Suomen vihaisista ja uuslukutaidottomista nuorista

Eilisessä Hesarissa oli kaksi juttua, joilla on mielestäni mielenkiintoisia yhteyksiä myös SMK:n esiin nostamiin kysymyksiin.

Sivulla A6 toimittaja Jukka Harju kirjoittaa Jyväskylän yliopiston dosenttien Sakari Suutarisen ja Kari Törmäkankaan tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan Suomen nuoret ovat radikalisoituneet. Dosentti Suutarisen mukaan ”nuoriso ei enää olekaan kilttiä”, vaan on valmis tarvittaessa laittomuuksiin ja jopa väkivallantekoihin mieltään osoittaakseen. Tutkimus julkaistaan lähitulevaisuudessa Nuorisotutkimus-lehdessä ja se kannattaa varmaan erikseen vielä tsekata.

Jutusta selviää, että yhdeksän prosenttia kysellyistä 14-vuotiaista nuorista on valmis väkivallantekoihin, 91 prosentin vastustaessa väkivaltaan turvautumista. Jutusta ei kuitenkaan oikein aukene, mikä asia saisi tuon yhdeksän prosentin turvautumaan laittomuuksiin – tälläkin voisi kuvitella olevan asian kannalta merkitystä.

Olennaisinta ja samalla hätkähdyttävintä on kuitenkin trendi: reilut kymmenen vuotta sitten vain kolme prosenttia vastanneista piti laittomuuksia hyväksyttävinä ja luvun kolminkertaistuminen on nyt vienyt Suomen nopeasti rauhallisten nuorten joukosta potentiaalisten rähinöitsijöiden kärkipaikalle Pohjois-Euroopassa.

Toinen mielenkiintoinen tarina löytyy sivulta A2, jossa Kimmo Tuomisen Vieraskynä varoittaa, että ”Nettisukupolven taidoista luullaan liikoja”. Uusi ”nettinatiivien” sukupolvi ei olekaan erityisen taidokas verkossa surffaajien lauma. Päinvastoin, heillä on vaikeuksia löytää sieltä tarvitsemaansa tietoa ja erottaa luotettavaa aineistoa epäluotettavasta.

Fiilikseni on, että A6 + A2 = huonoja uutisia Suomelle ja sen muuttuville koordinaateille. Voi olla, että emme olekaan saamassa uutta sukupolvea korkeasti koulutettuja osaajia, vaan potentiaalisesti väkivaltaisesti käyttäytyviä murjottajia. Samalla on selvää, että kirjassanikin peräänkuuluttamani Suomen taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen eväät käyvät niukemmiksi.

Mielenkiintoinen kysymys tietysti kuuluu, miksi meille on kasvamassa vihainen urpojen ja urpottarien lauma.  Edellä mainittu tutkimus tarjoaa vastaukseksi koulujen syyllistämistä: koulut toimivat radikaalin aktivismin kasvualustoina, sillä niistä puuttuu demokraattinen kulttuuri. Tämän takia ”useat ikäluokat eivät ole päässeet osallisiksi erilaisten mielipiteiden käsittelystä ja kompromisseista kuten muualla Euroopassa”, joka ”voi johtaa toimintaan, jossa ihmisarvoa ei enää kunnioiteta”.

Oma kokemukseni vihjaa, suorastaan huutaa, että tässä johtopäätöksessä ei ole mitään järkeä. Itse pääasiassa 1980-luvulla kouluni käyneenä en voi kuvitella vähemmän demokraattista ja ihmisarvoa kunnioittavampaa järjestelmää kuin se oli (tai itse asiassa voin kyllä kuvitella, mutta käsittääkseni ero nykyisiin kouluihin on todella huima). Silti minun sukupolvestani ei kasvanut ikkunoiden kivittäjiä. Selityksen täytyy siis piillä jossakin muualla.

Mutuni on, että oikeampi selitys piilee nuorten kasvavassa osattomuudessa. Ajallamme tyypillistä on, että ihmiset, etenkin nuoret, pelkäävät, että heille ei ole tarjolla onnistumisen ja menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä maailmassamme. Kurjinta on, että heillä on myös näihin pelkoihinsa ihan hyviä ja oikeita syitä. Me olemme siirtymässä maailmaan, jossa iso osa nuorista on tarpeettomia ihmisiä, jotka säilötään pelaamaan Pleikkareitaan lähiöihin minimiturvan varassa - niin kauan kuin meillä on siihen varaa.

Tämä osattomuus pätee erityisesti taloudelliseen menestymiseen, mutta myös muihin elämän osa-alueisiin. Esimerkiksi omissa opiskelijoissani aistin jatkuvasti suuren määrän pelkoa ja hätää valmistumisen ja työelämän kynnyksellä: ei nähdä eikä uskota, että siellä voisi menestyä ja onnistua.

On mielestäni aivan selvää, että tällainen ilmapiiri ruokkii nuorissa aggressiivista hälläväliä -asennetta. Jos kokee, että suomalaisella yhteiskunnalla ei ole heille mitään annettavaa, on varmaan aivan sama pistääkö pahan olonsa osoittamiseksi hieman ranttaliksi. Tämä mielestäni on se iso ero oman ja nuoremman sukupolven välillä: 1990-luvun alun lamasta huolimatta meillä oli toivoa ja uskoa paremmasta huomisesta sekä oman paikkamme löytämisestä. Nykypolvella tätä uskoa ei enää tunnu ainakaan kaikilta osin olevan.

Voi olla, että vastavalittu presidentti Niinistö on erittäin oikeilla jäljillä oman lasten ja nuorten syrjäytymisen vastaisen ohjelmansa kanssa. Meidän pitää saada nuoret ensin tuolta ulkoa sisään ja sen jälkeen voimme alkaa käydä heidän kanssaan keskusteluja demokratiasta ja ihmisarvosta.

Hiski Haukkala