HS-raadista ja ihmiskunnan paremmista enkeleistä

Tarkoitus ei ole alkaa pitää mediakriittistä blogia, mutta flunssan edelleen kurittaessa ruumista virikkeeni rajoittuvat tällä hetkellä lähinnä Hesariin.

Ja hyvää kamaa on tänäänkin tarjolla. Kulttuurisivujen kestosuosikkini HS-raati on jälleen syvällisen yhteiskunnallisen ongelman parissa (C3): päivän kysymys kuuluu: Onko lemmikkieläinten pitäminen moraalisesti oikein? Raatiin ja sen tuoreimpiin tuloksiin voi tutustua täällä.

Sanotaan ensin, että olen pitänyt raatia aina varsin älyttömänä instituutiona. Sekalainen (vaikkakin varsin edustava) joukko taiteen, tieteen ja median vaikuttajien joukko röyhtäisee tasaisin väliajoin mielipiteensä yleensä toinen toistaan yhdentekevimmistä asioista. Ja vaikka asia olisi tärkeäkin (kuten vaikkapa tämä) voi tietysti kukin pohtia ko. joukon kompetenssia niitä kommentoida ja sitä, miksi heidän mielipiteillään olisi jotakin erityistä kiinnostavuutta tai väliä.

(Toisaalta, samaahan Haukkalakin tekee tässä, joten pata kattilaa soimaa ‒ itse asiassa olen todennäköisesti vain katkera siitä, ettei minua ole kelpuutettu eliitin sekaan laukomaan mielipiteitäni – Haloo Hesari, täällä ollaan, eikö tämä blogi jo pian kävisi työnäytteestä?!?)

Osa raadin jäsenistä tuntuu olevan kanssani samaa mieltä. Katja Boxberg toteaa perusteena vastaukseensa eläinkysymykseen (en ota kantaa): ”Olen jotenkin sitä mieltä, että suomalaisen ’sivistyneistön’ pähkäiltävänä on kerta kaikkiaan suurempia, vakavampia ja kaikkien meidän elämään enemmän vaikuttavia kysymyksiä. Jos me vain keskitymme seuraamaan kauneuskilpailuja nimeltä presidentinvaalit tai keskustelemaan lemmikkieläinten pitämisen oikeutuksesta, ajaa Suomi lopullisesti päin seinää.”

Esitänkin Hesarille nyt haasteen: Voi näet olla, että itse kysymykset eivät sinänsä ole dorkia, vaan vain niiden nykyinen käsittelytapa on. Sivistyneistön prosenttijakaumat ja sekunnissa niiden kyytipojaksi väsätyt ”perusteet” eivät ole järin mielenkiintoisia eivätkä lisää ymmärrystämme oikeastaan mistään. Sen sijaan sanomalehden – ja etenkin sen Kulttuuri-sivujen vahvuus – on asioiden analyysissa, taustoittamisessa ja liittämisessä laajempiin asiayhteyksiin.

Annan esimerkin: väitän, että HS-raadille esitetyn kysymyksen takana olevan Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentin Seppo Turusen esiin nostama huoli lemmikkieläintenpidon ongelmista ei ole mitään ylivietyä viherhysteriaa (kuten esimerkiksi muutoin suuresti kunnioittamani Timo Vihavainen näyttää antavan vastauksessaan ymmärtää), vaan osa laajempaa maailmanlaajuista ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeää trendiä, jossa ihmiskunta tunnustaa ja myös antaa perusoikeuksia yhä laajemmalle osalle ei vain ihmis- vaan myös eliökuntaa.

Tässä suhteessa itselleni silmiä avaava lukukokemus on ollut Steven Pinkerin tuore ja majesteettinen The Better Angels of Our Nature, jossa hän vakuuttavasti dokumentoi väkivallan esiintymisen laskun ihmiskunnan historiassa (tulen kirjoittamaan kirjasta vielä myöhemmin lisää). Hänen mukaansa etenkin viime aikoina tämä positiivinen kehitys nojaa osittain myös perusoikeuksien laajentamiseen yhä laajempaan ihmis- ja eliöjoukkoon, joka sai alkunsa orjuuden vastustamisesta ja on sitten laajentunut yleisten ihmisoikeuksien kautta kohti naisten, lasten, seksuaalivähemmistöjen ja jopa eläinten aseman tunnustamista. Samalla ihmiskunnan jäsenten välinen väkivalta on laskenut dramaattisesti.

