Yli harmistuksesta?

Jo kauan ennen tämän SMK-blogin perustamista haaveilin omasta blogista. Tunne oli erityisen vahva aina silloin kun näki/kuuli/luki jotakin erityisen dorkaa ja tunsi otsasuonen alkavan tykyttää: TUON asian MINÄ kyllä tiedän paremmin ja laitan SINUT paikalleen juuri NYT!

Pakko myöntää, että näin kävi usein. Ja käy edelleen. Blogin nimeksi piti tulla Venttiili ja otin sitä varten jopa kännykällä valokuvan silloisen rivarinpätkämme ulkovaraston seinässä olleesta likaisesta venttiilistä. Avaamatta se blogi silti jäi. Vaan nyt on tullut aika avata tuo venttiili tämän SMK-blogin puitteissa ja kysyä:

Mikä on Hesarin NYT-liitteen jutun hyllyikä ja sen lukijoiden kuluttajansuoja?

Lähtökohtaisesti mikäänhän ei ole niin vanha kuin eilisen lehti. Jostakin syystä viime perjantain NYT-liitteessä ollut toimittaja Aurora Rämön Yli yliopistosta -juttu saa otsasuoneni tykyttämään edelleen, joten kyseisen liitteen – tai ainakin jutun – hyllyiän pitää olla pidempi kuin yksi vuorokausi. Siitä onnittelut.

Ja sitten hieman risuja: Yliopistoihmisenä voisin sanoa, että jos kyseessä olisi ollut minulle tullut esseesuoritus, olisi se armotta hylsy. Perustelu: otsikko ei vastaa sisältöä, eikä jutun johtopäätöksiä ole johdettu sen premisseistä. Elementary, Dear Watson, ja toimittaja Rämökin tietäisi tämän, jos olisi käynyt yliopistoa – tai ollut siellä mahdollisesti opiskellessaan hereillä.

Miksikö näin? Koska yliopistossa oppii ajattelemaan kriittisesti. Tässä mielessä jutun alussa esiintyvä ”Saara” (jonka nimi ja elämäntarina ovat ilmeisesti vain keksittyjä) on itse asiassa jonkin olennaisen äärellä joutuessaan toteamaan, että ”ei oikein ymmärrä [enää?] mistään mitään”.

Tuore ylioppilas on varma kaikesta ja tietää kaikki vastaukset, sillä onhan hänellä eximia reaalista. Yliopisto-opiskelija/tutkija on sen sijaan kiinnostuneempi tietämisensä rajoista ja siihen liittyvistä ongelmista ja niiden rajojen työntämisestä hitaasti ja tuskaisesti kauemmas.

Tästä seuraa lähtökohtainen epävarmuus, jonka sietäminen ja paikoin syleily on yliopisto-opintojen – ja hitto vie koko ihmiselämän – yksi tarkoitus. Maailma ei ole yksinkertainen, helppo eikä selkeä ja on valheellista kuvitella, että näin on tai tulisi olla.

Väitän, että kriittisen ajattelun perusoppimäärää ei voi suorittaa netissä. Päinvastoin, kriittinen ajattelu iskostuu ja tihkuu pikkuhiljaa yliopisto-opintojen kautta. Se on sitä kuuluisaa hiljaista tietoa, jota ei suoranaisesti opeteta, mutta joka opetustilanteissa, kuppiloissa ja kahviloissa kuitenkin opitaan.

Toisin kuin verkkokursseilla. Itse asiassa suuri osa jutun esimerkeistä koskettelee taitoja, etenkin ohjelmointia. Näitä voi toki oppia etänä ja paketteina. Eli parempi otsikko jutulle olisi ollut Yli ammattikorkeakouluista, tai kenties vielä osuvammin Yli kirjeopistoista – lopputulema, johon kirjoitus itsekin loppujen lopuksi näyttää päätyvän.

Lisäksi yliopistot ovat olennaisia uuden tiedon tuottajia. Kaikki mainitut sivustot pohjautuvat itse asiassa lähinnä yliopistoissa kehitetylle akateemiselle tiedolle. Jutussa mainitulla Steve Jobsillakin oli takuulla töissään tuhansia perinteisesti akateemisesti koulutettuja ihmisiä. Tämäkin on itse asiassa lopputulema, johon juttu loppujen lopuksi päätyy. Ja sitten sitä myydään lehden kannessa kirkuvasti: ”Hyvästi akatemia. Näyttää pian siltä, että yliopistoja ei pian enää tarvita.” Voi itku!

Jutusta löytyisi paljon muutakin kritisoitavaa. Kuten esimerkiksi 1970-luvulla tehdyt kalvosetit (kun esimerkiksi meillä Tampereella kaikki kv-politiikan proffat ovat käytännössä syntyneet 1970-luvulla tai sen taitteessa!) sekä massaluennot (kun meillä Tampereella opetus erityisesti maisteritasolla on enimmäkseen pienryhmää/seminaarityöskentelyä), mutta en viitsi alkaa opponoida tarinaa kohta kohdalta.

Lähinnä peräänkuuluttaisin toimittajilta edesvastuuta siitä, mitä lehtiensä sivuille laittavat. Myönnettäköön, NYT-liite on nuorille suunnattu (hömppä)lehti: maksullinen City-lehti. Nuoret elämänvalintojaan pohtivat ihmiset kuitenkin lukevat sitä. Siksi ei liene aivan yhdentekevää mitä toimittajat kynistään päästävät kyseisen aviisin sivuille.

Tästä seuraa nähdäkseni kaksi kysymystä:

1. Onko toimittaja Rämö valmis elämään sen mahdollisuuden kanssa, että joku lahjakas nuori lähtee kirjekurssien tielle kunnon yliopisto-opintojen sijaan, sillä ne ovat so last season?

1. Vai olenko minä jälleen tapani mukaan vain täydellisen huumorintajuton?

’nuff said.

Hiski Haukkala