Ihmeitä ei vaadita, niitä tehdään?

Vajaa viikko sitten Hesarin mielipidepalstalla Tartossa lääketiedettä opiskeleva Inka Mattila kurmotti kotimaahan jääneitä kanssaveljiään ja -siskojaan suoranaisesta laiskuudesta ja vaati suomalaisia professoreita vaatimaan opiskelijoiltaan ihmeitä eli huomattavasti suurempaa sitoutumista ja paneutumista opintoihinsa. Mattilan kirjoituksessa oli paikoin lähestulkoon sadomasokistinen sävy hänen kuvaillessaan Tarton opintojen armottomuutta ja opiskelijoiden kykyä venyä lähes mahdottomien vaatimusten edessä.

Yhtäältä tunnen vetoa Mattilan eetokseen. Myönnän, että itsekin markkinoin opiskelijoille sankariopiskelijan identiteettiä, jossa heidän tulisi ankarasti kilvoitellen pyrkiä oman tiedollisen pohjansa ja tieteellisen maailmankuvansa kehittämiseen. Pakko on tunnustaa, että kovin harvoin tässä onnistun. Nyt parisen vuotta yliopistolla jälleen olleena voin todeta, että välillä opiskelijoiden passiivinen ja virkamiesmäinen asenne opintoihin ottaa pannuun.

Samalla tuomiotani täytyy hieman pehmentää, sillä opiskelijat joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan opintojen, työelämän ja ”perheen” (jonka voi tässä yhteydessä mieltää laajasti tarkoittamaan kaikkia opiskelun ulkopuolisia sosiaalisia suhteita ja harrastuksia) välillä nykyään enemmän kuin aiemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoiden keskimääräinen työpäivä vastaa lyhennettyä työaikaa. Käsitys päätoimisesta opiskelijasta alkaa nykyään olla myytti. Tämä havainto vastaa myös arkikokemustani yliopistolta, jossa usein opiskelijat protestoivat työtaakkaansa ja/tai aikatauluja vetoamalla muihin, opintoihin kuulumattomiin velvollisuuksiinsa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että opiskelijoiden asenne opintoihinsa olisi sinänsä negatiivisen mariseva, kuten Riikka muutoin (jälleen kerran) ansiokkaassa kommentissaan antaa ymmärtää. Päinvastoin, olen kokenut, että opiskelijat ovat kiinnostuneita opinnoistaan ja heidät on mahdollista saada suorastaan innostumaan niistä, kun itse jaksaa hieman nähdä vaivaa ja osoittaa itse olevansa innostunut.

Hyvästä esimerkistä käy keväällä pitämäni Suomen muuttuvat koordinaatit -kurssi. Kurssin pedagoginen juju oli, että sen sijaan, että olisin perinteiseen tapaani räväkästi (ja sisältölähtöisesti) luennoinut kirjani sisällön, tarkoituksena oli käyttää luento-osuutta siltana, jonka avulla opiskelijat niin halutessaan voisivat osallistua erilliseen workshop-osioon, jonka tavoitteena olisi yhteisen policy brief -paperin tuottaminen sekä sen esittäminen ulkoasiainministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä Helsingissä kurssin päätteeksi.

Voimakkaasti substanssivetoisen workshopin valitsemiseen oli myös toinen syy. Suoranaista seksiä tihkuvasti nimestään huolimatta kansainvälinen politiikka on umpiteoreettinen ja usein omassa eksistentiaalisessa ahdistuksessaan lilluva oppiaine. Tämä on seikka, joka tulee opiskelijoille usein varsin karvaana yllätyksenä. Lisäksi tuore monikansallinen TRIP-tutkimus on osoittanut, että kansainvälisessä vertailussa suomalainen kansainvälisen politiikan opetus on poikkeuksellisen teoriavetoista ja käytännölle vierasta. On selvää, että tällä tiellä tuotamme teoreettisesti ja käsitteellisesti varsin sofistikoituneita, mutta muutoin varsin vähäisellä substanssiosaamisella varustettuja kandidaatteja ja maistereita. Tämä on myös tekijä, joka on noussut voimakkaasti esiin opiskelijoiden oppimispäiväkirjoissa sekä heidän harjoitteluraporteissaan, joiden vastaanottaja oppiaineessamme olen: opiskelijat kyllä kokevat saavansa sofistikoituneita käsitteellisiä työkaluja maailman pohtimiseen, mutta samalla heistä tuntuu, etteivät he tiedä eivätkä osaa mitään. Näin ollen nimenomaan policy-workshopin järjestäminen palveli tavoitetta tarjota opiskelijoille mahdollisuus omaksua ajankohtaista kansainvälisten suhteiden ja Suomen ulkopolitiikan substanssia samalla kun he saattoivat harjoittaa joukkoa muita relevantteja työelämätaitoja (tiedon hakeminen, analysointi ja tiivistäminen, brainstormaus ja ideointi, muut ryhmätyö- ja esiintymistaidot jne.).

