Flunssasta, Elorannasta ja Vehviläisestä

Jo viidettä päivää jatkuvasta rajusta flunssasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa: työt jäävät rästiin, tuntuu, että uudenvuoden lupauksena hyvin alkanut kuntokuuri valuu hukkaan ja olo on ylipäätään mälsä. Ainut hopeareunus on, että on kerrankin aamulla aikaa maata sängyssä ja lukea rauhassa päivän lehdet – ja jaksamisen rajoissa pomputtaa vielä kotona hilluvaa nelivuotiasta polvella.

Ja lehti palkitsee lukijansa: Aamun Hesari on tänään kuin kiehtova kokoelma uutisia ja juttuja, jotka kaikki liittyvät toisiinsa – ja SMK:n teemoihin, luonnollisesti. Tässä vain pieni otos:

Sivulla B5 esitellään selvitysmies Jorma Elorannan suosituksia Suomen saamiseksi jälleen taloudelliselle kasvu-uralle. Ainakin uutisoinnin perusteella Suomen kilpailukyky mielletään perinteiseen tapaan yksinomaan hintakilpailukykynä: painopiste halutaan panna kustannusten karsimiseen sekä yritysten voittomarginaalien varjelemiseen mm. verotusta laskemalla.

Lisäksi ympäristö- ja ilmastonmuutosnäkökohdat nähdään lähinnä haitakkeina, joihin Suomella ei taida enää olla varaa. Suomen pitää saada kustannukset alas ja voitot ylös, jotta voimme olla kilpailukykyisiä. Viime kädessä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisen työntekijän täytyy tämä kilpailukyky repiä selkänahastaan pitempinä työurina, alhaisempana tulotasona, korkeampina veroina ja/tai surkeampina julkisina palveluina.

Voi hyvin olla, että Eloranta on oikeassa. Esimerkiksi Saksan tapaus osoittaa, että hyvään kilpailukykyyn tarvitaan myös tiukkaa kulukuria. Mutta on Saksan menestyksen takana myös muutakin: innovaatioita, huipputekniikkaa ja -laatua sekä brändejä, joista ihmiset ovat valmiita maksamaan hieman enemmän kuin kilpailevista geneerisistä tuotteista.

Oma (tosin enemmän mutuun kuin tutkimukseen perustuva) oloni on, että jatkossa parhaat voitot tehdään kuitenkin huipulla. Applen tuotteet eivät taatusti ole kustannustehokkaimpia, mutta niissä on ”Se jokin”, joka saa ihmiset maksamaan itsensä niistä kipeiksi – ja silti hymyilemään leveästi niitä käyttäessään.

Tuntuukin siltä, että suomalaiselta elinkeinoelämältä itseltään puuttuu rohkeutta ja uskoa huomisen menestykseen: ei kehitetä huimia uusia tuotteita ja tarinoita, jotka myisivät maailmalla, vaan haetaan vanhan devalvaatiolinjan mukaisia lääkkeitä kilpailukykyyn. Jotain samaa jämähtämistä vanhoihin kuoppiin on Suomen ydinvoimainnossa, joka samalla kaihtaa sitoutumista uusiin energiamuotoihin ja -teknologioihin.

Elinkeinoelämä tuntuu kuitenkin kuorossa hurraavan Elorannan reseptien siunauksellisuutta. Kenties lyyrisimmin asian esittää Teknologiateollisuuden nokkamies Jorma Turunen, joka Hesarin mukaan peräänkuuluttaa ”talvisodan hengen mukaista yhteisen tekemisen meininkiä”.

Tästä meiningistä päästäänkin sujuvasti toiseen juttuun edelliselle aukeamalla (B3), joka tietää kertoa, kuinka yritysjohto valitettavan usein itse käytännössä osoittaa ”talvisodan henkeä” Suomessa. Otsikolla ”Finnairin Vehviläisen asuntokaupat finanssivalvojalle” perataan pulassa olevan lentoyhtiömme toimarin suhmurointia asuntoasioissaan. Tarina lienee tuttu kaikille, joten ei sen sisällöstä enempää.

Eilisen A-Plus-ohjelman katsottuani olen vakuuttunut kahdesta asiasta: (1) valvojat eivät löydä asiasta mitään lailliselta kannalta moitittavaa; (2) koko juttu osoittaa kuitenkin Vehviläiseltä suorastaan helvetin huonoa harkintaa ja henkilökohtaista ahneutta aikana, jolloin hän vaatii ja tulee toteuttamaan hurjia muutoksia Finnairin rakenteessa ja sen henkilöstössä. Jos olisin Finskin omistaja, olisin pirun vihainen Vehviläiselle, joka on hänen palkka- ja palkkiotasoonsa nähden suhteellisen pienistä rahoista vaarantanut oman uskottavuutensa tehokkaana muutosjohtajana (ks. myös Hesarin päivän kakkospääkirjoitus sivulla A2).

Ylipäätään tuntuu siltä, että suomalaisia ollaan lyömässä kilpailukyykkyyn. Selvää on, että taloutemme on jälleen dippaamassa ja vaihtotaseemme vajoaminen pakkaselle tarkoittaa sitä, että olemme vaarassa astua Kreikan polulle (”Vienti toipuu liian hitaasti”, B3). Tarvitsemme uutta kasvua. Elinkeinoelämän vastaus tuntuu kuitenkin olevan lähinnä uhkailu, kiristys ja pelottelu – tai Wahlroosin sunnuntaisen Hesarin haastattelun tapauksessa lähestulkoon suoranainen pottuilu.

Pahoin pelkään, että näillä eväillä meitä ei olla innostamassa mihinkään uuteen positiiviseen menestykseen. Sen sijaan yrityselämäämme vetävät johtajat, jotka kyllä todennäköisesti tuntevat aitoa huolta Suomesta ja sen taloudellisesta tulevaisuudesta, mutta jotka eivät näe yhteyttä oman toimintansa ja laajemman maailman ja sen todellisuuden välillä.

Suomalaisia johdetaan edelleen edestä ja tarvitsemme inspiroivemman kertomuksen talousjohtajiltamme. Johtajien nykyinen asenne aikaisine eläkkeineen, kovine palkkoineen ja niiden päälle tulevine laillisine etujen veivauksineen tuskin inspiroi meitä nousemaan uuteen menestykseen tai ”talvisodan henkeen” kansakuntana jos meiltä tavallisilta pulliaisilta vaaditaan vain uhrauksia ja vyönkiristystä. Ja kuten SMK:ssa pohdiskelen, ilman taloudellista menestystä on koko Suomen huikean tarinan jatko uhan alla.

Hiski Haukkala