Ei sitä olekaan, vaan ehkä sittenkin?

Tämän kirjoituksen taustalla on kytemään jäänyt tyytymättömyys iänikuiseen rutinaan siitä, että Suomessa ei keskustella ulkopolitiikasta. Viime aikoina olen vaihtanut aiheesta viestejä twitterissä muun muassa The Ulkopolistin kanssa, jonka ansiokasta kollektiivia kehotan seuraamaan ja jonka ohjelmanjulistus nimenomaisesti ottaa keskustelukulttuurin puuttumisen lähtökohdakseen.

Hetken asiaa kypsyteltyäni päätin tehdä pienen epätieteellisen selvityksen ja kirjoittaa sen pohjalta tämän metablogin eli blogeja pohtivan blogin. Toivottavasti samalla kyetään parantamaan ajatuksia siitä, että eurooppalaiset eivät osaa blogata eli luoda sisältöpohjaisia ristiinlinkityksiä toistensa teksteihin keskustelun herättämiseksi.

Lähtökohdaksi otin Ulkopolistin etusivulta löytyvän linkkilistan ja sen lisäksi tsekkasin pari muuta tahoa, joiden arvelin voivan kirjoittaa ulkopolitiikasta. Noin tunnin selaamisen jälkeen olo oli varsin tyhjä, sanan varsinaisessa merkityksessä: käteen jäi varsin vähän. Tässä muutama havainto matkan varrelta:

* ulkoministerimme Erkki Tuomioja kirjoittaa hämmentävän vähän ulkopolitiikasta
* ahkera bloggaja Alexander Stubb ei asemansa vuoksi voi tykittää teemasta niin kuin hän ehkä muutoin varmaan tekisi ja osaisi
* myös eturivin ajattelijoihimme kuuluvan Risto E. J. Penttilän viulu on vaiennut. Keskuskauppakamariin siirtymisen jälkeen hän on keskittynyt lähinnä Suomen taloudellisten perspektiivien pohdintaan ulkopolitiikan kustannuksella
* samoin Penttilän kaudella varsin aktiivinen EVA:n blogikin on nuupahtanut niin frekvenssin kuin teemojensakin puolesta
* Iltalehdessä sotatieteen tohtori Jarno Limnéll vetää pirteästi ja ansiokkaasti Iltalehdessä, mutta varsin ahtaasti lestissään eli turvallisuuspolitiikassa pitäytyen
* Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki avaa ansiokkaasti kansainväliseen poliittiseen talouteen liittyviä teemoja, mutta ehkä sittenkin kovin harvoin ja sporadisesti
* Timo Vihavainen koskettelee paikoin hersyvän hauskasti ja terävästi kirjoitetussa blogissaan myös ulkopolitiikkaan liittyviä teemoja, etenkin Venäjää, mutta varsin harvoin nimenomaan ulkopolitiikan kannalta
* yllättävin havainto on, että Upin blogi on kuivahtanut ja sisältää lähinnä geneerisiä kommentteja tutkijoita itseään kiinnostavista aiheista ilman selkeää kytköstä kotimaiseen keskusteluun tai relevanssiin
* loppujen lopuksi käteen jää kuitenkin lähinnä Ulkopolistin tiimin hengästyttävä aktiivisuus sekä tämä SMK-blogi

Vedän tästä kaksi johtopäätöstä, yhden kuuma- ja toisen kylmäverisen:

* kuumaverinen puoliskoni karjahtaa "Sacre bleu - Ulkopolisthan on oikeassa!" Meillä ei ole blogosfääriä, joka keskustelisi Suomen ulkopolitiikasta. Iänikuinen rutina pitää kuin pitääkin kutinsa! Lisäksi voisi sanoa, että se vähä keskustelu mitä meillä on, on itse asiassa varsin autistista: kukin röhkii omassa karsinassaan, mutta varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia (pardon my French!) ei pääse syntymään

