Vierailija Tuomas Forsberg: Suomen ulkopolitiikan suuret linjat

Kun varasin tämän viikon kirjoitukselleni, ajatuksena oli kirjoittaa jotakin presidentinvaaleista.  Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ottaa kantaa ehdokkaiden puolesta tai vastaan. Pikemminkin presidentinvaalit toimivat hyvänä kimmokkeena tarkastella paljon isompia muutoksia Suomen asemassa ja suomalaisten asennoitumisessa muuttuvaan maailmaan.

Suomen ulkopolitiikkaa leimaa jatkuvuus. Niin on myös näissä presidentinvaaleissa, ainakin ensivaikutelmalta. Vaikka ehdokkaiden ulkopoliittisten näkemysten välillä on ollut eroja, kukaan ei ole halunnut haastaa Suomen ulkopoliittisen linjan perinnettä: sitä on ainoastaan tulkittu eri tavoin. Selvimmin tämä kävi ilmi vaalien alla torstaina käydyssä Ylen vaalikeskustelussa, jossa sosialidemokraattien Paavo Lipponen sanoi Suomen asemoituneen länteen, kun taas Keskustan Paavo Väyrynen kiisti tämän sanomalla, että Suomi on puolueeton. 

Kirjassaan Hiski Haukkala taustoittaa näitä kahta traditiota erottamalla kaksi ulkopolitiikan pitkää linjaa. Ensimmäisen mukaan tämä linja on ollut kasvava liberalismi ja tiiviin kytköksen hakeminen läntiseen Eurooppaan, jonka avulla voidaan tasapainottaa Venäjän sotilaallista voimaa ja sen autoritäärisiä vaikutteita. Toisen näkemyksen mukaan Suomen pitkänä linjana taas on Venäjän turvallisuusedut huomioon ottava puolueettomuuspolitiikka: jonkinlainen kansallinen realismi.

Hiskin tulkinta näistä linjoista on, että länteen hakeutuminen on ollut Suomen ulkopolitiikan perussuuntaus ja kansallinen realismi on vahvistunut silloin, kun Venäjän voiman edessä oli pakko sopeutua eikä läntistä vaihtoehtoa ole ollut olemassa. Lainatakseni Hiskiä (s. 29): ”Suomen ulkopolitiikan suuri linja ja kertomus on itse asiassa pako voimapolitiikasta kohti maailmaa, jossa yhteiset normit, säännöt ja instituutiot kahlitsevat ja estävät vahvojen mieli- ja pakkovallan.”

Hiski kuitenkin viittaa siihen, että näiden kahden perinteen erottelu ei ehkä sittenkään ole mielekäs tapa tulkita Suomen ulkopolitiikan vaihtoehtoja. Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa ei pidä tulkita pelkästään paoksi Venäjästä, sillä se on ollut Suomelle myös ”vertaansa vailla oleva menestystekijä”.  Kirjassaan Hiski korostaa sitä, että Suomen on rakennettava aiempaa likeisempi suhde Venäjään, jotta Suomi olisi läntisessä yhteisössä kiinnostava kumppani.

Lisäksi vähän myöhemmin Hiski vielä kysyy, onko Suomella sittenkään ole ollut mitään leimallista omaa pitkää linjaa ja vastaa, ettei varmaa vastausta voida antaa. Ehkä pitkät linjat voidaankin mieltää Suomen strategian eri taktiikoiksi, joita on sovellettu suomalaisten elämäntavan kehittämiseksi ja puolustamiseksi vaihtelevissa olosuhteissa. Hiskin näkemyksen mukaan kaksi suurta linjaa on mahdollista mieltää saman kolikon eri puoliksi.

Suomen ulkopolitiikan traditioista voidaan siis antaa kolme erilaista vastausta:

1. on olemassa kaksi eri suuntausta: yhtäältä länteen hakeutuva liberalismi ja toisaalta puolueettomuuteen pohjautuva pienvaltiorealismi

2. on vain yksi pitkä linja, jonka ilmentymiä niin läntinen liberalismi kuin pienvaltiorealismikin ovat

3. ei ole olemassa mitään leimallista pitkää linjaa

Näihin vaihtoehtoihin voidaan vielä lisätä neljäs:

4. Suomen ulkopolitiikassa on ollut pitkä linja, jonka ilmentymiä ovat olleet niin läntinen liberalismi kuin pienvaltiorealismikin, mutta nyt tämä linja on muuttumassa.

Olen taipuvainen ajattelemaan Hiskin tavoin, että historiallisesti on mahdollista nähdä Suomen ulkopolitiikan pitkä linja yhtenä jatkumona, jossa kaksi eri painotusta on vaihdellut olosuhteiden mukana. Tämä tulkinta kuitenkin hämärtää sen, että koko Suomen ulkopolitiikan historian ajan on myös käyty kovaa kamppailua siitä, kuinka Venäjään tulisi suhtautua. Tässä valossa Suomen ulkopoliittinen konsensus on lopulta paljon hauraampi kuin usein on ymmärretty.

Mitä vuoden 2012 presidentinvaalit sitten kertovat Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan jatkuvuudesta ja muutoksesta? Ehkä juuri sen, että suomalaiset eivät hyväksy kahden suuren linjan välistä polarisaatiota saati sitä, että ne olisivat vain kaksi erilaista taktiikkaa, joita sovelletaan kansainvälisistä valtasuhteista riippuen.  Suhtautuminen Venäjään – tai sen paremmin Natoon – ei ole enää vaalien avainkysymys. Niin Niinistön kuin Haavistonkin käsityksen mukaan Suomen tulee olla osa läntistä yhteistyötä mutta ei Venäjän pelon vaan suomalaisten kannattamien arvojen vuoksi.  Ehkä siis kahden suuren ulkopolitiikan pitkän linjan tarina on tullut päätökseen.

Tuomas Forsberg

Kansainvälisen politiikan professori

Tampereen yliopisto

tuomas.forsberg@uta.fi