Vierailija Aaro Toivonen: Suomalaiset Venäjän arjen napanuorana Eurooppaan

Hiski Haukkalan kirjan perusteemana on hahmottaa Suomen poliittisessa, taloudellisessa ja strategisessa toimintaympäristössä tapahtuneita kehityskulkuja. Eräänä keskeisenä kohtalonkysymyksenä kirjassa käsitellään Suomen suhdetta sen itäiseen naapuriin eri aikoina. Hiski Haukkala toteaa, että hänen tarkasteluyksikkönsä on valtio. Tätä taustaa vasten kirjan analyysi ja johtopäätökset Suomen erityissuhteen katoamisesta suhteessa Venäjään vaikuttavat johdonmukaisilta ja perustelluilta.

Taannoin ajoin Porvoon moottoritietä Helsingistä itään ja totesin opasteista etäisyydet: Kotkaan 117 km ja Pietariin 368 km. Venäjän rekisterissä olevan auton perässä ajaessani ja radio Sputnikin lähetysvoimakkuutta ihmetellessäni pohdin Haukkalan esittämää arviota, joka samalla vaikutti hyvin perustellulta, mutta samalla jokin analyysissä jäi vaivaamaan.

Tilanne nimittäin muuttuu, mikäli määritelmää Suomesta hieman muutetaan, eikä puhutakaan yksinomaan valtio-Suomesta, vaan tarkastelukulmaksi otetaan eräänlainen siviiliyhteiskunta-Suomi. Tältä pohjalta voisi nimittäin hyvinkin väittää, että Suomella on yhä vielä erityisasema suhteessa Venäjään. Erityissuhde ei ole niinkään enää vanha valtapoliittinen sotilaalliseen voimaan ja uhkaan perustuva vaan enemmänkin ns. pehmeään voimaan perustuva.

Maantieteellä on edelleen suuri merkitys, sillä rajamme on vakaa ja rauhallinen kun tarkastellaan Venäjän muita rajaseutuja. Tästä itse asiassa kertoo mm. Venäjän uskallus tuoda taloudellisesti erittäin tärkeä kaasuputki lähialueillemme. Lisäksi Suomi sijaitsee matkustelun kannalta sopivan etäisyyden päässä. Suomalaisen yhteiskunnan vaikutusvalta kasvaa kun yhä useammalla sivistyneellä ja varakkaalla venäläisellä on omaisuutta sijoitettuna Suomeen. Syitä tähän ovat muun muassa parempi omaisuuden suoja, ennustettavampi hallinto ilman korruptiota, turvallisempi elämänpiiri. Lisäksi palvelut ovat joiltain osin (vrt. esim. infrastruktuuri) parempilaatuisia kuin Venäjällä ja Pietarin alueelta on mahdollisuus vierailla Suomessa helposti. Eli omaisuus on helposti nautittavissa eikä pitkien matkojen päässä.

Voisikin olettaa, että omistaessaan Suomesta kiinteistöjä ja viettäessään täällä vapaa aikaansa sekä tutustuessaan vähitellen suomalaiseen yhteiskuntaan, nämä ihmiset alkavat tehdä havaintoja ja viedä näitä arvoja myös Venäjälle erityisesti Pietarin alueelle. Pietarihan perustettiin juuri ikkunaksi länteen!

Muutos alkaa ihmettelystä kun nämä henkilöt alkavat verrata Venäjää Suomeen ja kysyä, miksi rajan toisella puolen Suomessa muutaman sadan kilometrin päässä asiat toimivat, vaikka olosuhteet ovat maantieteellisesti ja ilmastollisesti aivan samanlaiset. Jopa arkkitehtuuri on monelta osin samankaltaista.  Niin, Ja Allegrolla pääsee parissa tunnissa suuntaan ja toiseen eikä yhteydenpito Facebookissa tai Skypen jne. kautta ole sen vaikeampaa kuin Suomen sisälläkään.

Tämä jatkuva talous- ja kulttuurivaihto tuo paineita Venäjän hallinnolle muutokseen. Venäjän duuman vaalien jälkeen nähdyt laajat mielenosoitukset kertovat omalta osaltaan, että Venäjän nykyistä poliittista järjestelmää ja yhteiskunnallisia olosuhteita kohtaa tunnetaan laajaa tyytymättömyyttä. Muutokset tulevat todennäköisesti tapahtumaan vähitellen, ei hetkessä.

