Tämän kirjoituksen taustalla on kytemään jäänyt tyytymättömyys iänikuiseen rutinaan siitä, että Suomessa ei keskustella ulkopolitiikasta. Viime aikoina olen vaihtanut aiheesta viestejä twitterissä muun muassa The Ulkopolistin kanssa, jonka ansiokasta kollektiivia kehotan seuraamaan ja jonka ohjelmanjulistus nimenomaisesti ottaa keskustelukulttuurin puuttumisen lähtökohdakseen.
Hetken asiaa kypsyteltyäni päätin tehdä pienen epätieteellisen selvityksen ja kirjoittaa sen pohjalta tämän metablogin eli blogeja pohtivan blogin. Toivottavasti samalla kyetään parantamaan ajatuksia siitä, että eurooppalaiset eivät osaa blogata eli luoda sisältöpohjaisia ristiinlinkityksiä toistensa teksteihin keskustelun herättämiseksi.
Lähtökohdaksi otin Ulkopolistin etusivulta löytyvän linkkilistan ja sen lisäksi tsekkasin pari muuta tahoa, joiden arvelin voivan kirjoittaa ulkopolitiikasta. Noin tunnin selaamisen jälkeen olo oli varsin tyhjä, sanan varsinaisessa merkityksessä: käteen jäi varsin vähän. Tässä muutama havainto matkan varrelta:
* ulkoministerimme Erkki Tuomioja kirjoittaa hämmentävän vähän ulkopolitiikasta
* ahkera bloggaja Alexander Stubb ei asemansa vuoksi voi tykittää teemasta niin kuin hän ehkä muutoin varmaan tekisi ja osaisi
* myös eturivin ajattelijoihimme kuuluvan Risto E. J. Penttilän viulu on vaiennut. Keskuskauppakamariin siirtymisen jälkeen hän on keskittynyt lähinnä Suomen taloudellisten perspektiivien pohdintaan ulkopolitiikan kustannuksella
* samoin Penttilän kaudella varsin aktiivinen EVA:n blogikin on nuupahtanut niin frekvenssin kuin teemojensakin puolesta
* Iltalehdessä sotatieteen tohtori Jarno Limnéll vetää pirteästi ja ansiokkaasti Iltalehdessä, mutta varsin ahtaasti lestissään eli turvallisuuspolitiikassa pitäytyen
* Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki avaa ansiokkaasti kansainväliseen poliittiseen talouteen liittyviä teemoja, mutta ehkä sittenkin kovin harvoin ja sporadisesti
* Timo Vihavainen koskettelee paikoin hersyvän hauskasti ja terävästi kirjoitetussa blogissaan myös ulkopolitiikkaan liittyviä teemoja, etenkin Venäjää, mutta varsin harvoin nimenomaan ulkopolitiikan kannalta
* yllättävin havainto on, että Upin blogi on kuivahtanut ja sisältää lähinnä geneerisiä kommentteja tutkijoita itseään kiinnostavista aiheista ilman selkeää kytköstä kotimaiseen keskusteluun tai relevanssiin
* loppujen lopuksi käteen jää kuitenkin lähinnä Ulkopolistin tiimin hengästyttävä aktiivisuus sekä tämä SMK-blogi
Vedän tästä kaksi johtopäätöstä, yhden kuuma- ja toisen kylmäverisen:
* kuumaverinen puoliskoni karjahtaa "Sacre bleu - Ulkopolisthan on oikeassa!" Meillä ei ole blogosfääriä, joka keskustelisi Suomen ulkopolitiikasta. Iänikuinen rutina pitää kuin pitääkin kutinsa! Lisäksi voisi sanoa, että se vähä keskustelu mitä meillä on, on itse asiassa varsin autistista: kukin röhkii omassa karsinassaan, mutta varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia (pardon my French!) ei pääse syntymään
* kylmäverisempi puoleni kuitenkin on havaitsevinaan kriittisen massan olemassaolon, tai ainakin sellaisen potentiaalin ja jopa tarjolla olevan menun lähtökohtaisen rikkauden: Penttilä pohtii Suomen oman tulevan menestyksen eväitä ja siten myös Suomen kansainvälisen aseman perusteita, Patomäki problematisoi näitä teemoja hyödyllisellä tavalla, Limnéll muistuttaa meitä perinteisten uhkakuvien merkityksestä ja matustelee niitä myös 2010-luvun maustein. SMK-blogi pyrkii pohtimaan Suomen ulkopolitiikan haasteita niin maalla, merellä kuin ilmassa ja Ulkopolistin porukka itse asiassa luotaa etenkin läntisen maailman tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä ja muistaa lähes aina pohtia myös näiden kysymysten merkitystä Suomelle
Nähdäkseni tästä seuraa koko suomalaiselle kansainvälisen politiikan yhteisölle kaksi jatkokysymystä/tehtävää:
1. Aktiivisemmin troolata myös toistemme ajatuksia autismin vähentämiseksi ja vuorovaikutteisuuden lisäämiseksi
2. Haastaa alisuorittajat mukaan skabaan. Etenkin mielessäni pyörii, mitä tekee jatkossa Upi ja etenkin esimerkiksi herrat Aaltola ja Salonius-Pasternak? Entä Ojanen tai Pynnöniemi? Kuka tarttuu ensimmäiseksi haasteeseen?