Turusen esiin nostamat ajatukset on mahdollista nähdä tämän ilmiön ilmentymänä ja siten rohkaisevana merkkinä siitä, että ihmiskunta – ja Suomi sen osana – jatkaa kulkuaan kohti parempien enkeliensä viitoittamaa rauhanomaisempaa tulevaisuutta. Tällä havainnolla on mielestäni huomattavasti enemmän yhteiskunnallista kantavuutta kuin sillä, että 64 prosenttia HS-raadista katsoo lemmikkieläinten pitämisen olevan moraalisesti oikein (tai että vain 13 prosenttia katsoo, että ei ole).

Miten HS-raati sitten voisi toimia jatkossa paremmin? Voisin kuvitella, että sen edustava asiantuntijajoukko voisi olla kullanarvoinen resurssi Hesarille asioiden ja ilmiöiden pohtimisen syventämisessä ja niiden taustojen penkomisessa. Kukaan ei voine epäillä eikä vähätellä sen yksittäisten jäsenten kykyä syventää ja laajentaa analyysia tarvittaessa oikeastaan aiheesta kuin aiheesta. Kannattaisiko kenties jatkossa Hesarin haastaa raatilaisensa kysymyksen sijaan tai edes sen ohella tiedustelulla, osaisiko kukaan raatilaisista kertoa, mitä saattaa löytyä kysymyksen takaa ja sitten kirjoittaa vaikka syventävä kainalo vielä erikseen siitä?

Hiski Haukkala

Flunssasta, Elorannasta ja Vehviläisestä

Jo viidettä päivää jatkuvasta rajusta flunssasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa: työt jäävät rästiin, tuntuu, että uudenvuoden lupauksena hyvin alkanut kuntokuuri valuu hukkaan ja olo on ylipäätään mälsä. Ainut hopeareunus on, että on kerrankin aamulla aikaa maata sängyssä ja lukea rauhassa päivän lehdet – ja jaksamisen rajoissa pomputtaa vielä kotona hilluvaa nelivuotiasta polvella.

Ja lehti palkitsee lukijansa: Aamun Hesari on tänään kuin kiehtova kokoelma uutisia ja juttuja, jotka kaikki liittyvät toisiinsa – ja SMK:n teemoihin, luonnollisesti. Tässä vain pieni otos:

Sivulla B5 esitellään selvitysmies Jorma Elorannan suosituksia Suomen saamiseksi jälleen taloudelliselle kasvu-uralle. Ainakin uutisoinnin perusteella Suomen kilpailukyky mielletään perinteiseen tapaan yksinomaan hintakilpailukykynä: painopiste halutaan panna kustannusten karsimiseen sekä yritysten voittomarginaalien varjelemiseen mm. verotusta laskemalla.

Lisäksi ympäristö- ja ilmastonmuutosnäkökohdat nähdään lähinnä haitakkeina, joihin Suomella ei taida enää olla varaa. Suomen pitää saada kustannukset alas ja voitot ylös, jotta voimme olla kilpailukykyisiä. Viime kädessä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisen työntekijän täytyy tämä kilpailukyky repiä selkänahastaan pitempinä työurina, alhaisempana tulotasona, korkeampina veroina ja/tai surkeampina julkisina palveluina.

Voi hyvin olla, että Eloranta on oikeassa. Esimerkiksi Saksan tapaus osoittaa, että hyvään kilpailukykyyn tarvitaan myös tiukkaa kulukuria. Mutta on Saksan menestyksen takana myös muutakin: innovaatioita, huipputekniikkaa ja -laatua sekä brändejä, joista ihmiset ovat valmiita maksamaan hieman enemmän kuin kilpailevista geneerisistä tuotteista.

Oma (tosin enemmän mutuun kuin tutkimukseen perustuva) oloni on, että jatkossa parhaat voitot tehdään kuitenkin huipulla. Applen tuotteet eivät taatusti ole kustannustehokkaimpia, mutta niissä on ”Se jokin”, joka saa ihmiset maksamaan itsensä niistä kipeiksi – ja silti hymyilemään leveästi niitä käyttäessään.