Yllä kuvatusta pohdinnasta seuraa, että Suomesta voitaisiinkin puhua Venäjän jonkinlaisena kulttuurillisena arjen napanuorana Eurooppaan ja pohjoismaihin. Erityisasema ei niinkään ole Suomen valtiolla vaan suomalaisella yhteiskunnalla, sen eurooppalaisilla ja pohjoismaalaisilla arvoilla. Suomessahan nämä eurooppalaiset arvot on transponoitu pohjoiseksi versioksi saunoineen, votkineen ja muine kummallisuuksineen, joka versio on tuossa rajankin takana hyvin ymmärrettävissä.

Historiallista kaarta tarkasteltaessa ei voi välttyä ajatukselta, että Suomesta on autonomian ja itsenäisyyden aikana kasvanut ja kehittynyt hyvin sen kaltainen olio, ”nation”, kansakunta kuin mitä Aleksanteri I tarkoitti vahvistaessaan Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman Porvoon tuomiokirkossa vuonna 1809. Suomen suuriruhtinaskuntahan oli valistusaatteen läpitunkema kokeilu, johon Aleksanteri I suostui mm. Armfeltin ja Sprengtportenin lobbauksen loistavana tuloksena.

Historiallinen kehityskulku ei tosin ole aina ollut sopuisa ja sävyisä, sillä Venäjä on itse tätä napanuoraansa yrittänyt katkaista erilaisten panslavististen virtausten vallitessa (sortokaudet, talvisota ja miksei kylmän sodankin kausi), mutta ei ole siinä onnistunut. Suomen suuriruhtinaskunta ja sittemmin itsenäinen Suomi on koettu Venäjän vallanpitäjien piirissä milloin liian vapaana ja näin olleen vaarallisena vapauden aatteiden kehittymislaboratoriona (1800-luvun loppu/sortokaudet), vastavallankumouksen tyyssijana (1920-40-luvut), Saksan sotilaallisena tukialueena (1940-luku) ja milloin hieman kummallisena itsenäisenä puolueettomana plänttinä Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton kainalossa (1950-90-luvut).

Kärjistäen voitaisiinkin sanoa, että itse asiassa Venäjä ei ole onnistunut ”ryssimään” Suomea, vaikka on sitä toistuvasti historian saatossa yrittänyt. Sopisikin toivoa, että sekä yllä esitetty että Hiski Haukkalan analyysi ovat samanaikaisesti totta. Tällöin kyseessä olisivat kaksi toistensa itsenäisyyttä kunnioittavaa naapuria, joilla on aktiiviset ja hyvät naapuruus- ja kauppasuhteet sekä molempia osapuolia rikastuttava kulttuurillinen ja arkipäiväinen vuorovaikutus.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Nykyään hän toimii turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin terveydenhuollossa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta minkään organisaation kantaa.

Suomen puolustusvoimat globalisaatioon sopeutumisen mekanismina

Ajatukset eivät ole saaria. Ainakin itselläni uudet ajatukset pälkähtävät lähes poikkeuksetta päähäni lukiessa toisten kirjoituksia, käydessä keskusteluja tai vaikkapa opettaessa. Toisinaan uuden ajatuksen mukaan tempautuminen voi olla hankalaa tai jopa kiusallista, mutta aina samalla yhtä palkitsevaa ja innostavaa.

Eilinen Kansan uutisille antamani haastattelu SMK:n tiimoilta käy tästä hyvin esimerkistä. Vieraanani oli muun muassa KU:lle kirjoittava Jouko Huru (hänkin muuten taustaltaan kansainvälisen politiikan tutkija, joka vaikutti aikanaan mm. Taprissa).

Haastattelusta jäi hyvä fiilis. Huru oli erinomaisen hyvin perehtynyt kirjaan (kuten oikeastaan lähestulkoon poikkeuksetta kaikki toimittajat, jotka ovat haastatelleet minua kirjan tiimoilta viime aikoina) ja oli lisäksi taustansa vuoksi hyvä juttukumppani.

