Suomen seuraava rauhansopimus Venäjän kanssa?

Olin viikko sitten alustamassa Lavian Suomelan koululla talvisodan päättymisen 72-vuotismuistojuhlassa. Nuoremmalle polvelle tulee varmaan jo pelkästä ajatuksesta näppylöitä, mutta voin sanoa, että juhla oli hieno ja arvokas, eikä ollenkaan sillä lailla vaivaannuttava kuin etukäteen hieman ehkä itsekin pelkäsin.

Alustustani seurasi erinomaisen mielenkiintoinen ja hyvätasoinen keskustelu. Suomen kansa on viisasta ja hyvin perillä ajan hengestä, joten kysymykset olivat teräviä ja käsittelivät polttavia ongelmia: maailman muutoksen vaikutusta Suomeen, Suomen puolustuskykyä muuttuvassa maailmassa ja ylipäätään suomalaisuuden merkitystä 2000-luvulla. Kaiken kaikkiaan tilaisuudesta jäi itselleni oikean hyvä muisto.

Talvisodan päättymisen vuosijuhlilla on nähdäkseni kaksi funktiota. Yhtäältä ne kunnioittavat talvisodassa elämänsä tai terveytensä uhranneiden ihmisten muistoa. Kuten puheessanikin totesin, ei tätä uhria tule 2010-luvullakaan vähätellä. Nuoret miehet vuosivat verta ja kuolivat, jotta Suomen itsenäisyys ja siten suomalaisten turvallisuuden ja menestyksen eväät voitaisiin turvata. Tätä sietää kyllä muistella ja kunnioittaa.

Toisaalta muistojuhlat uusintavat myyttistä käsitystä Suomen yksinjäämisestä ja ikuisesta vastakkainasettelusta Venäjän kanssa. Tämä on jo hieman ongelmallisempi asia, sillä se ei tarjoa Venäjälle tai venäläisille mahdollisuutta muuttua meidän silmissämme. Osaltaan näiden juhlien kautta olemme itse lukitsemassa suhdettamme Venäjään negatiiviselle pohjalle.

Hätkähdyttävästi tämä asia tuli esiin tilaisuuden aikana yleisökommentissa, jossa todettiin Suomen tehneen historiansa aikana lukuisia rauhoja venäläisten kanssa ja että Pariisin rauhansopimus ei millään jäisi viimeiseksi: siihen voi mennä kymmenen tai vaikkapa satakin vuotta, mutta kyllä se sota Venäjän kanssa sieltä vielä tulee, tiesi tämä kyseinen henkilö meille kertoa.

Pidin tätä näkemystä aiheettoman pessimistisenä ja kohtalonomaisena. Vastasin, että itse en ainakaan voi enkä halua tätä ajatusta lähtökohdakseni ottaa. Päinvastoin, on paljon syitä, jotka antavat aihetta olettaa, tai ainakin toivoa, että Suomen ja Venäjän väliset sodat on lopullisesti sodittu:

Ensimmäinen optimismin säie löytyy Steven Pinkerin erinomaisesta kirjasta The Better Angels of Our Nature (josta olen jo aiemmin hieman kirjoittanut täällä), jonka mukaan globaali trendi on itse asiassa väkivallan ja myös valtioiden välisten sotien vähentymiseen. Kansainvälisen politiikan teoriassa on jo yli 50 vuoden ajan puhuttu turvallisuusyhteisöistä, joiden jäseniä yhdistää yhteisesti hyväksytty ajatus rauhanomaisen muutoksen lähtökohtaisuudesta valtioiden välisissä suhteissa. Eräs kylmän sodan jälkeisen kauden suuri kysymys onkin ollut, miten Venäjä löytää paikkansa osana laajenevaa Euroopan turvallisuusyhteisöä.

