä lähes mahdottomien
vaatimusten edessä.
Yhtäältä
tunnen vetoa Mattilan eetokseen. Myönnän, että itsekin markkinoin
opiskelijoille sankariopiskelijan identiteettiä, jossa heidän tulisi ankarasti
kilvoitellen pyrkiä oman tiedollisen pohjansa ja tieteellisen maailmankuvansa
kehittämiseen. Pakko on tunnustaa, että kovin harvoin tässä onnistun. Nyt parisen vuotta yliopistolla jälleen olleena voin
todeta, että välillä opiskelijoiden passiivinen ja virkamiesmäinen asenne
opintoihin ottaa pannuun.
Samalla tuomiotani täytyy hieman pehmentää, sillä opiskelijat joutuvat jatkuvasti
tasapainottelemaan opintojen, työelämän ja ”perheen” (jonka voi tässä
yhteydessä mieltää laajasti tarkoittamaan kaikkia opiskelun ulkopuolisia
sosiaalisia suhteita ja harrastuksia) välillä nykyään enemmän kuin aiemmin.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoiden keskimääräinen työpäivä
vastaa lyhennettyä työaikaa. Käsitys päätoimisesta opiskelijasta alkaa nykyään
olla myytti. Tämä havainto vastaa myös arkikokemustani yliopistolta, jossa
usein opiskelijat protestoivat työtaakkaansa ja/tai aikatauluja vetoamalla
muihin, opintoihin kuulumattomiin velvollisuuksiinsa.
Tämä ei kuitenkaan
tarkoita, että opiskelijoiden asenne opintoihinsa olisi sinänsä negatiivisen
mariseva, kuten Riikka muutoin (jälleen kerran) ansiokkaassa kommentissaan antaa ymmärtää. Päinvastoin, olen kokenut, että opiskelijat
ovat kiinnostuneita opinnoistaan ja heidät on mahdollista saada suorastaan innostumaan niistä, kun itse jaksaa hieman nähdä
vaivaa ja osoittaa itse olevansa innostunut.
Hyvästä
esimerkistä käy keväällä pitämäni Suomen muuttuvat koordinaatit -kurssi. Kurssin
pedagoginen juju oli, että sen sijaan, että olisin perinteiseen tapaani
räväkästi (ja sisältölähtöisesti) luennoinut kirjani sisällön, tarkoituksena
oli käyttää luento-osuutta siltana, jonka avulla opiskelijat niin halutessaan
voisivat osallistua erilliseen workshop-osioon, jonka tavoitteena olisi
yhteisen policy brief -paperin tuottaminen sekä sen esittäminen
ulkoasiainministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä Helsingissä kurssin
päätteeksi.
Voimakkaasti substanssivetoisen workshopin valitsemiseen oli
myös toinen syy. Suoranaista seksiä tihkuvasti nimestään huolimatta
kansainvälinen politiikka on umpiteoreettinen ja usein omassa
eksistentiaalisessa ahdistuksessaan
lilluva oppiaine. Tämä on seikka, joka tulee opiskelijoille usein varsin
karvaana yllätyksenä. Lisäksi tuore monikansallinen TRIP-tutkimus on
osoittanut, että kansainvälisessä vertailussa suomalainen kansainvälisen
politiikan opetus on poikkeuksellisen teoriavetoista ja käytännölle vierasta.
On selvää, että tällä tiellä tuotamme teoreettisesti ja käsitteellisesti varsin
sofistikoituneita, mutta muutoin varsin vähäisellä substanssiosaamisella
varustettuja kandidaatteja ja maistereita. Tämä on myös tekijä, joka on noussut
voimakkaasti esiin opiskelijoiden oppimispäiväkirjoissa sekä heidän
harjoitteluraporteissaan, joiden vastaanottaja oppiaineessamme olen:
opiskelijat kyllä kokevat saavansa sofistikoituneita käsitteellisiä työkaluja
maailman pohtimiseen, mutta samalla heistä tuntuu, etteivät he tiedä eivätkä osaa mitään. Näin ollen nimenomaan
policy-workshopin järjestäminen palveli tavoitetta tarjota opiskelijoille
mahdollisuus omaksua ajankohtaista kansainvälisten suhteiden ja Suomen
ulkopolitiikan substanssia samalla kun he saattoivat harjoittaa joukkoa muita
relevantteja työelämätaitoja (tiedon hakeminen, analysointi ja tiivistäminen,
brainstormaus ja ideointi, muut ryhmätyö- ja esiintymistaidot jne.).