Suuri osa haastattelusta käsitteli Venäjää ja sen merkitystä Suomelle. Huru pyysi tarkentamaan, mitä tarkoitin kirjoittaessani, että Venäjä on Suomelle edelleen myös ongelma.

Aloitin ensin autopilotilla kerraten sivujen 143-153 ja 168 teemoja. Huru ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan pyysi minua konkretisoimaan: kerro, miten Suomi itse asiassa on edelleen ajatuksellisesti kiinni Venäjässä.

Jatkoin vastaamalla, että esimerkiksi käynnissä oleva varuskuntien lakkauttamiseen liittyvä keskustelu osoittaa, miten Suomi on edelleen vanhoissa ajatusmalleissa kiinni. Ja silloin se uusi ajatus iski: mieleeni näet yht’äkkiä välähti, että en ole koko keskustelussa itse asiassa nähnyt oikeastaan yhtäkään puheenvuoroa, joka olisi väittänyt, että Suomi tarvitsee varuskuntia Itä-Suomessa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan vuoksi. Sen sijaan ihmiset ovat olleet ensisijaisesti huolissaan alueellisen työllisyyden ja ostovoiman kehityksestä mikäli varuskunnat lakkautetaan.

Muistini mukaan Kekkonen aikanaan laittoi yli-innokkaita kenraaleja aikanaan paikoilleen toteamalla, että puolustusvoimat on viihdytysorganisaatio, jolla ei ole todellista puolustuspoliittista relevanssia. Nyt siitä näyttää tulleen monille suomalaisille keskeinen globalisaatioon sopeutumisen mekanismi, aluepolitiikan muoto, jolla ei näytä olevan enää samaa puolustuksellista ja sotilaallista merkitystä ihmisten mielissä. Lisäksi huomattavaa on se, että tunnumme elävän aikaa, jossa juuri kenellekään ei edes pälkähdä päähän käyttää tätä korttia keskustelussa: voiko olla, että Venäjän uhka ei myy enää Suomessa?

SMK:n Venäjä-väitteen kannalta tämä havainto tuo lisää harmaan sävyjä. Saattaa olla, että Venäjä ei sittenkään ankkuroi suomalaisia niin tiiviisti vanhoihin poteroihin kuin olen kirjassa olettanut. Ilmeisesti me emme enää pelkääkään, että kohta ne jälleen ”jyrää meitin”. Kenties Suomen uusien koordinaattien asemoimisen tiellä ei suomalaisilla olekaan enää henkistä Salpa-linjaa?


Hiski Haukkala

Vierailija Simon-Erik Ollus: Suomen menestyksen sisäiset eväät saatava kuntoon

Maailmanjärjestys muuttuu ja samalla myös Suomen koordinaatit muuttuvat, on loppujen lopuksi looginen johtopäätös Hiski Haukkalan kunnioitettavassa kirjassa. Kirja on nuoren ja nälkäisen kansainvälisenpolitiikan professorin kirjoittama, ja on sen näköinenkin. Erityisesti kirjan ensimmäinen luku "Onko Suomen ulkopolitiikalla pitkä linja" oli lukuelämys, josta toivoisin Hiskiltä seuraavaksi kokonaisen kirjan. 

Kirja rakentaa kuvaa Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa erityisesti EU:n ja Venäjän puristuksessa. Suomen menestyksen reseptit ovat Haukkalan mukaan seuraavat: Suomen on pysyttävä dynaamisena, Suomen on tukeuduttava EU:hun ja läntisiin rakenteisiin, Venäjä-suhteen on oltava läheisempi, Suomen on hyödynnettävä arktinen buumi, Suomen on osallistuttava globaalien ratkaisujen tekemiseen ja Suomen on parannettava omaa kriisinsietokykyään. Kansainvälisessä politiikassa nämä ovat varmaankin oikeita ohjenuoria, mutta yksin näillä toimenpiteillä Suomi ei menesty. 

Ehkä epäreilusti kirjan edustamaa tieteenalaa kohtaan, mutta minua ekonomistina kuitenkin häiritsee monen taloudellisen menestysreseptin puuttuminen keskustelusta. Kehittyvien talouksien kasvu, Yhdysvaltain talouden haasteet ja Euroopan velkakriisi on hyvin analysoitu kirjassa, mutta niiden lisäksi Suomen tulevan menestyksen suurimmat haasteet tulevatkin maan sisältä. Vaikka Suomen velkaantuminen on edelleen suhteellisen vaatimatonta verrattuna muihin euroalueen maihin, meillä on kuitenkin huomattava kestävyysvaje ja yksi nopeinten heikkenevistä huoltosuhteista Euroopassa. 