Tuntuukin siltä, että suomalaiselta elinkeinoelämältä itseltään puuttuu rohkeutta ja uskoa huomisen menestykseen: ei kehitetä huimia uusia tuotteita ja tarinoita, jotka myisivät maailmalla, vaan haetaan vanhan devalvaatiolinjan mukaisia lääkkeitä kilpailukykyyn. Jotain samaa jämähtämistä vanhoihin kuoppiin on Suomen ydinvoimainnossa, joka samalla kaihtaa sitoutumista uusiin energiamuotoihin ja -teknologioihin.

Elinkeinoelämä tuntuu kuitenkin kuorossa hurraavan Elorannan reseptien siunauksellisuutta. Kenties lyyrisimmin asian esittää Teknologiateollisuuden nokkamies Jorma Turunen, joka Hesarin mukaan peräänkuuluttaa ”talvisodan hengen mukaista yhteisen tekemisen meininkiä”.

Tästä meiningistä päästäänkin sujuvasti toiseen juttuun edelliselle aukeamalla (B3), joka tietää kertoa, kuinka yritysjohto valitettavan usein itse käytännössä osoittaa ”talvisodan henkeä” Suomessa. Otsikolla ”Finnairin Vehviläisen asuntokaupat finanssivalvojalle” perataan pulassa olevan lentoyhtiömme toimarin suhmurointia asuntoasioissaan. Tarina lienee tuttu kaikille, joten ei sen sisällöstä enempää.

Eilisen A-Plus-ohjelman katsottuani olen vakuuttunut kahdesta asiasta: (1) valvojat eivät löydä asiasta mitään lailliselta kannalta moitittavaa; (2) koko juttu osoittaa kuitenkin Vehviläiseltä suorastaan helvetin huonoa harkintaa ja henkilökohtaista ahneutta aikana, jolloin hän vaatii ja tulee toteuttamaan hurjia muutoksia Finnairin rakenteessa ja sen henkilöstössä. Jos olisin Finskin omistaja, olisin pirun vihainen Vehviläiselle, joka on hänen palkka- ja palkkiotasoonsa nähden suhteellisen pienistä rahoista vaarantanut oman uskottavuutensa tehokkaana muutosjohtajana (ks. myös Hesarin päivän kakkospääkirjoitus sivulla A2).

Ylipäätään tuntuu siltä, että suomalaisia ollaan lyömässä kilpailukyykkyyn. Selvää on, että taloutemme on jälleen dippaamassa ja vaihtotaseemme vajoaminen pakkaselle tarkoittaa sitä, että olemme vaarassa astua Kreikan polulle (”Vienti toipuu liian hitaasti”, B3). Tarvitsemme uutta kasvua. Elinkeinoelämän vastaus tuntuu kuitenkin olevan lähinnä uhkailu, kiristys ja pelottelu – tai Wahlroosin sunnuntaisen Hesarin haastattelun tapauksessa lähestulkoon suoranainen pottuilu.

Pahoin pelkään, että näillä eväillä meitä ei olla innostamassa mihinkään uuteen positiiviseen menestykseen. Sen sijaan yrityselämäämme vetävät johtajat, jotka kyllä todennäköisesti tuntevat aitoa huolta Suomesta ja sen taloudellisesta tulevaisuudesta, mutta jotka eivät näe yhteyttä oman toimintansa ja laajemman maailman ja sen todellisuuden välillä.

Suomalaisia johdetaan edelleen edestä ja tarvitsemme inspiroivemman kertomuksen talousjohtajiltamme. Johtajien nykyinen asenne aikaisine eläkkeineen, kovine palkkoineen ja niiden päälle tulevine laillisine etujen veivauksineen tuskin inspiroi meitä nousemaan uuteen menestykseen tai ”talvisodan henkeen” kansakuntana jos meiltä tavallisilta pulliaisilta vaaditaan vain uhrauksia ja vyönkiristystä. Ja kuten SMK:ssa pohdiskelen, ilman taloudellista menestystä on koko Suomen huikean tarinan jatko uhan alla.

