Suomen vihaisista ja uuslukutaidottomista nuorista

Eilisessä Hesarissa oli kaksi juttua, joilla on mielestäni mielenkiintoisia yhteyksiä myös SMK:n esiin nostamiin kysymyksiin.

Sivulla A6 toimittaja Jukka Harju kirjoittaa Jyväskylän yliopiston dosenttien Sakari Suutarisen ja Kari Törmäkankaan tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan Suomen nuoret ovat radikalisoituneet. Dosentti Suutarisen mukaan ”nuoriso ei enää olekaan kilttiä”, vaan on valmis tarvittaessa laittomuuksiin ja jopa väkivallantekoihin mieltään osoittaakseen. Tutkimus julkaistaan lähitulevaisuudessa Nuorisotutkimus-lehdessä ja se kannattaa varmaan erikseen vielä tsekata.

Jutusta selviää, että yhdeksän prosenttia kysellyistä 14-vuotiaista nuorista on valmis väkivallantekoihin, 91 prosentin vastustaessa väkivaltaan turvautumista. Jutusta ei kuitenkaan oikein aukene, mikä asia saisi tuon yhdeksän prosentin turvautumaan laittomuuksiin – tälläkin voisi kuvitella olevan asian kannalta merkitystä.

Olennaisinta ja samalla hätkähdyttävintä on kuitenkin trendi: reilut kymmenen vuotta sitten vain kolme prosenttia vastanneista piti laittomuuksia hyväksyttävinä ja luvun kolminkertaistuminen on nyt vienyt Suomen nopeasti rauhallisten nuorten joukosta potentiaalisten rähinöitsijöiden kärkipaikalle Pohjois-Euroopassa.

Toinen mielenkiintoinen tarina löytyy sivulta A2, jossa Kimmo Tuomisen Vieraskynä varoittaa, että ”Nettisukupolven taidoista luullaan liikoja”. Uusi ”nettinatiivien” sukupolvi ei olekaan erityisen taidokas verkossa surffaajien lauma. Päinvastoin, heillä on vaikeuksia löytää sieltä tarvitsemaansa tietoa ja erottaa luotettavaa aineistoa epäluotettavasta.

Fiilikseni on, että A6 + A2 = huonoja uutisia Suomelle ja sen muuttuville koordinaateille. Voi olla, että emme olekaan saamassa uutta sukupolvea korkeasti koulutettuja osaajia, vaan potentiaalisesti väkivaltaisesti käyttäytyviä murjottajia. Samalla on selvää, että kirjassanikin peräänkuuluttamani Suomen taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen eväät käyvät niukemmiksi.

Mielenkiintoinen kysymys tietysti kuuluu, miksi meille on kasvamassa vihainen urpojen ja urpottarien lauma.  Edellä mainittu tutkimus tarjoaa vastaukseksi koulujen syyllistämistä: koulut toimivat radikaalin aktivismin kasvualustoina, sillä niistä puuttuu demokraattinen kulttuuri. Tämän takia ”useat ikäluokat eivät ole päässeet osallisiksi erilaisten mielipiteiden käsittelystä ja kompromisseista kuten muualla Euroopassa”, joka ”voi johtaa toimintaan, jossa ihmisarvoa ei enää kunnioiteta”.

Oma kokemukseni vihjaa, suorastaan huutaa, että tässä johtopäätöksessä ei ole mitään järkeä. Itse pääasiassa 1980-luvulla kouluni käyneenä en voi kuvitella vähemmän demokraattista ja ihmisarvoa kunnioittavampaa järjestelmää kuin se oli (tai itse asiassa voin kyllä kuvitella, mutta käsittääkseni ero nykyisiin kouluihin on todella huima). Silti minun sukupolvestani ei kasvanut ikkunoiden kivittäjiä. Selityksen täytyy siis piillä jossakin muualla.

Mutuni on, että oikeampi selitys piilee nuorten kasvavassa osattomuudessa. Ajallamme tyypillistä on, että ihmiset, etenkin nuoret, pelkäävät, että heille ei ole tarjolla onnistumisen ja menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä maailmassamme. Kurjinta on, että heillä on myös näihin pelkoihinsa ihan hyviä ja oikeita syitä. Me olemme siirtymässä maailmaan, jossa iso osa nuorista on tarpeettomia ihmisiä, jotka säilötään pelaamaan Pleikkareitaan lähiöihin minimiturvan varassa - niin kauan kuin meillä on siihen varaa.

Tämä osattomuus pätee erityisesti taloudelliseen menestymiseen, mutta myös muihin elämän osa-alueisiin. Esimerkiksi omissa opiskelijoissani aistin jatkuvasti suuren määrän pelkoa ja hätää valmistumisen ja työelämän kynnyksellä: ei nähdä eikä uskota, että siellä voisi menestyä ja onnistua.

