Menestyksestä, talouskasvusta ja hyvinvoinnista

Viime lauantain Hesarissa (21.1.2012, sivu A2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Elina Palola tarjosi mielenkiintoisen Vieraskynän, joka kirvoitti päässäni tukun myös SMK:hon liittyviä ajatuksia.

Otsikolla ”Eurooppa yhdentyy liikaa talouden ehdoilla” Palola kirjoitti, kuinka Euroopan integraation markkinavetoinen ja talouskeskeinen logiikka on enenevässä määrin rynnimässä myös kansallisten sosiaaliturvien alueelle.

Perinteisesti sosiaaliturvat ovat olleet tiukasti kansallisessa toimivallassa, ”Brysselin” sääntelyn ulottumattomissa. Nyt Palolan mukaan on kuitenkin menossa prosessi, jossa EU:n markkinavetoiset periaatteet ulotetaan yhä laajemmin myös kansallisten sosiaaliturvien alueelle. Tuloksena on pahimmillaan tilanne, jossa Palolan sanoin ”sosiaaliturvamme sopeuttamiselle ei näy loppua” ja jonka päässä odottaa kansalaisten arvostamien kansallisten järjestelmien romuttuminen.

Yhtäältä Palolan kanssa on helppoa olla samaa mieltä. On huolestuttavaa, jos markkinaideologian nimissä romutetaan toimivia kansallisia sosiaaliturvajärjestelmiä. Lisäksi jos ainut motiivi tähän on ideologinen usko markkinavetoisuuden siunauksellisuuteen, on selvää, että EU-eliitti sahaa omaa oksaansa.

Mutta kirjoituksesta heräsi myös muita teemaan, vaan ei välttämättä itse kirjoitukseen liittyviä ajatuksia. Loppublogia ei pidäkään lukea minään Palolan kritiikkinä, sillä omasta kokemuksesta tiedän, että Hesarin Vieraskynään mahtuu parhaimmillaan vain yksi ajatus ja tämä nyt kehittelemäni toinen menee Palolan ansiokkaan kirjoituksen ulkopuolelle, vaikka mielestäni siihen liittyykin.

Nähdäkseni kansallisten hyvinvointijärjestelmien tulevaisuus on erottamattomasti yhteyksissä koko eurooppalaisen taloudellisen ja sosiaalisen mallin elinvoimaisuuteen ja menestykseen. Tästä koetan hieman kirjoittaa myös kirjassa pohtiessani Suomen tulevan menestyksen eväitä (sivut 170–171).

Bill Clintonin aikanaan lanseeraama ajatus pätee edelleen: It’s (still) the economy, stupid! Voikin olla, että juuri nyt eurooppalaisen sosiaaliturvan ja koko hyvinvointimallimme pahin uhka ei ole markkinalogiikka tai ”Bryssel” sinänsä, vaan viime kädessä sosiaaliturvamme ja hyvinvointimme mahdollistavan kasvun hyytyminen ja sitä tukeneen taloudellisen toimeliaisuuden siirtyminen Aasiaan ja muihin kasvukeskuksiin.

Jos talouskasvu loppuu, loppuvat pian myös rahat. Tuntuu siltä, että EU-Euroopassa on lähinnä kahdenlaisia valtioita: niitä, joilta rahat ovat jo loppuneet sekä niitä, joilta rahat ovat kohta loppumassa. Ensimmäisestä ryhmästä hyvästä esimerkistä käy onneton Kreikka, joka on taloudellisesti ajautunut niin ahtaalle, ettei siellä pian ole sosiaaliturvasta kiveä kiven päällä jäljellä.