Hiski Haukkala

Vierailija Hanna Ojanen: Haaste Hiskille

Tämä oli hyvä lukukokemus! Kirjan parasta antia minun mielestäni on Hiskin Venäjä-pohdinta. Jos ei ennätä koko kirjaa lukea, kannattaa valita luvut ’Vahvistuva ja taantuva Venäjä’ ja ’Suomen ja Venäjän suhteet’. Ne on helppo ymmärtää myös lukematta edeltäviä pohdintoja Suomen ulkopolitiikan linjoista.

Näissä luvuissa kirjoittajan monipuolinen asiantuntemus ja oma näkemys tulevat hienosti esiin. Teksti on varmaa, selkeää ja tyyntä. Hiskin rauhallinen ääni kuuluu, ja on kyllä erittäin hyvä, että sitä näissä kysymyksissä kuunnellaan. Tärkeitä havaintoja minusta ovat se, että Venäjän johto näkee oman kansan suurimpana uhkana vallalleen, ja mitä koulutusjärjestelmän rappeutumisesta voi seurata. Ja mielenkiintoinen on ajatus siitä, että Suomen ja Venäjän suhteet olisivat vahvan Venäjän aikaan kallellaan kahdenvälisyyteen, heikon Venäjän aikaan taas monenkeskisyyteen. Eikä voi kuin olla samaa mieltä siitä, että ryssittely saisi Suomessa jo loppua.

Hiski kysyy myös, tarvitseeko Suomi ja Suomen ulkopolitiikka uusia ”ulkoisia tukipisteitä”. Hän mainitsee itse Saksan, johon Suomella tulisi olla nykyistä läheisemmät suhteet. Olisiko muita ehdokkaita? Miten olisi Turkki, jonka kanssa Suomi on äskettäin tehnyt rauhanvälitysaloitteen YK:ssa? Siinä olisi maa mielenkiintoisessa paikassa, dynaaminen talous ja ulkopoliittista pontta. Ja samalla maa, joka tarjoaa varmasti vähintään yhtä ihmeellisen ja monimutkaisen todellisuuden tulkittavaksi kuin Venäjä. Turkin suhteet Saksaan ja Ranskaan ovat osa nyky-Euroopan ymmärtämistä, ja Turkki peilaa myös EU:n nykytilaa, Hiskin havaintoa siitä, ettei EU juuri nyt tosiaankaan ole kovin houkutteleva malli kenenkään seurata.

Haluaisinkin lukea lisää. Ja toivoisin, että Hiski puhuisi seuraavassa kirjassaan vielä enemmän Suomesta.

Jäin nimittäin jo kirjan alkuriveiltä pohtimaan yhtä asiaa. Hiski kirjoittaa näin: ”Mielestäni suomalaisessa elämäntavassa on runsaasti ongelmallisia aineksia, mutta niiden ruotiminen vaatisi oman kirjan, jonka tuottaminen tuskin on minun tehtäväni, vaikka hieman koskettelenkin teemaa näillä sivuilla.”

Kenen tehtävä sellaisen kirjan tuottaminen olisi? Minusta tässä ajassa on jotain sellaista, joka velvoittaa kaikkia nostamaan epäkohdat esiin ajoissa. Kritiikin kanava täytyy aina pitää auki. Se on kuin tie, joka pitää aurata lumesta – muuten se vähä vähältä, pyry pyryltä, todellakin umpeutuu, katoaa näkyvistä, lopulta kokonaan unohtuu. Silloin olemme luiskahtaneet yhteiskuntaan, joka sietää vain myönteistä puhetta omasta elämäntavastaan.

Kaikki muistavat, kuinka epäsopivana pidettiin, että Sofi Oksanen, Finlandia-palkinnon saanut kirjailija, puhui Tanskan televisiossa suomalaisesta väkivallasta. Oman maan kehumisen ja oman maan kritisoinnin pitäisi olla yhtä sallittua; Hiskin pohjimmiltaan myönteinen suhtautuminen on erinomainen kyytipoika tärkeälle kritiikille. Toivonkin lukijoiden huomaavan kohdat, joissa Hiski on näihin lumitöihin ansiokkaasti osallistunut, kuten nostaessaan esiin sen, että suomalaiset pelkäävät. Pelon lievittäminen taitaa ollakin niitä näiden aikojen tärkeitä tehtäviä, ja tutkijoilla voi siihen olla myös hyviä keinoja.

Hanna Ojanen

Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti

hanna.ojanen@fiia.fi