Vierailija Aaro Toivonen: Suomalaiset Venäjän arjen napanuorana Eurooppaan

Hiski Haukkalan kirjan perusteemana on hahmottaa Suomen poliittisessa, taloudellisessa ja strategisessa toimintaympäristössä tapahtuneita kehityskulkuja. Eräänä keskeisenä kohtalonkysymyksenä kirjassa käsitellään Suomen suhdetta sen itäiseen naapuriin eri aikoina. Hiski Haukkala toteaa, että hänen tarkasteluyksikkönsä on valtio. Tätä taustaa vasten kirjan analyysi ja johtopäätökset Suomen erityissuhteen katoamisesta suhteessa Venäjään vaikuttavat johdonmukaisilta ja perustelluilta.

Taannoin ajoin Porvoon moottoritietä Helsingistä itään ja totesin opasteista etäisyydet: Kotkaan 117 km ja Pietariin 368 km. Venäjän rekisterissä olevan auton perässä ajaessani ja radio Sputnikin lähetysvoimakkuutta ihmetellessäni pohdin Haukkalan esittämää arviota, joka samalla vaikutti hyvin perustellulta, mutta samalla jokin analyysissä jäi vaivaamaan.

Tilanne nimittäin muuttuu, mikäli määritelmää Suomesta hieman muutetaan, eikä puhutakaan yksinomaan valtio-Suomesta, vaan tarkastelukulmaksi otetaan eräänlainen siviiliyhteiskunta-Suomi. Tältä pohjalta voisi nimittäin hyvinkin väittää, että Suomella on yhä vielä erityisasema suhteessa Venäjään. Erityissuhde ei ole niinkään enää vanha valtapoliittinen sotilaalliseen voimaan ja uhkaan perustuva vaan enemmänkin ns. pehmeään voimaan perustuva.

Maantieteellä on edelleen suuri merkitys, sillä rajamme on vakaa ja rauhallinen kun tarkastellaan Venäjän muita rajaseutuja. Tästä itse asiassa kertoo mm. Venäjän uskallus tuoda taloudellisesti erittäin tärkeä kaasuputki lähialueillemme. Lisäksi Suomi sijaitsee matkustelun kannalta sopivan etäisyyden päässä. Suomalaisen yhteiskunnan vaikutusvalta kasvaa kun yhä useammalla sivistyneellä ja varakkaalla venäläisellä on omaisuutta sijoitettuna Suomeen. Syitä tähän ovat muun muassa parempi omaisuuden suoja, ennustettavampi hallinto ilman korruptiota, turvallisempi elämänpiiri. Lisäksi palvelut ovat joiltain osin (vrt. esim. infrastruktuuri) parempilaatuisia kuin Venäjällä ja Pietarin alueelta on mahdollisuus vierailla Suomessa helposti. Eli omaisuus on helposti nautittavissa eikä pitkien matkojen päässä.

Voisikin olettaa, että omistaessaan Suomesta kiinteistöjä ja viettäessään täällä vapaa aikaansa sekä tutustuessaan vähitellen suomalaiseen yhteiskuntaan, nämä ihmiset alkavat tehdä havaintoja ja viedä näitä arvoja myös Venäjälle erityisesti Pietarin alueelle. Pietarihan perustettiin juuri ikkunaksi länteen!

Muutos alkaa ihmettelystä kun nämä henkilöt alkavat verrata Venäjää Suomeen ja kysyä, miksi rajan toisella puolen Suomessa muutaman sadan kilometrin päässä asiat toimivat, vaikka olosuhteet ovat maantieteellisesti ja ilmastollisesti aivan samanlaiset. Jopa arkkitehtuuri on monelta osin samankaltaista.  Niin, Ja Allegrolla pääsee parissa tunnissa suuntaan ja toiseen eikä yhteydenpito Facebookissa tai Skypen jne. kautta ole sen vaikeampaa kuin Suomen sisälläkään.

Tämä jatkuva talous- ja kulttuurivaihto tuo paineita Venäjän hallinnolle muutokseen. Venäjän duuman vaalien jälkeen nähdyt laajat mielenosoitukset kertovat omalta osaltaan, että Venäjän nykyistä poliittista järjestelmää ja yhteiskunnallisia olosuhteita kohtaa tunnetaan laajaa tyytymättömyyttä. Muutokset tulevat todennäköisesti tapahtumaan vähitellen, ei hetkessä.

Yllä kuvatusta pohdinnasta seuraa, että Suomesta voitaisiinkin puhua Venäjän jonkinlaisena kulttuurillisena arjen napanuorana Eurooppaan ja pohjoismaihin. Erityisasema ei niinkään ole Suomen valtiolla vaan suomalaisella yhteiskunnalla, sen eurooppalaisilla ja pohjoismaalaisilla arvoilla. Suomessahan nämä eurooppalaiset arvot on transponoitu pohjoiseksi versioksi saunoineen, votkineen ja muine kummallisuuksineen, joka versio on tuossa rajankin takana hyvin ymmärrettävissä.

Historiallista kaarta tarkasteltaessa ei voi välttyä ajatukselta, että Suomesta on autonomian ja itsenäisyyden aikana kasvanut ja kehittynyt hyvin sen kaltainen olio, ”nation”, kansakunta kuin mitä Aleksanteri I tarkoitti vahvistaessaan Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman Porvoon tuomiokirkossa vuonna 1809. Suomen suuriruhtinaskuntahan oli valistusaatteen läpitunkema kokeilu, johon Aleksanteri I suostui mm. Armfeltin ja Sprengtportenin lobbauksen loistavana tuloksena.

Historiallinen kehityskulku ei tosin ole aina ollut sopuisa ja sävyisä, sillä Venäjä on itse tätä napanuoraansa yrittänyt katkaista erilaisten panslavististen virtausten vallitessa (sortokaudet, talvisota ja miksei kylmän sodankin kausi), mutta ei ole siinä onnistunut. Suomen suuriruhtinaskunta ja sittemmin itsenäinen Suomi on koettu Venäjän vallanpitäjien piirissä milloin liian vapaana ja näin olleen vaarallisena vapauden aatteiden kehittymislaboratoriona (1800-luvun loppu/sortokaudet), vastavallankumouksen tyyssijana (1920-40-luvut), Saksan sotilaallisena tukialueena (1940-luku) ja milloin hieman kummallisena itsenäisenä puolueettomana plänttinä Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton kainalossa (1950-90-luvut).

Kärjistäen voitaisiinkin sanoa, että itse asiassa Venäjä ei ole onnistunut ”ryssimään” Suomea, vaikka on sitä toistuvasti historian saatossa yrittänyt. Sopisikin toivoa, että sekä yllä esitetty että Hiski Haukkalan analyysi ovat samanaikaisesti totta. Tällöin kyseessä olisivat kaksi toistensa itsenäisyyttä kunnioittavaa naapuria, joilla on aktiiviset ja hyvät naapuruus- ja kauppasuhteet sekä molempia osapuolia rikastuttava kulttuurillinen ja arkipäiväinen vuorovaikutus.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Nykyään hän toimii turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin terveydenhuollossa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta minkään organisaation kantaa.