* kylmäverisempi puoleni kuitenkin on havaitsevinaan kriittisen massan olemassaolon, tai ainakin sellaisen potentiaalin ja jopa tarjolla olevan menun lähtökohtaisen rikkauden: Penttilä pohtii Suomen oman tulevan menestyksen eväitä ja siten myös Suomen kansainvälisen aseman perusteita, Patomäki problematisoi näitä teemoja hyödyllisellä tavalla, Limnéll muistuttaa meitä perinteisten uhkakuvien merkityksestä ja matustelee niitä myös 2010-luvun maustein. SMK-blogi pyrkii pohtimaan Suomen ulkopolitiikan haasteita niin maalla, merellä kuin ilmassa ja Ulkopolistin porukka itse asiassa luotaa etenkin läntisen maailman tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä ja muistaa lähes aina pohtia myös näiden kysymysten merkitystä Suomelle

Nähdäkseni tästä seuraa koko suomalaiselle kansainvälisen politiikan yhteisölle kaksi jatkokysymystä/tehtävää:

1. Aktiivisemmin troolata myös toistemme ajatuksia autismin vähentämiseksi ja vuorovaikutteisuuden lisäämiseksi

2. Haastaa alisuorittajat mukaan skabaan. Etenkin mielessäni pyörii, mitä tekee jatkossa Upi ja etenkin esimerkiksi herrat Aaltola ja Salonius-Pasternak? Entä Ojanen tai Pynnöniemi? Kuka tarttuu ensimmäiseksi haasteeseen?

Hiski Haukkala

Vierailija Aaro Toivonen: Verkoista ja niiden pettämisestä

Suomalainen yhteiskunta toimii verkkojen varassa. Tietoliikenne-, energianjakelu-, lämmönjakelu-, viesti-, rata-, vedenjakelu-, viemäröinti-, tie- jne. infrastruktuuri muodostavat nyky-yhteiskuntaa kannattelevan verkoston, jolle yhteiskunnan lähes kaikki elintärkeät toiminnot tavalla tai toisella perustuvat tai ovat ainakin voimakkaasti riippuvaisia niiden toiminnasta.

Yhteistä näille verkostoille on se että ne ovat yhä suuremmin riippuvaisia sähköisistä säätely-, ohjaus-, ja valvontajärjestelmistä. Nämä verkostot ovat siinä määri toisiinsa kytkeytyneitä, että vika yhdessä verkon kohdassa saattaa vaikuttaa verkoston muihin osiin sekä aiheuttaa vikaantumista tai toimimattomuutta myös muissa verkoissa. Vika tietyissä tietoliikenneyhteyksissä vaikeuttaa energian jakelua sekä tuotantoa ja ilman energiaa eivät puolestaan tietoliikenneyhteydet toimi. Vastaavanlaisia kytköksiä on löydettävissä kymmeniä. Kyseessä on eräänlainen epäpyhä liitto tai noidankehä. Verkostojen keskinäisriippuvuuden lisäksi toinen suuntaus on yhä suurempi riippuvuus sähkön saatavuudesta – edes kaupunkialueiden viemärijärjestelmä ei toimi ilman sähköä.

Eri verkostojen toimivuutta pyritään nykyisin turvaamaan monin erilaisin keinoin. Esimerkiksi erilaisissa kriittisissä kohteissa kuten sairaaloissa energian toimituskatkoihin on varauduttu esim. varavoimageneraattorein ja akkuvarmennuksin (UPS = Uninterrupted Power Supply). Näitä järjestelmä- ja kiinteistökohtaisia varmennuksia joudutaan tekemään yhä enemmän, sillä sähkökatkojen vaikutus on toiminnalle niin merkittävä ja ne toistuvat niin usein. Riski on liian suuri. Koko yhteiskunnan kannalta verkostorakenne luonnollisesti mahdollistaa myös vikakohdan ohittamisen verkon muiden osien kautta. Tämä on verkostorakenteen vahvuus.