Toistaiseksi Venäjän rekordi on ollut kahtalainen. Yhtäältä sotilaallisen voiman käyttö on faktisesti poistunut Venäjän ja esimerkiksi EU-maiden väliseltä asialistalta. Kumpikaan ei uhkaa toistaan sotilaallisesti tai ainakaan sotilaallisen voiman käytöllä. Toisaalta Venäjä on toistuvasti käyttänyt väkivaltaa niin omia kansalaisiaan kuin naapureitaankin vastaan, kuten esimerkiksi Tšetšenian ja Georgian sodat ovat osoittaneet.

Toinen optimismin aihe liittyy Venäjän asevoimien kehitykseen. Vaikka taannoinen MPKK:n raportti tiesikin Venäjän varustautumisella pelotella, niin nähdäkseni Venäjän sotilaspolitiikan Suuri kertomus liittyy massa-armeijasta ja siten vanhanaikaisesta suursotavalmiudesta luopumiseen. Esimerkiksi arvostettu venäläinen sotilasasiantuntija Aleksandr Golts on kirjassa Russia in 2020 sitä mieltä, että Venäjä on vääjäämättömästi siirtymässä pois kyvystä haastaa läntistä maailmaa sotilaallisesti kohti rajatumpaa alueellista iskukykyä: käynnissä olevien uudistusten kohtalosta riippuu onko ko. iskukykyä lopulta enää ollenkaan.

Ongelma tietysti Suomen kannalta on, että Venäjän alueellinenkin iskukyky saattaa olla meille potentiaalinen uhka. Mutta vaikka toisenlaisilla kehityskuluilla myös SMK:ssa hieman pelottelen (luku 3), niin Suomi ei kuitenkaan vielä tänä päivänä eikä välttämättä tulevaisuudessakaan ole mikään irrallinen turvallisuuspoliittinen saari Euroopassa. Päinvastoin, niin kauan kuin Suomi kykenee pysyttäytymään laajemman läntisen turvallisuusyhteisön jäsenenä, on se nähdäkseni turvassa, sillä Venäjä ei mitenkään sotilaallisesti kykene haastamaan Yhdysvaltojen johtamaa liittokuntaa Euroopassa.

Kolmas optimismin säie liittyy Venäjän sisäiseen muutokseen. Joulukuun duuman vaalien jälkeen nähty rauhanomainen ja hyväntuulinen protestiliike on osaltaan anekdootinomainen osoitus siitä, että Pinkerin paikantamat väkivallanvähentymistrendit vaikuttavat myös Venäjällä. Lisäksi Venäjän johdon ilmeisen korkea kynnys turvautua väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan protestien tukahduttamiseksi kielii siitä, että ihmiselämän hinta on myös Venäjällä nousussa. Tämä itsessään nähdäkseni heijastelee sitä, että myös Venäjällä sotimisen kynnys on todennäköisesti nousussa, ei laskussa.

Naiiviuteen ei tietysti ole varaa eikä aihetta. Positiiviset trendit niin globaalin väkivallan vähentymisen kuin Venäjän suhteen eivät ole saavutettuja etuja, vaan asioita, jotka voivat muuttua. Olen viime aikoina käynyt kokeneiden Venäjän-tuntijoiden kanssa kirjeenvaihtoa, jossa he ovat varoitelleet minua, että Venäjän kohdalla ei pidä tuudittautua liiallisen rationaalisuuden odotukseen: vaikka sota läntistä maailmaa vastaan ei meistä vaikuta rationaaliselta, voi Venäjä siihen silti vielä turvautua, tästä on historiallisia osoituksia.

Toisaalta itse tunnen vetoa toisenlaista hypoteesia kohtaan: Venäjän ja lännen väliset sodat on sodittu. Tähän viittaa niin globaalit trendit kuin Venäjän oma sisäinen kehitys: venäläiset haluavat vierailla ja shoppailla eivätkä sotia Suomessa: vanhasta vainolaisesta on tulossa uusi kylpyläinen.

Hiski Haukkala