Elitistinen, liian älyllinen ja Venäjän-vastainen

Torstai ja perjantai vierähtivät Turussa Politiikan tutkimuksen päivillä. On aina kivaa päästä vierailemaan Turussa, joka on monella tapaa itselleni tärkeä kaupunki. Tällä kertaa Turku tuntui väreilevän aivan erityisen paljon kaikkea kiinnostavaa ja hauskaa.

Vedin päivillä työryhmää ulkopolitiikasta ja diplomatiasta, jossa työn alla oli loppujen lopuksi viisi erinomaisen mielenkiintoista paperia teemojen syleillessä niin Suomen turvallisuuspoliittista strategista kulttuuria kuin Japanin geoekonomista asemaa tai vallan tasapainoteorian ilmenemistä myöhäisellä pronssikaudella Lähi-idässä. Hienoa, että teema kiinnostaa myös Suomessa ja maasta löytyy niin kunnianhimoisia ja lahjakkaita tutkijoita.

Päivien ykköspuheenaihe tuntui kuitenkin olevan Heikki Patomäki ja etenkin hänen tuore euro-kriisiä ruotiva kirjansa. Hyvänä kakkosena tulikin sitten SMK, joka tuntuu kiinnostavan ja liikuttavan yllättävän paljon ihmisiä (kuinka moni on sitten itse asiassa lukenut kirjan lienee jo aivan toinen juttu).

Otsikon luonnehdinnat kirjasta tarttuivat haaviini eilisen vapaamuotoisen iltaohjelman aikana. Suoraan sanoen en tunnista itseäni enkä kirjaani näistä termeistä. Päinvastoin, ne tuntuvat tyrmistyttäviltä, masentavilta ja omien tarkoitusperieni vastaisilta. Siksi tarjoan tässä lyhyesti omat tulkintani termeistä sekä selvennyksen omista aikeistani kirjan suhteen:

Elitistinen? Tämä blogi on kuulemma erinomainen avaus, mutta sen tiimoilta käytävän keskustelun vähäisyys selittyy sillä, että koko projektissa on liian elitistinen leima: Hiski fiineine kavereineen käy oppinutta keskustelua keskenään ja nostaa samalla kynnyksen muille osallistua liian korkeaksi.

Tämä ei koskaan ollut tarkoituksena. Rekrytoin arvostamiani ihmisiä mukaan vierailijoiksi, koska arvelin, että keskustelua ei välttämättä muutoin heti syntyisi. Ajatukseni oli, että kannetaan kaivoon ensin vettä oikein urakalla ja sitten se (ehkä) alkaa täyttyä itsestään. Tässä on onnistuttu vain osittain ja hetkittäin. Tuloksena saattaa olla vaikutelma, että tämä foorumi on tarkoitettu vain pienen piirin ajatuksenvaihtoon, mutta näin ei ole. Blogi on avoinna kaikkien näkökulmille ja (lähestulkoon) jokainen kontribuutio voi olla arvokas: ajatusten markkinapaikalla kukaan ei etukäteen tiedä ajatustensa kantomatkaa, joten on aivan hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä kun sellainen sattuu kohdalle. Samasta syystä olen omaksunut hieman passiivisen roolin syntyneiden keskusteluiden kohdalla. En halua Isännän äänellä olla mestaroimassa Miten Asiat Oikeasti Ovat, vaan toivon, että SMK on blogi, joka mahdollistaa keskustelun, joka itse ohjautuu jonnekin, jos on ohjautuakseen. Tämä blogi on yksi, vaikkakaan ei toki ainut, tilaisuus käydä keskustelua Suomea odottavista haasteista ja tämän keskustelun tarve on juuri nyt huutava. Eikun rohkeasti sekaan vaan!

Liian älyllinen? SMK on kuulemma erinomainen ja hyvin ajoitettu kirja, mutta liian abstrakti ja älyllinen, joka ei tarjoa kylliksi tarttumapintaa ihmisille. En tunnista itseäni tästäkään väitteestä. Kirja on nimenomaisesti kirjoitettu ihmisille, jotka eivät välttämättä tiedä asioista ennestään paljon mitään. Kirja on lähestulkoon täysin fiineistä sanoista ja jargonista vapaa, eivätkä sen sisältämät ajatukset nyt suoraan sanoen kovin monimutkaisia ole: Ei SMK nyt mitään rakettitiedettä ole. Lisäksi saamani varsin runsas henkilökohtainen lukijapalaute on mielestäni kiistattomasti osoittanut, että hyvin erilaiset ihmiset ovat pitäneet kirjaa antoisana. Jotenkin oma oloni on, että ei SMK:ta oikein nyt ainakaan liian älyllisenä voi pitää. Toisaalta, tutkijan kannalta tämä on kuitenkin kiitollisempaa kritiikkiä, kuin kuulla, että kirja on älytön, joten merkitään tämä ehkä sittenkin plus-sarakkeen puolelle.