On mielestäni aivan selvää, että tällainen ilmapiiri ruokkii nuorissa aggressiivista hälläväliä -asennetta. Jos kokee, että suomalaisella yhteiskunnalla ei ole heille mitään annettavaa, on varmaan aivan sama pistääkö pahan olonsa osoittamiseksi hieman ranttaliksi. Tämä mielestäni on se iso ero oman ja nuoremman sukupolven välillä: 1990-luvun alun lamasta huolimatta meillä oli toivoa ja uskoa paremmasta huomisesta sekä oman paikkamme löytämisestä. Nykypolvella tätä uskoa ei enää tunnu ainakaan kaikilta osin olevan.

Voi olla, että vastavalittu presidentti Niinistö on erittäin oikeilla jäljillä oman lasten ja nuorten syrjäytymisen vastaisen ohjelmansa kanssa. Meidän pitää saada nuoret ensin tuolta ulkoa sisään ja sen jälkeen voimme alkaa käydä heidän kanssaan keskusteluja demokratiasta ja ihmisarvosta.

Hiski Haukkala

Vielä YLEn presitentin arvosanoista

Suomi on saanut uuden presidentin, joten kampanjan aikaisista asioista jankkaaminen saattaa vaikuttaa kovin huumorintajuttomalta. Nyt kun YLE kuitenkin on julkaissut viime torstain viimeisen Suuren presitentin leikkimieliset Venäjä-osaamis-arvosanat kotisivuillaan (tosin myös minun siunauksellani), en voi vastustaa kiusausta palata asiaan.

Syy tähän on se, että YLE on editoinut vastaustani ja poistanut siitä omalta kannaltani olennaisen alkuosan, jossa laitoin koko hupailun perusteet kyseenalaisiksi ja lisäksi muokkasin tehtävänantoa siten, että sen tulokset eivät ole mielestäni suoraan vertailukelpoiset muiden asiantuntijoiden numeroiden kanssa. Niinpä otan nyt asiakseni julkaista tässä blogissa alkuperäisen vastaukseni sellaisenaan, mitään lisäämättä tai poistamatta, jotta ihmisillä on mahdollisuus tietää, millä perusteilla oikeasti päädyin antamiini arvosanoihin:

Huomenta,

tässä lupaukseni mukaisesti eittämättä varsin monipolvinen vastaukseni. Sama löytyy varmuuden vuoksi oheisesta liitetiedostosta.

Olen nyt käyttänyt asian pohtimisen neljä päivää (välillä toki hieman muitakin asioita päähän pälkähtäen). Tänä aikana olen käynyt myös joukon ajatustenvaihtoja kummankin ehdokkaan lähipiiriin kuuluvien henkilöiden kanssa. Tämän taustatyön pohjalta olen nyt tullut siihen tulokseen, että antamaanne kysymykseen ei ole mahdollista eikä edes reilua yrittää vastata.

Mahdotonta kysymykseen vastaaminen on siksi, että "Venäjä-osaaminen" on niin hahmoton ja abstrakti käsite, että sen arvioiminen on ainakin minun kykyjeni tuolla puolen. Yliopistossakaan ei koskaan arvioida kenenkään osaamista sinänsä ja ylipäätään, vaan ainoastaan yksittäisiä opintosuorituksia. Niistä toki muodostuu ajan mittaan tietty kokonaiskuva ja -arvosana, mutta silti edes huolellisesti vuosien mittaan punnittu maisterin tutkintotodistus ei kerro esimerkiksi saajansa yleisestä "kansainvälisen politiikan osaamisesta" kaikkea.

Lisäksi vaikka olen ollut vuosien mittaan kummankin ehdokkaan kanssa tekemisissä Venäjään liittyvissä asioissa, en kuitenkaan ole sillä tavalla kyennyt luotaamaan heidän aivojaan tai sielujensa sopukoita, että heidän kaikkinainen "Venäjä-osaamisensa" kaikessa totaliteetissaan olisi tullut selväksi. Näin ollen moisen arvosanan antaminen ei olisi myöskään reilua kumpaakaan ehdokasta kohtaan, enkä katso moisten pikatuomioiden jakamisen oikeastaan soveltuvan edes vakavasti otettavan tutkijan pirtaan.

En halua kuitenkaan vaikuttaa täysin huumorintajuttomalta ja jättää haastettanne ottamatta vastaan. Näin ollen olen päätynyt ottamaan oikeuden omiin käsiini ja kylmästi väännän antamanne kysymyksen jengoiltaan. Yleisen "Venäjä-osaamisen" sijaan annan ehdokkaille arvosanan perusteluineen siitä, kuinka hyvin käytettävissäni olevin tiedoin voin olettaa heidän kykenevän luomaan ja hoitamaan valtiollisia suhteita Venäjän nykyisen ja odotettavissa olevan tulevan poliittisen johdon kanssa. Sehän viime kädessä tasavallan presidentin tehtävä kuitenkin on.

