Hiski peräänkuuluttaa erinomaisessa kirjassaan tarvetta vallan uuteen määritelmään, joka perustuisi kykyyn tavoitella jaettua etua yhdessä muiden kanssa. Mielestäni tämä on ihmiskunnan tärkein ja innostavin haaste tällä haavaa, siitäkin huolimatta, että siinä on maalaisjärkeen sekoitettu ripaus idealismia. Kyllä se vaan on niin, että yhteisen edun tavoitteleminen sataa pitkällä tähtäimellä kaikkien laariin ja vaikka kaukonäköisyys ja kokonaisuuksien hahmottaminen ovat riskialtista puuhaa, niitä kannattaa harjoitella.
Talous- ja yrityselämän virtaukset ohjaavat vahvasti yleistä arvomaailmaamme. Nyt kun kvartaalimallit, lyhyet syklit ja loputtoman kasvun mantrat alkavat olla nykyisessä taloustilanteessa vähintäänkin kyseenalaisia, ja kun monimutkaista, globaalia keskinäisriippuvuutta yhä harvempi kiistää, voimme tehdä tilaa uusille ideoille.
Esimerkiksi Michael Porterin ’shared value’ –ajattelu lähtee siitä, että yritysten tulisi tavoitella pelkän tuoton sijasta yhteistä, yhteiskunnallista arvoa, joka tekisi bisneksen teosta eettisempää, perustellumpaa ja tuottavampaa (Creating Shared Value, Michael E Porter and Mark R Kramer, Harvard Business Review, January 2011). Systeemiajattelu taas auttaa ymmärtämään komplekseja systeemejä, joissa yhdistyvät odottamattomat seuraukset, ennustamisen vaikeus ja mahdottomuus hallita laajoja kokonaisuuksia. Nykyinen elinympäristömme on osaltaan itse aiheutetusti juuri tällainen systeemi, jossa toimiminen edellyttää riskinhallintaa, laajaa perspektiiviä, ja kykyä yhdistellä erilaista ajattelua ja erilaisia kokemuksia.
Jaetun edun tavoitteleminen yhdessä muiden kanssa tällaisessa monimutkaisessa, yhteenkytketyssä, epävarmuuksia täynnä olevassa kontekstissa vaatii uudenlaista osaamista. Pelkkä tahtotila ei riitä vaikka onkin hyvä alku. Uusi perspektiivi vaatii perustaitoja, joita jokainen joutuu arkielämässään käyttämään lähes päivittäin, mutta joita pidetään usein niin itsestäänselvinä, että ne tahtovat jäädä teknisempien kompetenssien varjoon. Tällainen perussetti voisi näyttää vaikka tältä: yhteistyökyky, neuvottelutaito, muutosvalmius, aktiivinen kuuntelu, ennakkoluulottomuus, osallistavuus, vahva itsetunto, monipuolinen kielitaito, joustavuus, sopeutumiskyky, kyky rakentaa luottamusta, kyky sietää epävarmuutta, älykäs uteliaisuus.
Tulevaisuuden ratkaisut syntyvät yhteistyöllä, jota pitää ahkerasti ja aktiivisesti harjoitella. Sen sijaan, että käännämme selkämme erilaisuudelle, meidän pitäisi pontevasti hakea sitä joukkoomme, sillä mielenkiintoiset innovaatiot tapahtuvat yleensä aina yhteistyössä muiden kanssa ja erilaisten asioiden rajapinnoissa.
Tiettyä ironiaa on siinä, että edustamani konfliktinratkaisusektori, joka on pääsääntöisesti länsimainen, kouluttaa väkivaltaisen konfliktin osapuolia neuvottelemaan ja etsimään yhteistä tilaa, jolle jaettu tulevaisuus paalutetaan. Hyöty tällaisesta toiminnasta kehittyvässä maailmassa nähdään investoinnin arvoisena, niinkuin se onkin, mutta miksi näitä tärkeitä kansalaistaitoja ei opeteta länsimaissa? Neuvottelutaidot ja yhteisen elinympäristön säilyttäminen pitäisi nähdä keskeisinä kompetensseina lukutaidon ja matematiikan rinnalla.