Venäjän-vastainen? Tämä tuntuu sananakin vatsaa vääntävältä, kuin kaiulta kultaiselta 70-luvulta. Myönnetään: olen häpeilemättömän Venäjä-kriittinen. Kritiikkini pohjautuu käsityksiini siitä, minkälainen Venäjä olisi sekä oman kehityksensä että Suomen turvallisuuden ja menestyksen kannalta toivottavin. Katson, että asteittain avautuva, maltillistuva, liberalisoituva, vaurastuva ja Eurooppaan ja muuhun maailmaan integroituva Venäjä olisi meille kaikille, myös Venäjälle itselleen, todellinen lottovoitto. Näille ajatuksille on myös varsin paljon empiiristä näyttöä yhteiskuntatieteen piirissä, joten kyse ei ole pelkästään minun mielipiteestäni. Olen kuitenkin tässä asiassa avoimen normatiivinen ja suorastaan hävyttömän suuruuden hullu: pieni Hiski piipittää Venäjälle miten maan tulisi maata.

Mutta kuka voi väittää, että tämä agenda tekee minusta Venäjän-vastaisen? Höpo höpö! Toivon maalle vain hyvää (toki siten kuin itse sen ymmärrän). Tiedän myös, että suuri joukko suuresti arvostamiani ja kunnioittavia venäläisiä jakavat ajatukseni. Kyseessä eivät ole siis edes venäläisille itselleen mitenkään vieraat tai vastenmieliset ajatukset. Se, että ne käyvät hieman huonosti Venäjän poliittisen johdon pirtaan onkin sitten jo toinen juttu. Tässä suhteessa osuvampi termi saattaisi olla Putinin (tai putinismin) vastainen, mutta sekin olisi väärin, sillä kunnioitan kyllä Venäjän enemmistön tahtoa, joka kyllä heijastui juuri äsken pidetyissä vaaleissa: venäläiset halusivat Putinin jatkavan. Pakko myöntää, että itsekin usein pohdin, onko Putin sittenkin tähän hätään kenties parasta, mitä voimme Venäjältä toivoa. Tätä asiaa olen jo aiemmin blogissa sivunnutkin.

Eli ei elitistinen, liian älyllinen tai Venäjän-vastainen. Vaan miltä teistä, arvoisat blogin seuraajat, asiat mahtavat näyttää? Tiedän, että blogia luetaan, sillä käyttäjätilastot eivät valehtele (gotcha!). Onko tämä liian kliinistä, abstraktia, elitististä ja Venäjän-vastaista? Ja jos on, niin mitä sitten pitäisi saada tilalle? Voi olla, että niin kirja kuin blogikin ovat tekijänsä näköisiä ja jos kuva ei miellytä, niin ei asia ainakaan peiliä vaihtamalla taida auttua.

Hiski Haukkala

Venäjän oppositiolta loppuu puhti?

Tämän päivän Moscow Timesissa suuresti arvostamani Carnegien Moskovan-keskuksen tutkija Nikolai Petrov arvuuttelee, että juuri Venäjän presidentinvaalit voittanut Vladimir Putin tulee saamaan vastaansa alati kasvavia ja hurjempia mielenosoituksia.

Epäilen. Eilen Moskovassa kokoontuneet arviolta 15 000 mielenosoittajaa ovat kaukana niistä numeroista, joita nähtiin duumanvaalien jälkeen. Pietarissa mielenosoittajia oli ilmeisesti vain joitakin tuhansia. Nämä eivät ole kummoisia lukuja todellisissa maailmanluokan metropoleissa. Näyttää siltä, että kiihtymisen sijaan mielenosoitukset ovat laantumassa.

Mielenilmausten laantumiseen lienee useita syitä. Ensinnäkin, ihmiset ovat saaneet osoittaa pettymystään ja tyytymättömyyttään maan johtoon. Lisäksi maan johdolta - karkeiden alkukömmähdysten jälkeen myös Putinilta - on löytynyt halua edes teeskennellä, että he haluavat ottaa mielenosoittajien kritiikkiä huomioon omassa toimissaan jatkossa. Vaikka tämä tuskin on ketään vakuuttanut, on se kuitenkin osaltaan ohjannut mielenilmauksia Kremlin kannalta turvallisemmille vesille: höyryä on päästetty.

Toiseksi Putin voitti kyllin vakuuttavasti ja on edelleen Venäjän ylivoimaisesti suosituin poliitikko. Edes vaalien vahtikoirana kunnostautunut Golos ei voinut haastaa Putinin voittoa, kuten mm. Susanna Niinivaaran taannoinen twiitti tiesi kertoa.