Hiski Haukkala
Miten uusi maailmanjärjestys muuttaa Suomea? Millaista ulkopolitiikkaa ja kansainvälistä roolia Suomen kannattaa tavoitella jatkossa? Miten Venäjän kehittyminen vaikuttaa Pohjois-Eurooppaan? Olen Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala ja pohdin muun muassa näitä teemoja kirjassani Suomen muuttuvat koordinaatit (Gummerus). Projekti on päättynyt ja blogi on suljettu. Keskustelu jatkuu Twitterissä @HiskiHaukkala
Tietysti ensimäisenä tulee mieleen, että seuraat rajoitetusti Venäjästä kirjoittavia. Listasi on suppea. Yleisesti sanoisin, että Tuomiojalla on poliittisia puheenvuoroja, Stubbilla olen nähnyt vain viestejä faniklubilaisille, valitettavasti. Enkä itsekään ole kiinnostunut ulkopolitiikasta vaan Venäjän sisäpolitiikasta. Timo on historiantutkija (ja väitöskirjatyöni ohjaaja) ja ahkera kirjoittaja, mutta ulkopolitiikka on ollut hänelle viime aikoina vieras aihepiiri. Katri on Venäjän tutkijoiden ehdotonta huippua, mutta vaikkapa Hanna Smith ja Aleksanteri-instituutin tutkijat järjestään antaisivat sinullekin paljon. Moni toimittaja kertoo paljon ja hyvin. Jos haet twiittejä törmäät nopeasti Kalle Kniivilään, Susanna Niinivaaraan, Leena Liukkoseen ja moneen muuhun. Ryhdy vaikka minun fb-kaveriksi. Tai seuraa tweetteja #venäjä http://jarmokoponen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
VastaaPoista(Venäjän mediasta löytöjä tekevät omiin blogeihinsa myös Tamperelainen kokoomusaktiivi Taneli Dobrovolski kuin opiskelija Mihail Kurvinen Turusta.) Tähän kommenttiin pitäisi panna vielä monen muunkin nimi ja linkki. Kyse ei ole mistään järjestyksestä.
Uusi maailmanjärjestys on aika lailla poliittisesti värittynyt termi, mutta globaali talous muutti jo Suomen. Suomen kannattaa tavoitella jatkossa sijoituksia ja pyrkiä luomaan vientiä muiltakin osin, kuin teollisuuden ulosliputuksina. Venäjällä on luonnonvaransa maailmassa, jossa ne hupenevat kaiken aikaa. Energiatehokkuus muodostunee yhä keskeisemmäksi seikaksi, mikäli pyritään turvaamaan molemmat sekä toimiva yhteiskunta eli kasvu ja kehitys että ekosysteemi.
VastaaPoistaMeidät muuten haastettiin Ulkopolitiikka-lehden pohjalta haastelemaan ulkopoliittisesta keskustelusta facebookissa.
VastaaPoistahttps://www.facebook.com/ulkopolitiikka/posts/137580976369568
Alla oma vastauksemme, on aavistuksen relevantti omaankin postaukseesi nähden, jota lainaamme varsin liberaalisti.
"Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun perisyntejä lienee vieläkin voimissaan oleva konsensusperinne, ulkopoliittisen keskustelun vahva puoluepolitisointi (olipa kyseessä sitten kehitysapu, Nato tai mikä tahansa teema), sekä yleisemmin keskustelukulttuurin vajavaisuus, jonka on aiheuttanut osaltaan se perinne, että Suomessa tappelevat ihmiset, eivät asiat. Keskustelu on rajoittunut Ulkoasiainministeriössä Merikasarmille, yliopistoissa kampuksille, ja kansalaisjärjestöjen rooli julkisessa keskustelussa on jäänyt vajavaiseksi. Ulkopoliittiseen keskusteluun rohkenevia osallistujia on rajallisesti, ja se näkyy julkisen keskustelun laadussa ja levinneisyydessä – ja siinä, että esimerkiksi alaa tutkivien opiskelijoiden rooli keskustelussa on lähes näkymätön.
Kuten Haukkala blogissaan kaunopuheisesti toteaa: ”se vähä keskustelu mitä meillä on, on itse asiassa varsin autistista: kukin röhkii omassa karsinassaan, mutta varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia ei pääse syntymään.” Trendi lienee yleisemmin mannereurooppalainen; paitsi IR tieteenalana niin myös blogosfääri on päässyt parhaiten kehittymään angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa, jossa jo muutaman vuosisadan kokemus julkisesta debatista vaikuttaa vahvasti myös ulkopoliittisessa keskustelussa. Viime vuosina keskustelu on kasvavissa määrin siirtynyt verkkoon, joka on kasvattanut julkisen keskustelun interaktiivisuutta räjähdysmäisesti sosiaalisen median ja blogosfäärin kautta. Yhdysvallat ovat tässä selkeä ennaltakävijä, ja esimerkisi Foreign Policyn, Foreign Affairsin ja The Economistin digitaalinen jalanjälki näkyy julkisessa keskustelussa Atlantin molemmin puolin. Suomessa ulkopoliittisen keskustelun siirtyminen verkkoon on vielä lapsenkengissä, ja suomalaisesta blogosfääristä puhuminen – yksittäisten bloggareiden kuten Hiskin hyvästä panoksesta huolimatta – on ennenaikaista.
Ulkopolitiikka kysyy ”mikä suomalaisessa keskustelussa mättää?” kun taas Haukkala oikeastaan haastaa puhumaan itse ulkopolitiikasta. Metakeskustelu keskustelusta - tai sen puutteesta ja puutteista - ja ajankohtainen asiakeskustelu ulkopolitiikan konkreettisista haasteista ovat kaksi hyvin erilaista asiaa; oman navan kaivaminen on ihan hyvästä, ja sitä tarvitaan, mutta jossain vaiheessa pitää pystyä irrottautumaan ympäröivän maailman analysoimiseen – tätä ei Suomen julkisessa keskustelussa esiinny vielä riittävästi. Haukkala avaa ansiokkaasti tätä teemaa blogissaan kysymällä mm. Miten uusi maailmanjärjestys muuttaa Suomea? The Ulkopolitist laittaa haasteen takaisin ja kysyy mitkä ovat Suomen ulkopolitiikan suurimmat haasteet? Onko ”ulkopolitiikka” käsitteenä ylipäätään enää merkityksellinen, kun globaalin, alueellisen ja paikallisen rajat hämärtyvät?
Nämä ovat tärkeitä keskustelun aiheita, joihin Suomessa tulisi paneutua syvällisemmin. Niiden pohtiminen vaatii kuitenkin uudenlaista ulkopoliittista keskustelua, jossa avoimuus, analyyttisuus ja ennen kaikkea interaktiivisuus ovat pääosassa. Keskustelun siirtyminen verkkoon palvelee tätä tarkoitusta. Kysymys kuuluukin, ketkä uskaltavat lähteä muuttamaan ulkopoliittisen keskustelun pelisääntöjä uudella areenalla?"
Kiitoksia kaikille kommentaattoreille. Pistin juuri hieman viestiä UP-lehden Facebook-sivuille, mutta laitetaan hieman saamaa asiaa myös tähän yhteyteen.
VastaaPoistaEnsinnäkin, on hienoa, että blogi ja sen ajatukset kiinnostavat ja puhuttavat. Kiitokset UP-lehdelle blogini ja kirjani noteeraamisesta! Hieman nurinkurista tietysti on, että vasta metakeskustelu (eli keskustelu keskustelusta) herättää sen. Niin aina meillä Suomessa.