Kun pohditaan nyky-yhteiskunnan vikasietoisuutta, jäntevyyttä ja toipumisvalmiutta (resilience), teemaa johon myös SMK hieman puretuu, kiinnittyy huomio maassamme vallitsevaan epäsuhtaa energiantuotannon ja muun yhteiskunnan rakenteiden välillä. Kun eräänlainen megatrendi koko yhteiskunnassamme on verkottuminen tietoliikenne-, energian jakelu-, viesti- ja jopa johtamisverkostoihin niin Suomessa energian tuotanto on luonteeltaan varsin suuriin yksiköihin keskittynyttä. Tämä oli ymmärrettävää raskaan teollisuuden (mm. puunjalostus-, konepaja-, ja paperiteollisuuden) suurten yksiköiden energiantarpeen tyydyttämisen näkökulmasta, mutta postmodernin tietoyhteiskunnan näkökulmasta tilanne taitaa olla muuttunut.

Kysymys kuuluukin, olemmeko tilanteessa, jossa energian tuotannon keskittyneisyydestä seuraa yhteiskunnan toiminnan jatkuvuuden kannalta haavoittuvuuksia siirtoyhteyksien pituuden kasvaessa. Tämä on käynyt nyt viimeksi ilmi viime vuosien ja nyt viimeksi vuoden 2011 Tapani-myrskyn aiheuttamien tuhojen yhteydessä. Yhä suurempi riippuvuus sähköstä, yhä herkemmät tietojärjestelmät ja useammin toistuvat sähkökatkot ovat huono yhdistelmä yhteiskunnan toimivuuden näkökulmasta.

Itse asiassa onnettomuustutkintakeskus on kiinnittänyt huomiota sähköyritysten varautumisen tasoon ja esittänyt useita toimenpiteitä joilla toimitusvarmuutta voitaisiin lisätä. Yksi merkittävä ongelma on, ettei sähköyritysten varautumisvelvollisuudelle ole lakisääteistä pohjaa, jolloin varautumiseen liittyvät kustannukset ovat liiketoiminnan kannalta tehottomia investointeja. Sen sijaan esimerkiksi julkisen sektorin toimijoilla, kuten vaikkapa terveydenhuollolla, on merkittäviä varutumisvelvoitteita. Näin ollen sähkönsyötön varmennuksesta koituvat kustannukset kaatuvat käyttäjien kustannuksiksi kun sairaaloja ja muita julkisia kiinteistöjä varustetaan sähkönsyötön varmennuksin ja kansalaiset hankkivat aggregaatteja koteihinsa.

Toinen haavoittuvuus liittyy yksittäisten tuotantopisteiden merkitykseen koko järjestelmän kannalta. Verkottuneessa tuotantojärjestelmässä yksittäisen solmukohdan merkitys on pienempi kuin ”suurisilmäisessä” verkossa. Luonnollisesti pohjoismaisten ja Euroopan laajuisten energiamarkkinoiden kautta pyritään tasaamaan erilaisia kysyntähuippuja ja tuotantohäiriötilanteita. On kuitenkin helposti ajateltavissa uhkakuvia ja tilanteita joissa tällaista tasaussähköä ei ole saatavissa vaan suomalaisen yhteiskunnan tulisi toimia ns. omillaan. On myös mahdollista, että lisäksi samanaikaisesti jokin toimija yrittää vaikuttaa energian tuotantoon ja jakeluun.

Olisiko ajateltavissa, että hajautetumpi energian tuotantorakenne toisi toimintavarmuutta suomalaiselle yhteiskunnalle ja sitä kautta kilpailuetua suomalaiselle kansantaloudelle myös normaalioloissa? Nyt tapahtuneet myrskytuhot aiheuttivat merkittäviä menetyksiä Suomen kansantaloudelle omaisuusvahinkoina ja liiketoiminnan keskeytyksinä.

Nykyistä energian tuotantorakennetta ei voida luonnollisestikaan hetkessä muuttaa, mutta rinnalle tulisi rakentaa eräänlaista korvaavaa paikallistuotantoa, jolloin yhteiskunnan peruspalvelujen sekä eräiden elintärkeiden toimintojen toimintavarmuus voitaisiin taata nykyistä paremmin.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Nykyään hän toimii turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin terveydenhuollossa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta minkään organisaation kantaa.

