The End of Easy Everything

Kirjan toisessa luvussa (ss. 75-77) esittelen varsin synkkiä näkemyksiä luonnonvarojen ja muiden keskeisten resurssien vähentymisestä ja spekuloin jopa niiden loppumisella. Tähän tematiikkaan syvennystä tuo Michael T. Klaren kirjoitus ”The End of Easy Everything” yhdysvaltalaisen Current History -lehden tuoreessa numerossa (lukeminen vaatii käyttöoikeuden).

Klaren peruspointti on, että resurssien kaikkinaisen loppumisen sijaan olemme siirtymässä ”helppojen” resurssien aikakaudesta ”vaikeiden” resurssien aikaan. Vaikeudella Klare tarkoittaa sitä, että jatkossa ihmiskunnan pitää ottaa käyttöön resursseja paikoista, jotka ovat vaikeammin ja kalliimmalla tekniikalla saatavissa kuin aiemmin. Samalla luonnonvarojen käyttöön liittyvät niin ympäristölliset kuin poliittisetkin riskit tulevat kasvamaan. Sinänsä kaikkien resurssien ehtymiseen tulee menemään vielä pitkä aika.

Klare vihjailee jutussa huomattavillakin riskeillä, joihin siirtyminen ”vaikeiden” resurssien aikakauteen voi johtaa. Harmittavasti Klare jättää kuitenkin nämä riskit pitkälti avaamatta. Selkeimmin tuodaan esiin ympäristöriskit, jotka esimerkiksi liuskekaasun kohdalla kuulostavat suorastaan painajaismaisilta.

Klare vihjailee myös huomattavilla poliittisilla seurauksilla, mutta ei avaa niitä sen kummemmin. Hän kuitenkin mainitsee, että edessä voi olla varsin kilpailullinen aika, jossa isot monikansalliset yritykset tulevat ostamaan pienempiä yrityksiä päästäkseen käsiksi niiden hallussa mahdollisesti oleviin luonnonvaroihin.

Klaren mielikuvituksettomuuden ei tarvitse kuitenkaan meitä pidätellä! Tematiikka on pohtimisen arvoinen, sillä se koskettaa luonnollisesti myös Suomea, joka on muuttuvassa tilanteessa mielenkiintoisesti löytämässä itsensä resurssirikkaiden maiden joukosta. Maa on vihreänään metsää, makeaa vettä pullollaan olevat järvet kimmeltävät kaikkialta ja Lapista on tulossa merkittävä kaivosteollisuuden keskus. Uraaniakin löytyy vähän sieltä sun täältä.

Mutta Suomi on myös varsin pieni tekijä maailmanpolitiikassa. Jo nyt on nähtävissä Klarenkin hahmottelema kehitys, jossa suuret ulkomaiset kaivosyhtiöt tekevät valtauksia ja ostavat suomalaisia kaivoksia omiin nimiinsä. Tämä toki tuo työtä ja toimeentuloa syrjäseuduille, mutta samalla esimerkiksi Talvivaaran kaivokseen liittyvät ympäristöongelmat osoittavat, kuinka kaukana sijaitsevat (osakkeen)omistajat eivät välttämättä kanna niin suurta huolta ympäristöstä kuin paikalliset.

Pahin skenaario tulevaisuuden kannalta lienee tilanne, jossa ilmastonmuutoksen pelon takia aiempaa huomattavasti enemmän ydinvoimaan siirtynyt maailma näkee Suomessa aivan oivallisen ostokohteen maana, josta saa kaiken yhdeltä luukulta: sekä uraania polttoaineeksi reaktoreihin että suomalaisten insinöörien sinnikkyyden ansiosta myös ”turvallisen” loppusijoituspaikan ydinjätteille.

Arvaan, että ydinvoimalobby heti huudahtaa, että näin ei koskaan voisi tapahtua. Oma oloni on, että voinemme palata asiaan 30 vuoden kuluttua ja katsoa miten maa makaa ja mitä debatteja tässä välissä on jo ehditty käydä. Lupaan yrittää sinnitellä, että olen vastaamassa tähän huutooni.

Kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla synkkää ja pelottavaa. Venäjän ja Norjan rajasopu ja rivakasti kehittyvä yhteistyö arktisilla alueilla osoittaa, että vaikeiden resurssien aikakausi voi saada aikaan myös yhteistyötä: sekä Venäjä että Norja ymmärtävät, että ne tarvitsevat toisiaan hankalasti valjastettavien luonnonvarojen hyödyntämisessä. Toivoa sopii, että laajemminkin kävisi näin. Helppojen resurssien loppumisen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa yhteistyövaraisen kansainvälisen järjestelmän loppua, vaikka sitä helppoa ja houkuttelevaa onkin povata.

Hiski Haukkala