Kurssi oli menestys. Aktivoiva luento-opetus ja siihen liitetty laaja lukulista pakotti opiskelijat lukemaan  opintojensa tueksi tukun artikkeleita ja kokonaisia kirjoja. Lisäksi workshop onnistui tuottamaan paperin, joka oli paikoin omintakeinen ja mielenkiintoinen ja joka ei ollut hiilikopio luennoitsijan ajatuksista tai kurssin pohjana toimineesta kirjasta. Myös opiskelijoilta kerätty kurssipalaute osoitti, että vaikka kurssin työtaakkaa pidettiin verrattain suurena, hyvin motivoituina opiskelijat näkivät sen omaa oppimistaan palvelevana, eivätkä pitäneet tehtyä työmäärää hukkaan menneenä. Lisäksi prosessi osoitti, että jopa – tai kenties jopa nimenomaan? – aivan alkuvaiheessa olevien perustutkinto-opiskelijoiden rohkaiseminen tutkivaan oppimiseen johtaa yllättäviin ja mielekkäisiin tuloksiin. Osaltaan kurssi näyttäisikin tarjoavan tukea väitteelle siitä, että tutkivaan oppimiseen perustuvat opetusprosessit sisältävät potentiaalia tuottaa tuloksia, jotka saattavat mennä opettajan alkuperäisten aikomusten ulko- ja jopa yläpuolelle: aidosti luova prosessi on aina yllättävä eikä välttämättä ole opettajan kontrolloitavissa sillä tavalla kuin hän on kenties tarkoittanut.

Lisäksi vierailu ulkoministeriöön osoitti, että opiskelijoiden ajatukset otettiin vakavasti ja niitä pidettiin paikoin aidosti mielenkiintoisina ja hyödyllisinä. Myös opiskelijoilta tullut palaute on ollut paikoin suorastaan ylistävää. Häiritsevästi niissä on myös ollut vahvasti esillä ajatus siitä, että jatkossa tämänkaltaisia kursseja pitäisi olla enemmän. Häiritseväksi tämän tekee se, että näin jälkikäteen voin vilpittömästi todeta, että minulla ei ollut aavistustakaan mihin pääni olin kurssin kanssa työntänyt enkä sen positiivisista tuloksista huolimatta ole ollenkaan varma, onko se enää menestyksekkäästi sellaisenaan toistettavissa. Ei myöskään ole selvää, että opiskelijat jaksaisivat kerta toisensa jälkeen heittäytyä hurjiin luoviin pyörteisiin, mikäli kaikki opetus yliopistossa olisi sellaista.

Jälkikäteen muistellen SMK-kurssin positiivinen sato tuntuu moukan tuurilta, suoranaiselta ihmeeltä. Vaan tulisiko meidän vaatia opiskelijoiltamme näitä ihmeitä? Todella raskaan ja työntäyteisen vuoden jälkeen tämä tuntuu ajatuksenakin aivan mahdottoman raskaalta. Samalla ajatus ihmeiden vaatimisesta tuntuu myös hieman vanhakantaiselta ajattelulta, Management by Perkeleeltä. Sen sijaan kokisin, että meidän tulisi yhdessä yrittää tehdä ihmeitä. Tämä antaa vastuun lopputuloksesta sekä opettajien että opiskelijoiden käsiin: vaatii pedagogista herkkyyttä ja paneutumista opettajilta, ja opiskelijoilta halua (innostus) ja kykyä (aika ja vaiva) heittäytyä prosessiin mukaan. SMK-kurssi osoitti minulle, että tämä on mahdollista.

---

Tämä on SMK-blogin kevätkauden viimeinen kirjoitus. Prosessi on ollut innostava ja hauska, vaikka pakko on myöntää, että viime aikoina on menty jo hieman maitohapoille. Pidän nyt täydellisen loman näistä kuvioista ja palaan langoille jälleen elokuussa. Haluan toivottaa kaikille lukijoille, seuraajille ja etenkin rakkaille vastaanvänkääjille oikein suloista suvea.

Hiski Haukkala