Suomen seuraava rauhansopimus Venäjän kanssa?

Olin viikko sitten alustamassa Lavian Suomelan koululla talvisodan päättymisen 72-vuotismuistojuhlassa. Nuoremmalle polvelle tulee varmaan jo pelkästä ajatuksesta näppylöitä, mutta voin sanoa, että juhla oli hieno ja arvokas, eikä ollenkaan sillä lailla vaivaannuttava kuin etukäteen hieman ehkä itsekin pelkäsin.

Alustustani seurasi erinomaisen mielenkiintoinen ja hyvätasoinen keskustelu. Suomen kansa on viisasta ja hyvin perillä ajan hengestä, joten kysymykset olivat teräviä ja käsittelivät polttavia ongelmia: maailman muutoksen vaikutusta Suomeen, Suomen puolustuskykyä muuttuvassa maailmassa ja ylipäätään suomalaisuuden merkitystä 2000-luvulla. Kaiken kaikkiaan tilaisuudesta jäi itselleni oikean hyvä muisto.

Talvisodan päättymisen vuosijuhlilla on nähdäkseni kaksi funktiota. Yhtäältä ne kunnioittavat talvisodassa elämänsä tai terveytensä uhranneiden ihmisten muistoa. Kuten puheessanikin totesin, ei tätä uhria tule 2010-luvullakaan vähätellä. Nuoret miehet vuosivat verta ja kuolivat, jotta Suomen itsenäisyys ja siten suomalaisten turvallisuuden ja menestyksen eväät voitaisiin turvata. Tätä sietää kyllä muistella ja kunnioittaa.

Toisaalta muistojuhlat uusintavat myyttistä käsitystä Suomen yksinjäämisestä ja ikuisesta vastakkainasettelusta Venäjän kanssa. Tämä on jo hieman ongelmallisempi asia, sillä se ei tarjoa Venäjälle tai venäläisille mahdollisuutta muuttua meidän silmissämme. Osaltaan näiden juhlien kautta olemme itse lukitsemassa suhdettamme Venäjään negatiiviselle pohjalle.

Hätkähdyttävästi tämä asia tuli esiin tilaisuuden aikana yleisökommentissa, jossa todettiin Suomen tehneen historiansa aikana lukuisia rauhoja venäläisten kanssa ja että Pariisin rauhansopimus ei millään jäisi viimeiseksi: siihen voi mennä kymmenen tai vaikkapa satakin vuotta, mutta kyllä se sota Venäjän kanssa sieltä vielä tulee, tiesi tämä kyseinen henkilö meille kertoa.

Pidin tätä näkemystä aiheettoman pessimistisenä ja kohtalonomaisena. Vastasin, että itse en ainakaan voi enkä halua tätä ajatusta lähtökohdakseni ottaa. Päinvastoin, on paljon syitä, jotka antavat aihetta olettaa, tai ainakin toivoa, että Suomen ja Venäjän väliset sodat on lopullisesti sodittu:

Ensimmäinen optimismin säie löytyy Steven Pinkerin erinomaisesta kirjasta The Better Angels of Our Nature (josta olen jo aiemmin hieman kirjoittanut täällä), jonka mukaan globaali trendi on itse asiassa väkivallan ja myös valtioiden välisten sotien vähentymiseen. Kansainvälisen politiikan teoriassa on jo yli 50 vuoden ajan puhuttu turvallisuusyhteisöistä, joiden jäseniä yhdistää yhteisesti hyväksytty ajatus rauhanomaisen muutoksen lähtökohtaisuudesta valtioiden välisissä suhteissa. Eräs kylmän sodan jälkeisen kauden suuri kysymys onkin ollut, miten Venäjä löytää paikkansa osana laajenevaa Euroopan turvallisuusyhteisöä.

