Ylen hävittäjäuutisen alarmismista vielä sananen

Tämä(kin) kirjoitus on saanut alkunsa Twitterin puolella käydystä keskustelusta (jollet jo ole siellä mukana, suosittelen lämpimästi seuraan liittymistä). Taannoinen Ylen iltauutisten Venäjän ilmavoimien uudistamista kosketteleva juttu herätti minussa akuutin allergisen reaktion, joka purkautui seuraavana päivänä twiittinä.

Allergiani herätti puolestaan toimittaja Petri Burtsovissa vastaavanlaisen reaktion ja hän puolusti sekä kolleegaansa Marja Mannista että pyrki kohtuullistamaan tulkintaani omassa twiitissään.

Viestinvaihto päättyi varsin sopuisissa tunnelmissa (ei tullut uutta IR-sotaa, ei), mutta itse asia jäi mieleeni kytemään ja ajattelin nyt nopeasti palata asiaan. Kaksi asiaa jäi näet pohdituttamaan:

1. Oliko Ylen toimittajan juttu pelotteleva?

2. Jos ei ollut, miksi sen sellaiseksi koin?

Kyetäkseni vastaamaan ykköseen, katsoin juuri klipin uudelleen. Twitter-keskustelun jäljiltä oloni on nyt se, että Petrin mainitsemat konditionaali-muodot ovat kuin ovatkin jutussa olemassa. Näin ollen juttu ei sinänsä ollut sävyltään pelotteleva, se ei vain suoranaisesti haasta, analysoi tai ota kantaa Venäjän omiin julkituotuihin aikeisiin, joita jutussa pitkälti esitellään.

Kakkoskysymys onkin visaisempi juttu, sillä siihen vastaaminen vaatisi peiliin katsomista ja sitähän meistä ei kukaan mielellään tee. Enkä tee (suoranaisesti) minäkään, vaan käännyn luotetun kirjahyllyni puoleen. Columbian yliopiston professorin Robert Jervisin klassikkoteos Perception and Misperception in International Politics näet tarjoaa yhden mahdollisen selityksen asiaan.

Jervisin mukaan päätöksentekijät eivät juuri koskaan kohtaa eteen tulevia tilanteitaan sellaisenaan niiden 'todellisen' luonteen havainnoiden ja sen pohjalta puhtaan rationaalisia päätöksiä tehden, vaan he tulkitsevat tapahtumia omien aikaisempien kokemusten, uskomusten ja jopa luonteenpiirteittensä prisman lävitse. Omassa väitöstutkimuksessani olen soveltanut ja laventanut Jervisin ajatuksia pohtimalla päätöksentekijöiden maailmankuvien roolia EU-Venäjä-suhteen institutionalisaation ongelmia selitettäessä sekä sittemmin myös kansainvälisten suhteiden tutkijoiden teorianvalintoja pohdittaessa.

Näin ollen varsin uskottavalta tuntuva selitys sille, miksi tulkitsin Mannisen jutun niin negatiivisesti piilee omissa suomalaista Venäjä-uutisointia koskettelevissa ennakkokäsityksissäni. Kuten tuoreessa Journalismikritiikin vuosikirjassa olevassa jutussani totean, Suomessa Venäjästä uutisoidaan usein varsin pelottelevaan sävyyn ja usein etenkin uutisjuttujen analyyttinen anti on varsin vajavainen. Näin ollen minulla oli valmiiksi pitkälti tiedostamaton taipumus (predisposition) tulkita uutisjuttu negatiivisessa sävyssä pelottelevaksi, osittain sen varsinaisesti sisällöstä riippumatta.

Tämähän on pelottava ajatus, eikö totta? Emmekö näe ja koekaan maailmaa sellaisena kuin se on? Tämä on monimutkainen (tieteen)filosofinen suo, johon en tämän enempää ainakaan tällä erää heittäydy. Jos asia jää pohdituttamaan, niin tervetuloa vaikka meille opiskelemaan, jossa näitäkin asioita yhdessä pohditaan.

Mikä siis avuksi? Onnellisinta tietysti olisi, mikäli jatkossa mediassa liitettäisiin hanakammin analyysia ja kommentaaria uutisjuttujen yhteyteen. Yhtäältä tämän ei pitäisi olla kohtuuton toive, sillä esimerkiksi runsaasti aikaa Brittein saarilla viettäneenä voin todistaa, että usein varsinkin printtimedian, mutta usein myös television puolella uutisjutut ovat huomattavasti pidempiä ja analyyttisempia kuin meillä Suomessa. Toisaalta tämä ei uutistalojen alati niukkenevien resurssien ja ylipäätään valonnopeaa instant-uutisointia suosivan aikamme keskellä näytä kovinkaan todennäköiseltä kehityskululta (olen pohtinut teemaa enemmän edellisessä kappaleessa mainitussa jutussani, joten ei tästä sen enempää).