Tuija TalvitieToiminnanjohtaja
Crisis Management Initiative CMI
tuija.talvitie@cmi.fi
Neuvottelutaidot ja yhteisen elinympäristön säilyttäminen todellakin pitäisi nähdä keskeisinä kompetensseina. Lisäisin joukkoon toivottaviksi kouluaineiksi retoriikan. En sillä, että toivon kaikista retorisia mestareita, vaan siksi että kansalaiset oppisivat näkemään paremmin, milloin keskusteluissa käytetään retorisia kikkoja todellisten argumenttien sijaan (ja kenties puuttuessa). Nykyisessä julkisessa keskustelussa retoriset kikat ovat aivan liian yleisiä ratkaisuja kenelle tahansa vähänkään aiheeseen perehtyneelle poliitikolle joka haluaa olla vastaamatta itselleen epämieluisaan kysymykseen. Retoriikka on populismin työkalu, joka heikentään politiikan kiinnostavuutta tai ainakin ymmärrettävyyttä.
VastaaPoistaToisena kommenttina, yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen on nähdäkseni ainoa keino jolla estämme sen riskin toteutumisen, että yhteiskuntamme repeää yhä enemmän omia etujaan valvoviksi eturyhmiksi, lobbareiksi ja epäilemättä myös väliinputoajiksi ja luusereiksi. Tämänkaltainen yhteistyö vaan näyttää olevan yhä vaikeampaa saavuttaa yhä tiukemmaksi käyvässä taloudellisessa tilanteessa, jossa jo pelkkä demokratia vaatii sitä että kukin johtaja vahtii oman "asiakaskuntansa" etuja yhä tiukemmin (demokratia tarkoittaa tässä sitä, että jos johtaja ei tee niin, niin hänet vaihdetaan toiseen). Olen koettanut tätä jatkossa yhä syvemmälle etenevää kuviota hahmottaa monissa omissa blogauksissani. Rohkenen linkittää niistä tähän aiheeseen ehkä selkeimmin pureutuvan Hyvinvointiyhteiskunta ja Pienenevä Piirakka -tekstin.
Varoituksen sanana, monet tekstini lähtevät siitä, että nykyisenkaltaisen järjestelmän puitteissa pidempi & voimakkaampi talouskasvu on ohi, kuollut ja kuopattu (monestakin syystä joita en lähde tässä esittelemään tarkemmin, mutta joita olen käsitellyt blogissani esim Kasvun Loppu -kategorian alla). Globaali kasvu alkaa lähennellä nollasummapeliä, joka tuo monia haasteita. Kansakuntana revimme itsemme riekaleiksi mikäli emme ymmärrä puhaltaa ihan oikeasti yhteiseen hiileen omien hiiliemme asemesta.
http://kaikenhuippu.wordpress.com/2011/08/16/hyvinvointiyhteiskunta-ja-pieneneva-piirakka/
Hienoa keskustelua, tulevaisuuden ajattelua, olen vaikuttunut!
VastaaPoistaRakentava vuorovaikutus, yhteistoiminta, yhteistyö, miten ikinä nimetäänkään ryhmässä toimiminen yhteen hiileen puhaltaen on toivottavasti tulevaisuuden trendeistä kärkisijoilla, sillä mm. edellä mainituista syistä se saattaa olla jopa ainoa keinomme selvitä yhdessä hengissä - niin kuin se on ollut useita kertoja historian hämärissäkin...
Lisäksi yhteistyökykyjen aktiivinen harjoittelu ja soveltaminen työyhteisöissä poistaisi aimo osan nykyisistä kiusaamis-, työhyvinvointi- ja johtamisongelmista...