Tämä oli hyvä lukukokemus! Kirjan parasta antia minun mielestäni on Hiskin Venäjä-pohdinta. Jos ei ennätä koko kirjaa lukea, kannattaa valita luvut ’Vahvistuva ja taantuva Venäjä’ ja ’Suomen ja Venäjän suhteet’. Ne on helppo ymmärtää myös lukematta edeltäviä pohdintoja Suomen ulkopolitiikan linjoista.
Näissä luvuissa kirjoittajan monipuolinen asiantuntemus ja oma näkemys tulevat hienosti esiin. Teksti on varmaa, selkeää ja tyyntä. Hiskin rauhallinen ääni kuuluu, ja on kyllä erittäin hyvä, että sitä näissä kysymyksissä kuunnellaan. Tärkeitä havaintoja minusta ovat se, että Venäjän johto näkee oman kansan suurimpana uhkana vallalleen, ja mitä koulutusjärjestelmän rappeutumisesta voi seurata. Ja mielenkiintoinen on ajatus siitä, että Suomen ja Venäjän suhteet olisivat vahvan Venäjän aikaan kallellaan kahdenvälisyyteen, heikon Venäjän aikaan taas monenkeskisyyteen. Eikä voi kuin olla samaa mieltä siitä, että ryssittely saisi Suomessa jo loppua.
Hiski kysyy myös, tarvitseeko Suomi ja Suomen ulkopolitiikka uusia ”ulkoisia tukipisteitä”. Hän mainitsee itse Saksan, johon Suomella tulisi olla nykyistä läheisemmät suhteet. Olisiko muita ehdokkaita? Miten olisi Turkki, jonka kanssa Suomi on äskettäin tehnyt rauhanvälitysaloitteen YK:ssa? Siinä olisi maa mielenkiintoisessa paikassa, dynaaminen talous ja ulkopoliittista pontta. Ja samalla maa, joka tarjoaa varmasti vähintään yhtä ihmeellisen ja monimutkaisen todellisuuden tulkittavaksi kuin Venäjä. Turkin suhteet Saksaan ja Ranskaan ovat osa nyky-Euroopan ymmärtämistä, ja Turkki peilaa myös EU:n nykytilaa, Hiskin havaintoa siitä, ettei EU juuri nyt tosiaankaan ole kovin houkutteleva malli kenenkään seurata.
Haluaisinkin lukea lisää. Ja toivoisin, että Hiski puhuisi seuraavassa kirjassaan vielä enemmän Suomesta.
Jäin nimittäin jo kirjan alkuriveiltä pohtimaan yhtä asiaa. Hiski kirjoittaa näin: ”Mielestäni suomalaisessa elämäntavassa on runsaasti ongelmallisia aineksia, mutta niiden ruotiminen vaatisi oman kirjan, jonka tuottaminen tuskin on minun tehtäväni, vaikka hieman koskettelenkin teemaa näillä sivuilla.”
Kenen tehtävä sellaisen kirjan tuottaminen olisi? Minusta tässä ajassa on jotain sellaista, joka velvoittaa kaikkia nostamaan epäkohdat esiin ajoissa. Kritiikin kanava täytyy aina pitää auki. Se on kuin tie, joka pitää aurata lumesta – muuten se vähä vähältä, pyry pyryltä, todellakin umpeutuu, katoaa näkyvistä, lopulta kokonaan unohtuu. Silloin olemme luiskahtaneet yhteiskuntaan, joka sietää vain myönteistä puhetta omasta elämäntavastaan.
Kaikki muistavat, kuinka epäsopivana pidettiin, että Sofi Oksanen, Finlandia-palkinnon saanut kirjailija, puhui Tanskan televisiossa suomalaisesta väkivallasta. Oman maan kehumisen ja oman maan kritisoinnin pitäisi olla yhtä sallittua; Hiskin pohjimmiltaan myönteinen suhtautuminen on erinomainen kyytipoika tärkeälle kritiikille. Toivonkin lukijoiden huomaavan kohdat, joissa Hiski on näihin lumitöihin ansiokkaasti osallistunut, kuten nostaessaan esiin sen, että suomalaiset pelkäävät. Pelon lievittäminen taitaa ollakin niitä näiden aikojen tärkeitä tehtäviä, ja tutkijoilla voi siihen olla myös hyviä keinoja.
Hanna Ojanen
Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti
hanna.ojanen@fiia.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa keskustelemaan. Toivon keskustelijoiden osallistuvan keskusteluun omalla nimellään – niinhän minäkin teen.