Toisesta ryhmästä esimerkkinä voi olla vaikkapa oma Suomemme, jossa aletaan pikkuhiljaa havahtua siihen, että alenevat kasvuodotukset yhdistettyinä väestön hurjaan harmaantumiseen on karmaiseva yhdistelmä. En halua vihjailla, että Kreikan tie on myös Suomen tie, mutta näyttää siltä, että Suomeakin odottava sosiaaliturvan sopeuttaminen (jolle loppua ei näy) johtuu vähemmän EU:sta ja enemmän siitä, että meiltä yksinkertaisesti hynkyt loppuvat nykyisenkaltaisen turvan ylläpitoon – ainakin ilman verotuksen tuntuvaa kiristämistä (mikä sinänsä voisi olla pohtimisen arvoinen ajatus, joka tosin varmaankin vaatisi erillisen blogin tai jopa toisenkin).

Oma – ja tällä erää pohtimatta jäävä – kysymyksensä on, missä määrin nykyinen talousmallimme ylipäätään kykenee tuottamaan kestävää hyvinvointia yhtään kenellekään ja ovatko sen rajat pian jo tulossa vastaan. Selvältä kuitenkin tuntuu, että niin kauan kuin näemme hyväksi järjestää yhteiskuntamme ja maailmantaloutemme nykyiseltä pohjalta on matikka Euroopan kannalta varsin lohduton: ei talouskasvua = ei hyvinvointia, ei sosiaaliturvaa.

Tässä suhteessa haaste on kaikille EU-maille yhteinen ja tämän seikan voisi kuvitella ajavan niitä tiivistämään yhteistyötä. Jos haluaa olla positiivinen, niin kenties juuri tästä on kyse Palolan kritisoimassa kansallisten sosiaaliturvien ”sopeuttamisessa”? On onnettomuus, jos tämä pyrkimys tumpeloidaan EU:n ja sen johtajien toimesta tuputtamalla vääriä, ideologisesti värittyneitä yhden koon ratkaisuja, jotka eivät kaikille sovi. Toisaalta, yhtäläisen onnetonta on, jos muutoksia vastustetaan vain sen takia, että ne tulevat ”Brysselistä” – tätäkin henkeä on näet ajassamme nähtävissä enemmän kuin kylliksi.

Hiski Haukkala

Vierailija Tuomas Forsberg: Suomen ulkopolitiikan suuret linjat

Kun varasin tämän viikon kirjoitukselleni, ajatuksena oli kirjoittaa jotakin presidentinvaaleista.  Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ottaa kantaa ehdokkaiden puolesta tai vastaan. Pikemminkin presidentinvaalit toimivat hyvänä kimmokkeena tarkastella paljon isompia muutoksia Suomen asemassa ja suomalaisten asennoitumisessa muuttuvaan maailmaan.

Suomen ulkopolitiikkaa leimaa jatkuvuus. Niin on myös näissä presidentinvaaleissa, ainakin ensivaikutelmalta. Vaikka ehdokkaiden ulkopoliittisten näkemysten välillä on ollut eroja, kukaan ei ole halunnut haastaa Suomen ulkopoliittisen linjan perinnettä: sitä on ainoastaan tulkittu eri tavoin. Selvimmin tämä kävi ilmi vaalien alla torstaina käydyssä Ylen vaalikeskustelussa, jossa sosialidemokraattien Paavo Lipponen sanoi Suomen asemoituneen länteen, kun taas Keskustan Paavo Väyrynen kiisti tämän sanomalla, että Suomi on puolueeton. 

Kirjassaan Hiski Haukkala taustoittaa näitä kahta traditiota erottamalla kaksi ulkopolitiikan pitkää linjaa. Ensimmäisen mukaan tämä linja on ollut kasvava liberalismi ja tiiviin kytköksen hakeminen läntiseen Eurooppaan, jonka avulla voidaan tasapainottaa Venäjän sotilaallista voimaa ja sen autoritäärisiä vaikutteita. Toisen näkemyksen mukaan Suomen pitkänä linjana taas on Venäjän turvallisuusedut huomioon ottava puolueettomuuspolitiikka: jonkinlainen kansallinen realismi.