Kurssi oli menestys. Aktivoiva
luento-opetus ja siihen liitetty laaja lukulista pakotti opiskelijat lukemaan
opintojensa tueksi tukun artikkeleita ja kokonaisia kirjoja. Lisäksi workshop
onnistui tuottamaan paperin,
joka oli paikoin omintakeinen ja mielenkiintoinen ja joka ei ollut hiilikopio
luennoitsijan ajatuksista tai kurssin pohjana toimineesta kirjasta. Myös opiskelijoilta
kerätty kurssipalaute osoitti, että vaikka kurssin työtaakkaa pidettiin
verrattain suurena, hyvin motivoituina opiskelijat näkivät sen omaa oppimistaan
palvelevana, eivätkä pitäneet tehtyä työmäärää hukkaan menneenä. Lisäksi prosessi osoitti, että jopa – tai kenties jopa
nimenomaan? – aivan alkuvaiheessa olevien perustutkinto-opiskelijoiden
rohkaiseminen tutkivaan oppimiseen johtaa yllättäviin ja mielekkäisiin
tuloksiin. Osaltaan kurssi näyttäisikin tarjoavan tukea väitteelle siitä, että
tutkivaan oppimiseen perustuvat opetusprosessit sisältävät potentiaalia tuottaa
tuloksia, jotka saattavat mennä opettajan alkuperäisten aikomusten ulko- ja
jopa yläpuolelle: aidosti luova prosessi on aina yllättävä eikä välttämättä ole
opettajan kontrolloitavissa sillä tavalla kuin hän on kenties tarkoittanut.
Lisäksi vierailu ulkoministeriöön osoitti, että
opiskelijoiden ajatukset otettiin vakavasti ja niitä pidettiin paikoin aidosti
mielenkiintoisina ja hyödyllisinä. Myös opiskelijoilta tullut palaute on ollut
paikoin suorastaan ylistävää. Häiritsevästi niissä on myös ollut vahvasti
esillä ajatus siitä, että jatkossa tämänkaltaisia kursseja pitäisi olla
enemmän. Häiritseväksi tämän tekee se, että näin jälkikäteen voin vilpittömästi
todeta, että minulla ei ollut aavistustakaan mihin pääni olin kurssin kanssa
työntänyt enkä sen positiivisista tuloksista huolimatta ole ollenkaan varma,
onko se enää menestyksekkäästi sellaisenaan toistettavissa. Ei myöskään ole selvää, että opiskelijat jaksaisivat kerta toisensa jälkeen heittäytyä hurjiin luoviin pyörteisiin, mikäli kaikki opetus yliopistossa olisi sellaista.
Jälkikäteen muistellen SMK-kurssin positiivinen sato tuntuu moukan tuurilta, suoranaiselta ihmeeltä. Vaan tulisiko meidän vaatia opiskelijoiltamme näitä ihmeitä? Todella raskaan ja työntäyteisen vuoden jälkeen tämä tuntuu ajatuksenakin aivan mahdottoman raskaalta. Samalla ajatus ihmeiden vaatimisesta tuntuu myös hieman vanhakantaiselta ajattelulta, Management by Perkeleeltä. Sen sijaan kokisin, että meidän tulisi yhdessä yrittää tehdä ihmeitä. Tämä antaa vastuun lopputuloksesta sekä opettajien että opiskelijoiden käsiin: vaatii pedagogista herkkyyttä ja paneutumista opettajilta, ja opiskelijoilta halua (innostus) ja kykyä (aika ja vaiva) heittäytyä prosessiin mukaan. SMK-kurssi osoitti minulle, että tämä on mahdollista.
---
Tämä on SMK-blogin kevätkauden viimeinen kirjoitus. Prosessi
on ollut innostava ja hauska, vaikka pakko on myöntää, että viime aikoina on
menty jo hieman maitohapoille. Pidän nyt täydellisen loman näistä kuvioista ja
palaan langoille jälleen elokuussa. Haluan toivottaa kaikille lukijoille,
seuraajille ja etenkin rakkaille vastaanvänkääjille oikein suloista suvea.