Jatkossa on mahdollista, että Venäjän johto ottaa kuitenkin kovemman linjan mielenilmauksiin. Toistaiseksi Putin on osoittanut suorastaan häkellyttävää tyyneyttä ja viisautta mielenosoitusten edessä. Jatkossa tämä voi muuttua. Putin kokenee saaneensa vahvan mandaatin ja tuen kansalta vallalleen, jota hän puolustaa tarvittaessa vaikka voimatoimin. Lisäksi Putinin maailmankuvaan liittyvän vainoharhan määrää ei pidä vähätellä: hän oikeasti kuvittelee, että länsi on hänen perässään. Jo nyt joiden uutistietojen mukaan varsin pahaenteisesti Putinia kannattavat nuoret ovat kulkeneet Moskovassa punaisten hihanauhojen kanssa, joissa kysellään "Oletko valmis tappamaan?" haasteena mielenosoittajille.

Voi hyvin olla, että vastaus mielenosoittajien suunnalta on ei. Kuten SMK:ssa kirjoitan (s. 127), demografisista syistä Venäjältä puuttuu suuri vihaisten nuorten miesten joukko, juuri se joukko, jotka kumouksia yleensä tekevät. Nykyinen bailaava ja mieltäänsä osoittava keskiluokka on tuskin valmis sellaiseen dirty workiin, jota todellinen regiiminvaihdos Venäjällä vaatisi. Kuvaavaa on, että eilisen mielenosoituksen jälkeen valtaosa väestä lähti kiltisti kotiin - ja kourallinen lähtemästä kieltäytyneitä rähinöitsijöitä heitettiin putkaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjälle olisi palannut mikään vakaus. Päinvastoin, kuten SMK:ssakin kirjoitin, Venäjällä on runsaasti epävakauspotentiaalia ja viime kuukausien tapahtumat osoittavat, että pinnan alla kuplii ja kunnolla. Putinin toisesta tulemisesta tulee todennäköisesti jopa ensimmäistä kertaa myrskyisämpi. Watch this space.

Hiski Haukkala

The Battle Rages On?

Silmiini sattui, että sosialidemokraattinen puolue järjestää tänään oman Suomen ulkopolitiikkaa koskettelevan keskustelutilaisuutensa. Paikalla ovat oikeastaan kaikki keskeiset ulkopoliittiset demarivaikuttajat Halosesta Tuomiojaan (vaan ei Ahtisaareen).

On hienoa, että demarit kantavat kortensa kekoon suomalaisen ulkopolitiikan pohtimiseksi. Ajankohtakaan tuskin lienee sattumaa, sillä onhan valittu päivä tavallaan uuden presidentin Sauli Niinistön ensimmäinen varsinainen arkityöpäivä. Viesti on selvä: olemme ehkä menettäneet Linnan ja aiemman ulkopoliittisen johtoasemamme, mutta emme aio häipyä takavasemmalle vähin äänin: We maybe down, but most certainly we're not out.

Viime päivinä lehdissä on spekuloitu lähinnä pääministeri Kataisen ja Niinistön mahdollisilla suhteilla. Moni povaa herrojen välille kovaakin reviiritaistelua. Luulen, että joutuvat pettymään. Niinistössä lienee liikaa juristia, jotta hän alkaisi aidan yli hyppimään - ellei jonkinlainen poikkeuksellinen poliittinen hätätilanne, kuten vaikkapa raju hallituskriisi, häntä siihen nimenomaisesti pakota (jolloin tämä rooli olisi varmasti myös tervetullut).

Toinenkin syy löytyy: Niinistöllä lienee toinen ja tärkeämpi kana kynittävänä. Perinteisesti ulkoministeriö on ollut presidentin ministeriö. Näin oli etenkin Kekkosen, mutta vielä pitkälti Koivistonkin kausilla. Viimeistään Halosen aikana tasavallan presidentin ote ministeriöstä on kuitenkin kirvonnut. Oma arvaukseni on, että Niinistö pyrkinee ottamaan jämäkämmän otteen ministeriöstään: se on luontevaa, jos haluaa johtaa Suomen ulkopolitiikkaa: ulkoministeriö on presidentin keskeinen valtaresurssi ja instrumentti, joka toimeenpanee tehtyjä linjauksia.

Myös Niinistön erinomaisia kabinettinimityksiä voi lukea näin: hänen rinnallaan ratsastavat nyt henkilöt, jotka tuntevat talon läpikotaisin ja osaavat toimia sen kanssa erinomaisesti. Näin ollen mitään hurjaa dramatiikkaa ei muutokseen välttämättä liity: kaikki riippuu siitä, miten Tuomioja tulee asiaan suhtautumaan.

Demarien tämänpäiväinen tilaisuus voi osoittaa, että ilman taistelua ei uuden presidentin tahtoon kuitenkaan aiota alistua: ulkopolitiikkaa ei aiota jättää kokoomuksen yksinoikeudeksi (ja miksi pitäisikään). Tämä voi tarkoittaa mielenkiintoisia aikoja ja keskusteluja Suomen ulkopolitiikan suunnasta. Mielenkiintoisesti tämä keskustelu itse asiassa loisti poissaolollaan vaalikampanjan aikana.

Tai sitten demarit vain haluavat aivoriiheillä ajatuksia uuden presidentin käyttöön ja minä - hieman median tavoin - alan nähdä mörköjä ja aaveita joka paikassa.

Hiski Haukkala