Vierailija Simon-Erik Ollus: Suomen menestyksen sisäiset eväät saatava kuntoon

Maailmanjärjestys muuttuu ja samalla myös Suomen koordinaatit muuttuvat, on loppujen lopuksi looginen johtopäätös Hiski Haukkalan kunnioitettavassa kirjassa. Kirja on nuoren ja nälkäisen kansainvälisenpolitiikan professorin kirjoittama, ja on sen näköinenkin. Erityisesti kirjan ensimmäinen luku "Onko Suomen ulkopolitiikalla pitkä linja" oli lukuelämys, josta toivoisin Hiskiltä seuraavaksi kokonaisen kirjan. 

Kirja rakentaa kuvaa Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa erityisesti EU:n ja Venäjän puristuksessa. Suomen menestyksen reseptit ovat Haukkalan mukaan seuraavat: Suomen on pysyttävä dynaamisena, Suomen on tukeuduttava EU:hun ja läntisiin rakenteisiin, Venäjä-suhteen on oltava läheisempi, Suomen on hyödynnettävä arktinen buumi, Suomen on osallistuttava globaalien ratkaisujen tekemiseen ja Suomen on parannettava omaa kriisinsietokykyään. Kansainvälisessä politiikassa nämä ovat varmaankin oikeita ohjenuoria, mutta yksin näillä toimenpiteillä Suomi ei menesty. 

Ehkä epäreilusti kirjan edustamaa tieteenalaa kohtaan, mutta minua ekonomistina kuitenkin häiritsee monen taloudellisen menestysreseptin puuttuminen keskustelusta. Kehittyvien talouksien kasvu, Yhdysvaltain talouden haasteet ja Euroopan velkakriisi on hyvin analysoitu kirjassa, mutta niiden lisäksi Suomen tulevan menestyksen suurimmat haasteet tulevatkin maan sisältä. Vaikka Suomen velkaantuminen on edelleen suhteellisen vaatimatonta verrattuna muihin euroalueen maihin, meillä on kuitenkin huomattava kestävyysvaje ja yksi nopeinten heikkenevistä huoltosuhteista Euroopassa. 

Kestävyysvaje on suurimpia sisäisiä uhkiamme

Kestävyysvaje tarkoittaa sitä, kuinka paljon pitkällä aikavälillä esimerkiksi veroja tulee korottaa tai vastaavasti menoja leikata, jotta valtion tulot ja menot saadaan tasapainoon. Arviot kestävyysvajeen suuruudesta liikkuvat viiden ja kymmenen miljardin välillä viime vuonna (riippuen kasvu- ja työuraoletuksista), ja se kasvaa sitä enemmän mitä pidempään siihen ollaan puuttumatta. Kestävyysvajeeseen vaikuttaa julkisen sektorin koko, työurien pituus ja tietenkin talouden kasvu (eli tuottavuus).

Kestävyysvaje tarkoittaa myös sitä, että nykyiset sukupolvet elävät yli varojen ja vähentävät tulevien sukupolvien julkistaloudellista liikkumavaraa (eli palvelutasoa) ja samalla Suomen talouden mahdollisuuksia menestyä. Kestävyysvajekeskustelu on ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys ja mitä aikaisemmin siihen puututaan, sen paremmat menestyksen eväät Suomella on tulevaisuudessa. 

Asia jaksaa kuitenkin kiinnostaa politiikkoja ja äänestäjiä valitettavan vähän. Viime kesän hallitusneuvotteluissa sovittiin julkisen talouden pohjaksi yltiöoptimistinen kuva taloudesta, mikä ei ole toteutunut. Kestävyysvajetta oletettiin korjattavan vain muutamalla miljardilla hallituskauden aikana. Pahentunut Euroopan velkakriisi ja sen johdosta hidastunut talouskasvu pakottaa luultavasti hallituksen avaamaan sovittuja raameja jo tämän kevään aikana, eli ns. perälauta tulee vastaan. Syytä olisikin. 

Tulee kuitenkin olemaan haasteellista tehdä oikeita ratkaisuja kestävyysvajeen leikkaamiseksi talouskriisin keskellä. Juustohöylän sijaan tarvitsemme ideologista keskustelua siitä, mikä on julkisen sektorin rooli: Mitä palveluita sen on tarpeellista tuottaa ja miten? Onko sellaisia palveluita, joita emme enää tarvitse? Tai voisiko joku muu toimija tuottaa joitakin palveluita julkisen sektorin sijaan? Tämän tapainen julkisen talouden reformi on jo käynnissä Isossa Britanniassa, mutta se on siellä myös vähentänyt nykyisen hallituskoalition kannatusta. 

Tarvitaanko kaikkia julkisia palveluita?

Itse keksin hyvin subjektiivisesti useita palveluita, joissa voisin kyseenalaistaa julkisen sektorin roolia. Näitä ovat mm. useat yritystuet, subjektiivinen päivähoito-oikeus, tietyt kulttuuripalvelut, tietyn infran rakentaminen jne. Useisiin rakenteisiin on uskallettava puuttua, ja näistä kuntauudistus on ajankohtainen rohkaiseva esimerkki. Ja tietenkin huoltosuhteeseen on myös puututtava korottamalla eläkeikää, parantamalla työuran aikaista joustoa sekä saamalla nuoret aikaisemmin työelämään. Jotain perää on myös viimeaikaisissa vertailuissa Saksaan ja Ruotsiin, joissa ihmiset tekevät pidempiä työuria, pidempiä työpäiviä ja joissa työmarkkinoilla on enemmän joustoa kun Suomessa. 

Ekonomistina kestävyysvaje on minulle ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys. Siihen puuttuminen tarjoaisi Suomelle Hiski Haukkalan peräänkuuluttaman dynaamisuuden ja mahdollisuuden menestykseen. Puuttumatta jättäminen heikentäisi merkittävästi Suomen tulevaa suhteellista asemaa maailmantaloudessa. 

Simon-Erik Ollus

Kirjoittaja toimii pääekonomistina Fortum Oyj:issa