Sunnuntaistrategisti ansiokkaasti perkaa keskusteluttamuuden syitä. Oma ajatukseni - joka itseasiassa syntyi viime perjantaina norjalais-dipin kanssa keskustellessa lounaspöydässä - on ,että osittain keskustelukulttuurin ohuus Suomessa selittyy myös tiiviin transatlanttisen kytköksen historiallisella puuttumisella (sattuneesta syystä): kylmän sodan aikana emme voineet siitä olla osallisia ja saattaa olla, että sen jälkeenkin olemme olleet enemmän Brysselin kuin Washingtonin junassa. Myös jenkeillä oli kylmän sodan jälkeen suurempi kiirus engasoida itäeurooppalaisia kuin sosiaalistaa suomalaisia keskustelukulttuurissa.
Pitkälti hyvä näin, mutta fakta kuitenkin lienee, että meillä ei yksinkertaisesti ole (julkisen) vänkäämisen ja ajatushautomoiden traditiota, toisin kuin vaikkapa Norjassa. Tässä suhteessa olen kuitenkin optimistinen, sillä asiat muuttuvat ja Suomi siinä sivussa muuttuu koko ajan. Ulkopolitiikka-lehti on osaltaan tärkeä osa tätä uudenlaisen keskustelukulttuurin herättelyä ja siksi olen mielelläni mukana lehteä tukemassa - ja tietysti myös lukemassa.
Itse asiassa olisin kyllä eri mieltä tuosta, että Ulkopolitiikka-lehti on mukana herättämässä uudenlaista keskustelua.
VastaaPoistaKyseessä on kyllä analyyttisesti hyvätasoinen julkaisu, mutta koska lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa, ja sen nettisivut ovat lähinnä olemattomat ilman pienintäkään interaktiivista osiota (fb-sivujen avaus oli askel oikeaan suuntaan, ja siitä kunniaa toimitukselle), itselleni herää valitettavan kalvava kysymys siitä, että miten lehti varsinaisesti herättää keskustelua, tai pyrkii muuttamaan vanhanlaista keskustelua oman karsinansa (4x vuodessa ilmestyvä numero) ulkopuolella?
Otinpa tästä jutusta pienen inspiraation omaankin empiirisempään tutkimusprojektiini (kirjoitus tulossa myöhemmin), ja huomasin, että mm. pelottavan pieni määrä kansainvälispoliittisista kansalaisjärjestöistä osallistuu millään tavalla julkiseen keskusteluun - verkossa tai sen ulkopuolella - vaikka heidän tarkoituksenaan olisi herättää kansalaiskeskustelua. Hyvinä esimerkkeinä tästä mm. Paasikivi-Seura ja Atlantti-Seura. Eurooppalainen Suomi taitaa olla harvoja järjestöjä, jotka pitävät blogia, vaikka sitäkin päivitetään aika harvakseltaan.
Harvassa ovat asiantuntijuutta omaavat tahot, jotka keskustelevat julkisilla areenoilla. Ja siinä onkin angloamerikkalaisesta maailmasta paljon oppimista.
Fair enough. Tässä tosiaan on monella vielä petraamisen varaa. Keskustelun puutteestahan tämä maa ei varsinaisesti kärsi: netti velloo keskusteluja asiasta kuin asiasta, mutta varsin usein nimimerkin takaa ja valitettavan tylsällä asenteella. Haaste kaiketi koko yhteisölle on tulla ulos kammioista ja keskustella niin keskenämme kuin muidenkin kanssa julkisesti. Ehdottomasti paras paikka siihen tarkoitukseen on netti blogeineen ja twittereineen (tuosta fb:stä en ole ihan niin varma).
VastaaPoistaTotta. Parantamisen varaa löytyy aina.
VastaaPoistaLupaan myös, että kun julkaisen kirjoitukseni, etten ole plagioinut lopputuloksiasi, päädyin vain samoihin johtopäätöksiin...
Tosin mielenkiintoinen pointti siitä, että eristyneisyys transatlanttisesta yhteisöstä on vaikuttanut Suomen keskustelukulttuuriin. Sitä sietää pohtia hetki.
Tokkopa nuo minun huitaisuni asian tiimoilta niin uniikkeja ovat, että copyright-riitoja niistä saataisiin aikaiseksi. Odotan mielenkiinnolla tarinaasi, jahka se on valmis.
VastaaPoistaSiellähän sitä on. Rankkaa tämä metakeskustelu, mutta ilmeisen suosittua ainakin lukijamääristä pääteltynä.
VastaaPoistahttp://ulkopolitist.wordpress.com/2012/04/02/suomen-ulkopoliittinen-keskustelu-tarvitsee-analyytista-blogosfaaria/