Toistaiseksi Venäjän rekordi on ollut kahtalainen. Yhtäältä sotilaallisen voiman käyttö on faktisesti poistunut Venäjän ja esimerkiksi EU-maiden väliseltä asialistalta. Kumpikaan ei uhkaa toistaan sotilaallisesti tai ainakaan sotilaallisen voiman käytöllä. Toisaalta Venäjä on toistuvasti käyttänyt väkivaltaa niin omia kansalaisiaan kuin naapureitaankin vastaan, kuten esimerkiksi Tšetšenian ja Georgian sodat ovat osoittaneet.

Toinen optimismin aihe liittyy Venäjän asevoimien kehitykseen. Vaikka taannoinen MPKK:n raportti tiesikin Venäjän varustautumisella pelotella, niin nähdäkseni Venäjän sotilaspolitiikan Suuri kertomus liittyy massa-armeijasta ja siten vanhanaikaisesta suursotavalmiudesta luopumiseen. Esimerkiksi arvostettu venäläinen sotilasasiantuntija Aleksandr Golts on kirjassa Russia in 2020 sitä mieltä, että Venäjä on vääjäämättömästi siirtymässä pois kyvystä haastaa läntistä maailmaa sotilaallisesti kohti rajatumpaa alueellista iskukykyä: käynnissä olevien uudistusten kohtalosta riippuu onko ko. iskukykyä lopulta enää ollenkaan.

Ongelma tietysti Suomen kannalta on, että Venäjän alueellinenkin iskukyky saattaa olla meille potentiaalinen uhka. Mutta vaikka toisenlaisilla kehityskuluilla myös SMK:ssa hieman pelottelen (luku 3), niin Suomi ei kuitenkaan vielä tänä päivänä eikä välttämättä tulevaisuudessakaan ole mikään irrallinen turvallisuuspoliittinen saari Euroopassa. Päinvastoin, niin kauan kuin Suomi kykenee pysyttäytymään laajemman läntisen turvallisuusyhteisön jäsenenä, on se nähdäkseni turvassa, sillä Venäjä ei mitenkään sotilaallisesti kykene haastamaan Yhdysvaltojen johtamaa liittokuntaa Euroopassa.

Kolmas optimismin säie liittyy Venäjän sisäiseen muutokseen. Joulukuun duuman vaalien jälkeen nähty rauhanomainen ja hyväntuulinen protestiliike on osaltaan anekdootinomainen osoitus siitä, että Pinkerin paikantamat väkivallanvähentymistrendit vaikuttavat myös Venäjällä. Lisäksi Venäjän johdon ilmeisen korkea kynnys turvautua väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan protestien tukahduttamiseksi kielii siitä, että ihmiselämän hinta on myös Venäjällä nousussa. Tämä itsessään nähdäkseni heijastelee sitä, että myös Venäjällä sotimisen kynnys on todennäköisesti nousussa, ei laskussa.

Naiiviuteen ei tietysti ole varaa eikä aihetta. Positiiviset trendit niin globaalin väkivallan vähentymisen kuin Venäjän suhteen eivät ole saavutettuja etuja, vaan asioita, jotka voivat muuttua. Olen viime aikoina käynyt kokeneiden Venäjän-tuntijoiden kanssa kirjeenvaihtoa, jossa he ovat varoitelleet minua, että Venäjän kohdalla ei pidä tuudittautua liiallisen rationaalisuuden odotukseen: vaikka sota läntistä maailmaa vastaan ei meistä vaikuta rationaaliselta, voi Venäjä siihen silti vielä turvautua, tästä on historiallisia osoituksia.

Toisaalta itse tunnen vetoa toisenlaista hypoteesia kohtaan: Venäjän ja lännen väliset sodat on sodittu. Tähän viittaa niin globaalit trendit kuin Venäjän oma sisäinen kehitys: venäläiset haluavat vierailla ja shoppailla eivätkä sotia Suomessa: vanhasta vainolaisesta on tulossa uusi kylpyläinen.

Hiski Haukkala