Arvioin ehdokkaat lyhyesti aakkosjärjestyksessä:

Haavisto on jo pitkään seurannut Venäjää. Hän on ollut mukana Venäjän ympäristöasioita tutkivissa projekteissa ja hän on rakentanut runsaat ruohonjuuritason kontaktit erityisesti Suomen lähialueilla. Hänen vahvuuksiaan ovat ympäristöasiat sekä kansalaisyhteiskunta, mukaan lukien ihmisoikeudet. Nämä ovat kaikki myös Suomen kannalta olennaisia asioita eikä Haaviston Venäjän-tuntemusta ja kontaktipintaa tässä suhteessa pidä ollenkaan vähätellä.

Niinistö on pitkään ollut mukana hoitamassa ja kehittämässä Venäjän-suhteita korkealla poliittisella ja jopa valtiollisella tasolla. Hänen toimensa Suomen valtionvarainministerinä, Euroopan konservatiivipuolueen johdossa, Euroopan investointipankissa sekä Eduskunnan puhemiehenä ovat kaikki sisältäneet kontaktipintaa ja yhteistyötä Venäjän johdon kanssa. Niinistön vahvuutta ovat talousasiat, niin kotimaisella, eurooppalaisella kuin globaalillakin tasolla. Sen sijaan Niinistön suhteet Venäjän kansalaisyhteiskuntaan ovat Haavistoa selvästi ohuemmat.

Arvosanat perusteluineen: Katson, että Suomen ja Euroopan unionin kannalta tällä hetkellä olennaisin Venäjä-intressi ja kysymys liittyy talouteen. Muu ulkopoliittinen agenda ei suinkaan ole merkityksetön, mutta toissijainen se kuitenkin Suomen kannalta on.

Taloudessa on kaksi aspektia. Yhtäältä kyse on siitä, miten Venäjä onnistuu modernisoitumaan ja siten säilyttämään sisäisen vakautensa ja ajan mittaan kehittymään vauraaksi ja aiempaa liberaalimmaksi eurooppalaiseksi maaksi. Tämä on Suomen kannalta myös olennainen turvallisuuspoliittinen kysymys.

Toisaalta on myös kysymys Venäjän integroitumisesta osaksi laajempaa eurooppalaista ja globaalia talousaluetta. Tämä on Suomen tulevan oman taloudellisen menestyksen kannalta keskeinen kysymys.

Talous on myös kysymys, joka enenevässä määrin kiinnostaa venäläisiä. Venäjän johto on tietoinen nykyisen kasvumallinsa rajoituksista ja siihen liittyvistä merkittävistä poliittisista riskeistä. Venäjän johto haluaa kyllä uudistaa maataan, mutta ei ole oikein varma siitä, miten se parhaiten voisi onnistua. Samalla vaikka Venäjän johto varoo sisäisiä uudistuksia ja liberalisoitumista, tarjoaa mahdollinen muutos tilaisuuksia positiivisten kehityskulkujen edistämiseen Venäjällä myös Suomen-kaltaiselle pienelle naapurille.

Näin ollen pitäisin luultavana, että henkilö, jolla osaamisensa ja taustansa ansiosta on erityisen paljon annettavaa nimenomaan taloussuhteissa olisi myös Venäjän kannalta kaikkein hedelmällisin puhekumppani. Näin ollen arvioisin, että reilut arvosana-arvaukset ehdokkaille heidän lähtökohtaisista kyvyistään kehittää syviä valtiollisia suhteita Venäjän kanssa saattaisivat olla:

Haavisto: 8-

Niinistö: 9-

Lopuksi: Käsittääkseni kummallakaan ehdokkaalla ei ole olemassa olevia henkilökohtaisia suhteita todennäköiseen Venäjän tulevaan presidenttiin Vladimir Putiniin. Tämä ei ole ongelma, sillä asiantila korjautuu tasavallan presidentin tehtävän myötä automaattisesti. Rumsfeldilainen "known unknown" ovat kuitenkin mahdolliset henkilökemiat. Etenkin Putin ottaa myös ulkopoliittiset suhteet yllättävän henkilökohtaiselta pohjalta. On täysin mahdollista, että hyvistäkin lähtökohdista huolimatta tulevan tasavallan presidentin Venäjä-suhde mutkistuu siksi, että "kemiat" eivät yksinkertaisesti vain kohtaa.

Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia arvioida sitä, miten Haaviston tai Niinistön karisma Putiniin puree (ja toisin päin). Tämä kysymys ei kuitenkaan liene tulevien suhteiden kannalta täysin merkityksetön. Voi olla, että parhaaseen näkemykseeni pohjautuvat arvosanani voivat heittää häränpyllyä henkilökohtaisten seikkojen takia. Tämä on viime kädessä kuitenkin niin sanotusti empiirinen kysymys, joka selviää aikanaan presidenttien välisissä tapaamisissa.

En ole varma, onko vastaukseni kannaltanne nyt järin käyttö- ja vertailukelpoinen muiden asiantuntijoiden vastausten kanssa. En kuitenkaan katso, että tämän parempaa ja punnitumpaa vastausta kykenen tähän hätään asiassa antamaan. Toivottavasti tästäkin on teille jotakin iloa.

Parhain terveisin

Hiski H.