Hiskin tulkinta näistä linjoista on, että länteen hakeutuminen on ollut Suomen ulkopolitiikan perussuuntaus ja kansallinen realismi on vahvistunut silloin, kun Venäjän voiman edessä oli pakko sopeutua eikä läntistä vaihtoehtoa ole ollut olemassa. Lainatakseni Hiskiä (s. 29): ”Suomen ulkopolitiikan suuri linja ja kertomus on itse asiassa pako voimapolitiikasta kohti maailmaa, jossa yhteiset normit, säännöt ja instituutiot kahlitsevat ja estävät vahvojen mieli- ja pakkovallan.”

Hiski kuitenkin viittaa siihen, että näiden kahden perinteen erottelu ei ehkä sittenkään ole mielekäs tapa tulkita Suomen ulkopolitiikan vaihtoehtoja. Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa ei pidä tulkita pelkästään paoksi Venäjästä, sillä se on ollut Suomelle myös ”vertaansa vailla oleva menestystekijä”.  Kirjassaan Hiski korostaa sitä, että Suomen on rakennettava aiempaa likeisempi suhde Venäjään, jotta Suomi olisi läntisessä yhteisössä kiinnostava kumppani.

Lisäksi vähän myöhemmin Hiski vielä kysyy, onko Suomella sittenkään ole ollut mitään leimallista omaa pitkää linjaa ja vastaa, ettei varmaa vastausta voida antaa. Ehkä pitkät linjat voidaankin mieltää Suomen strategian eri taktiikoiksi, joita on sovellettu suomalaisten elämäntavan kehittämiseksi ja puolustamiseksi vaihtelevissa olosuhteissa. Hiskin näkemyksen mukaan kaksi suurta linjaa on mahdollista mieltää saman kolikon eri puoliksi.

Suomen ulkopolitiikan traditioista voidaan siis antaa kolme erilaista vastausta:

1. on olemassa kaksi eri suuntausta: yhtäältä länteen hakeutuva liberalismi ja toisaalta puolueettomuuteen pohjautuva pienvaltiorealismi

2. on vain yksi pitkä linja, jonka ilmentymiä niin läntinen liberalismi kuin pienvaltiorealismikin ovat

3. ei ole olemassa mitään leimallista pitkää linjaa

Näihin vaihtoehtoihin voidaan vielä lisätä neljäs:

4. Suomen ulkopolitiikassa on ollut pitkä linja, jonka ilmentymiä ovat olleet niin läntinen liberalismi kuin pienvaltiorealismikin, mutta nyt tämä linja on muuttumassa.

Olen taipuvainen ajattelemaan Hiskin tavoin, että historiallisesti on mahdollista nähdä Suomen ulkopolitiikan pitkä linja yhtenä jatkumona, jossa kaksi eri painotusta on vaihdellut olosuhteiden mukana. Tämä tulkinta kuitenkin hämärtää sen, että koko Suomen ulkopolitiikan historian ajan on myös käyty kovaa kamppailua siitä, kuinka Venäjään tulisi suhtautua. Tässä valossa Suomen ulkopoliittinen konsensus on lopulta paljon hauraampi kuin usein on ymmärretty.

Mitä vuoden 2012 presidentinvaalit sitten kertovat Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan jatkuvuudesta ja muutoksesta? Ehkä juuri sen, että suomalaiset eivät hyväksy kahden suuren linjan välistä polarisaatiota saati sitä, että ne olisivat vain kaksi erilaista taktiikkaa, joita sovelletaan kansainvälisistä valtasuhteista riippuen.  Suhtautuminen Venäjään – tai sen paremmin Natoon – ei ole enää vaalien avainkysymys. Niin Niinistön kuin Haavistonkin käsityksen mukaan Suomen tulee olla osa läntistä yhteistyötä mutta ei Venäjän pelon vaan suomalaisten kannattamien arvojen vuoksi.  Ehkä siis kahden suuren ulkopolitiikan pitkän linjan tarina on tullut päätökseen.

Tuomas Forsberg

Kansainvälisen politiikan professori

Tampereen yliopisto

tuomas.forsberg@uta.fi