Jäljelle jääkin lähinnä kahdensuuntaisen medialukutaidon kehittäminen. Yhtäältä huomio pitää aina kiinnittää tarjolla olevaan viestiin ja pureksia sitä kriittisesti. Tämä kaiketi on - tai ainakin sen pitäisi olla - nykyään jo kansalaistaito. Mutta kuten oma tapauksenikin osoittaa, tämä ei aina välttämättä vielä riitä, vaan toisinaan tarvitaan myös kykyä omien johtopäätösten kriittiseen itsereflektioon. Ja sehän on tunnetusti tavaraa, joka aina maistuu yhtä kitkerältä. Toivon kuitenkin, että oma esimerkkini innostaa ja rohkaisee muitakin vastaavanlaiseen pohdintaan.

Tunteeko kukaan houkutusta nyt avautua kommenttiosastossa tuossa alhaalla?

Hiski Haukkala

Minkälainen tutkimus on 'hyödyllistä'?

"Mitä väikkärisi käsittelee?", kysyi nuori tutkija toiselta.
"Tutkin huliganismia Neuvostoliitossa.", vastasi toinen.
"Mielenkiintoista.", tokaisi kysyjä.

Vuosi oli 2000 ja tuo kysyjä olin minä, vielä aloitteleva kansainvälisen politiikan tutkija, maisterismies. Paikka oli muistaakseni Ulkopoliittinen instituutti ja sen silloiset tilat Mannerheimintiellä - enkä minä suinkaan ollut ollenkaan kiinnostunut väitöksen aiheesta. Muistan miettineeni, että tässä nyt on ainakin satavarmasti teema, jolla ei voi olla sitten mitään relevanssia 2000-luvun ja etenkään EU-Suomen kannalta.

Vaan väärässä olin. Tuo vastaaja oli näet Ira Jänis-Isokangas, silloinen kollegani Upissa, joka sittemmin on siirtynyt Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin palvelukseen. Ja perjantain Hesarissa oli hänen maanmainio Vieraskynänsä, jossa hän nimenomaan väitöskirjaprojektiinsa nojautuen ansiokkaasti valaisee viime aikoina mieliä paljon kuohuttanutta Pussy Riot -tapausta Venäjällä.

Tässä yhteydessä tuskin lienee tarvetta referoida Iran juttua, sen voi kukin käydä itse lukemassa. Sen sijaan todettakoon hieman analyyttisemmin, kuinka Ira osoittaa kirjoituksellaan hienosti kaksi tärkeää asiaa: Ensinnäkin, kuinka hyvä tutkimus ja tutkija kykenevät tuomaan päivin pintakuohuntaan niin analyyttistä kuin ajallistakin syvyyttä: lyhyessäkin kirjoituksessa voidaan valottaa asian ajallisia taustoja sekä sanoa sen syistä, seurauksista ja takana piilevistä tekijöistä jotakin tärkeää - kun vain tietää ja osaa. Tähän ei hyväkään journalismi tai muu instant-kommentaari pysty, vaan sen tueksi tarvitaan pohdintaa ja tutkimusta.

Toiseksi Iran kirjoitus opettaa nöyryyttä paitsi maisteri Haukkalalle, niin toivottavasti myös kaikille tutkimusrahoituksesta ja -infrasta päättäville henkilöille. Perustutkimuksella on oma itseisarvonsa eikä sen merkittävyyttä pidä mitata välittömillä hyötyajatuksilla. Kukaan ei aina kykene näkemään tutkimuksen kantomatkaa.

Kirjoitusta ei pidä tulkita siten, että puolustaisin ihmisten oikeutta tutkia asioita täysin niiden laajemmasta merkityksestä ja arvosta huolimatta. Rajallisten resurssien maailmassa näinkään ei voi olla. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämän päivän ymmärryksellä ei aina voi johtaa huomisen tarpeita. Siksi soisin ihmisten ja rahoittajien henkäisevän "mielenkiintoista" hieman vilpittömämmin kuin itse aikanaan tämän teeman kohdalla tein.

Hiski Haukkala