Suomen puolustusvoimat globalisaatioon sopeutumisen mekanismina

Ajatukset eivät ole saaria. Ainakin itselläni uudet ajatukset pälkähtävät lähes poikkeuksetta päähäni lukiessa toisten kirjoituksia, käydessä keskusteluja tai vaikkapa opettaessa. Toisinaan uuden ajatuksen mukaan tempautuminen voi olla hankalaa tai jopa kiusallista, mutta aina samalla yhtä palkitsevaa ja innostavaa.

Eilinen Kansan uutisille antamani haastattelu SMK:n tiimoilta käy tästä hyvin esimerkistä. Vieraanani oli muun muassa KU:lle kirjoittava Jouko Huru (hänkin muuten taustaltaan kansainvälisen politiikan tutkija, joka vaikutti aikanaan mm. Taprissa).

Haastattelusta jäi hyvä fiilis. Huru oli erinomaisen hyvin perehtynyt kirjaan (kuten oikeastaan lähestulkoon poikkeuksetta kaikki toimittajat, jotka ovat haastatelleet minua kirjan tiimoilta viime aikoina) ja oli lisäksi taustansa vuoksi hyvä juttukumppani.

Suuri osa haastattelusta käsitteli Venäjää ja sen merkitystä Suomelle. Huru pyysi tarkentamaan, mitä tarkoitin kirjoittaessani, että Venäjä on Suomelle edelleen myös ongelma.

Aloitin ensin autopilotilla kerraten sivujen 143-153 ja 168 teemoja. Huru ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan pyysi minua konkretisoimaan: kerro, miten Suomi itse asiassa on edelleen ajatuksellisesti kiinni Venäjässä.

Jatkoin vastaamalla, että esimerkiksi käynnissä oleva varuskuntien lakkauttamiseen liittyvä keskustelu osoittaa, miten Suomi on edelleen vanhoissa ajatusmalleissa kiinni. Ja silloin se uusi ajatus iski: mieleeni näet yht’äkkiä välähti, että en ole koko keskustelussa itse asiassa nähnyt oikeastaan yhtäkään puheenvuoroa, joka olisi väittänyt, että Suomi tarvitsee varuskuntia Itä-Suomessa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan vuoksi. Sen sijaan ihmiset ovat olleet ensisijaisesti huolissaan alueellisen työllisyyden ja ostovoiman kehityksestä mikäli varuskunnat lakkautetaan.

Muistini mukaan Kekkonen aikanaan laittoi yli-innokkaita kenraaleja aikanaan paikoilleen toteamalla, että puolustusvoimat on viihdytysorganisaatio, jolla ei ole todellista puolustuspoliittista relevanssia. Nyt siitä näyttää tulleen monille suomalaisille keskeinen globalisaatioon sopeutumisen mekanismi, aluepolitiikan muoto, jolla ei näytä olevan enää samaa puolustuksellista ja sotilaallista merkitystä ihmisten mielissä. Lisäksi huomattavaa on se, että tunnumme elävän aikaa, jossa juuri kenellekään ei edes pälkähdä päähän käyttää tätä korttia keskustelussa: voiko olla, että Venäjän uhka ei myy enää Suomessa?

SMK:n Venäjä-väitteen kannalta tämä havainto tuo lisää harmaan sävyjä. Saattaa olla, että Venäjä ei sittenkään ankkuroi suomalaisia niin tiiviisti vanhoihin poteroihin kuin olen kirjassa olettanut. Ilmeisesti me emme enää pelkääkään, että kohta ne jälleen ”jyrää meitin”. Kenties Suomen uusien koordinaattien asemoimisen tiellä ei suomalaisilla olekaan enää henkistä Salpa-linjaa?


Hiski Haukkala