Kestävyysvaje on suurimpia sisäisiä uhkiamme

Kestävyysvaje tarkoittaa sitä, kuinka paljon pitkällä aikavälillä esimerkiksi veroja tulee korottaa tai vastaavasti menoja leikata, jotta valtion tulot ja menot saadaan tasapainoon. Arviot kestävyysvajeen suuruudesta liikkuvat viiden ja kymmenen miljardin välillä viime vuonna (riippuen kasvu- ja työuraoletuksista), ja se kasvaa sitä enemmän mitä pidempään siihen ollaan puuttumatta. Kestävyysvajeeseen vaikuttaa julkisen sektorin koko, työurien pituus ja tietenkin talouden kasvu (eli tuottavuus).

Kestävyysvaje tarkoittaa myös sitä, että nykyiset sukupolvet elävät yli varojen ja vähentävät tulevien sukupolvien julkistaloudellista liikkumavaraa (eli palvelutasoa) ja samalla Suomen talouden mahdollisuuksia menestyä. Kestävyysvajekeskustelu on ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys ja mitä aikaisemmin siihen puututaan, sen paremmat menestyksen eväät Suomella on tulevaisuudessa. 

Asia jaksaa kuitenkin kiinnostaa politiikkoja ja äänestäjiä valitettavan vähän. Viime kesän hallitusneuvotteluissa sovittiin julkisen talouden pohjaksi yltiöoptimistinen kuva taloudesta, mikä ei ole toteutunut. Kestävyysvajetta oletettiin korjattavan vain muutamalla miljardilla hallituskauden aikana. Pahentunut Euroopan velkakriisi ja sen johdosta hidastunut talouskasvu pakottaa luultavasti hallituksen avaamaan sovittuja raameja jo tämän kevään aikana, eli ns. perälauta tulee vastaan. Syytä olisikin. 

Tulee kuitenkin olemaan haasteellista tehdä oikeita ratkaisuja kestävyysvajeen leikkaamiseksi talouskriisin keskellä. Juustohöylän sijaan tarvitsemme ideologista keskustelua siitä, mikä on julkisen sektorin rooli: Mitä palveluita sen on tarpeellista tuottaa ja miten? Onko sellaisia palveluita, joita emme enää tarvitse? Tai voisiko joku muu toimija tuottaa joitakin palveluita julkisen sektorin sijaan? Tämän tapainen julkisen talouden reformi on jo käynnissä Isossa Britanniassa, mutta se on siellä myös vähentänyt nykyisen hallituskoalition kannatusta. 

Tarvitaanko kaikkia julkisia palveluita?

Itse keksin hyvin subjektiivisesti useita palveluita, joissa voisin kyseenalaistaa julkisen sektorin roolia. Näitä ovat mm. useat yritystuet, subjektiivinen päivähoito-oikeus, tietyt kulttuuripalvelut, tietyn infran rakentaminen jne. Useisiin rakenteisiin on uskallettava puuttua, ja näistä kuntauudistus on ajankohtainen rohkaiseva esimerkki. Ja tietenkin huoltosuhteeseen on myös puututtava korottamalla eläkeikää, parantamalla työuran aikaista joustoa sekä saamalla nuoret aikaisemmin työelämään. Jotain perää on myös viimeaikaisissa vertailuissa Saksaan ja Ruotsiin, joissa ihmiset tekevät pidempiä työuria, pidempiä työpäiviä ja joissa työmarkkinoilla on enemmän joustoa kun Suomessa. 

Ekonomistina kestävyysvaje on minulle ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys. Siihen puuttuminen tarjoaisi Suomelle Hiski Haukkalan peräänkuuluttaman dynaamisuuden ja mahdollisuuden menestykseen. Puuttumatta jättäminen heikentäisi merkittävästi Suomen tulevaa suhteellista asemaa maailmantaloudessa. 

Simon-Erik Ollus

Kirjoittaja toimii pääekonomistina Fortum Oyj:issa