Hiskin Pihastuksesta ja sodan tulevaisuudesta

Ulkopolitistin lattialle paiskaama hansikas on saanut maata rauhassa nyt muutaman päivän ajan. Nyt on kuitenkin tullut aika nostaa se ylös ja vastata haasteeseen: en garde Taivaanrannanmaihari!

Nähdäkseni Taivaanrannanmaiharin heittämä haaste sisältää kaksi väitettä: ensinnäkin, että Hiski on ihastunut Harvardin professoriin Steven Pinkeriin. Mielestäni tämä sisältää myös implisiittisen jatkoväitteen, jonka mukaan Pinker-ihastukseni (jatkossa Pihastukseni) on heikentänyt kykyäni hänen kirjansa objektiiviseen arviointiin: Hiski on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista eikä siksi näe, että sodan tulevaisuus on itse asiassa varsin ruusuinen, joka on käsittääkseni se Taivaanrannanmaiharin toinen väite.

Aloitetaan ensin siitä tärkeimmästä väitteestä eli Pihastuksestani ja sen laadusta. Ensinnäkin, haluan todeta suoraan, kuinka loukkaavia tämänkaltaiset ad hominem -hyökkäykset ovat. Suomessa tappelevat yleensä miehet henkilöt, eivät asiat. Tämänkaltaiset ”man crush” -vihjaukset ovat juuri tyypillisiä siirtoja pelissä, jossa pyritään toisen henkilön mollaamiseen eikä hänen pointtiensa haastamiseen.

Samalla on pakko tunnustaa, että Taivaanrannanmaihari on tietysti oikeassa. Olen totaalisen ihastunut, suorastaan positively smitten: Pinker on mielestäni mahtava, ihana, söde, ihq ja aivan totaalista parhautta, parempaa kuin siivutettu leipä (pahoittelen kökköä 90-luvun jargoniani, joka ei varmaan 2010-luvulla enää ollenkaan puhuttele nykynuorisoa), kuten kuvakin tuossa alla tietää kertoa. Ennen kaikkea olen kuitenkin vaikuttunut Pinkerin kyvystä tuoda asioita ja runsaan määrän tutkimustietoa yhteen ja maalata laajaa – Better Angelsin kohdalla suorastaan häkellyttävän laajaa – kangasta.

Pinker: Ihq, jolla myös elämänarvot ovat selvästi kohdallaan (Huom tuoppien lukumäärä!)

Tämä tarjoaa itse asiassa oivan aasinsillan kommentoida Timo Harakan kohua herättänyttä Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia-kirjan arvostelua Hesarissa. En osaa ottaa kantaa hänen Wahlroos-väitteisiinsä, sillä en ole kirjaa vielä lukenut. Sen sijaan kulmakarvojani hieman kohotutti Harakan ylenkatse ”liikemiesten lentokentiltä ostamien populaarien tietopokkarien” genreä kohtaan. Harakka kritisoi ko. genren taipumusta vetää faktoja ja historiaa suoraksi todistaakseen Yhden Ison Asiansa (jolla ja miksi näitä kirjoja eittämättä myös myydään).

En kuitenkaan menisi Harakan tavoin näin yksioikoisesti dissaamaan  koko genreä turhaksi. Päinvastoin, on ainakin kaksi syytä miksi myös tätä genreä tarvitaan. Ensinnäkin, ”aito” tutkimus on usein liian spesifiä ja sen tuottama tieto varsin sirpalemaista: tiede kyllä lisää tietoa, mutta ei välttämättä ymmärrystämme maailmasta. Jälkimmäiseen tarvitaan synteesiä, johon Harakan vähättelemä genre omalta osaltaan pyrkii.

Toiseksi, ja vaikka yksittäiset teokset ovat usein lähtökohdiltaan, joskus lopputulemiltaankin sangen ongelmallisia, ei niiden arvoa pidä mitata ahtaasti yksinomaan niiden omilla meriiteillä. Rakentavampaa on mieltää ne puheenvuoroiksi ja argumenteiksi laajemmassa, alati globaalimpia piirteitä saavassa keskustelussa, joka viime kädessä yhteisesti ”neuvotellaan” ajatusten markkinapaikalla. Tässä mielessä Harakan kirja-arvostelu ja siihen osittain reagoinut Alexander Stubbin blogikirjoitus osoittavat, että prosessi toimii myös meillä Suomessa.

[Ilkeä kaveri voisi vielä lisätä, että Harakan viimeisin julkaistu teos itse asiassa edustaa samaa, halveksittavaa genreä, mutta Baddingin klassisin sanoin, ”enhän sitä tee, pieni vastaanvänkäys riittänee”.]

Osittain Pinkerin Better Angels on mahdollista nähdä Harakan kritisoiman genren edustajana. Pinker kuitenkin kirjallaan itse asiassa osoittaa, kuinka tämänkaltainen Big History voidaan kirjoittaa huolella ja nyansoiden ja siten varsin uskottavasti ja samalla myös tärkeitä poliittisia näkökulmia avaavasti (eikä Fukuyaman uusinkaan tässä suhteessa pöllömpi ole).

Ja sitten siihen toiseen, vähempiarvoiseen pointtiin eli sodan tulevaisuuteen ja onko Pinker havainnoissaan sen suhteen loppujen lopuksi oikeassa vai väärässä. Varoitus: from now on gloves are off! Ensinnäkin helppo tapa murskata Taivaanrannanmaiharin kirjoitus on todeta, että se on jo lähtökohdiltaan viturallaan: Ensinnäkin, koko kirjoitus ei edes mainitse Pinkeriä – hänet mainitaan vain kirjoituksen alussa mainitussa provokatiivisessa twiittauksessa.

Toiseksi – ja olennaisemmin – Pinker ei kirjassaan nimenomaisesti sano mitään sodan tulevaisuudesta. Hän esittää hengästyttävästi dokumentoidun tulkinnan (+ sosiaaliset mekanismit päälle!) siitä, miksi ja miten väkivalta on koko ihmiskunnan historian ajan eli siis menneisyydessä vähentynyt. Hän nimenomaan varoittaa kirjansa lopussa, että menneisyydestä ei voida johtaa trendejä tulevaisuuteen, vaan se on vielä jo määritelmän mukaan varsin avoin. Positiivisesti ymmärrettynä tämä on rallying call: rauha ja turvallisuus eivät ole saavutettuja etuja, vaan niiden eteen meidän kaikkien pitää tehdä aktiivisesti työtä.

Mutta olisi epäreilua Taivaanrannanmaiharia kohtaan jättää asia tähän. Otetaan siis lopuksi nopea Celebrity Deathmatch Pinkerin (Hiskin toimiessa mediumina) ja Taivaanrannanmaiharin pointtien välillä:

Erä #1 ja Martin Dempseyn väitteet: Kirjoituksensa alussa Taivaanrannanmaiharin argumentti lepää pitkälti US Joint Chiefs of Staffin puhemiehen Martin Dempseyn näkemysten varassa. Dempseyn mukaan elämme ”turvallisuusparadoksin” aikakautta, jolle on ominaista, että vaikka maailma vaikuttaa entistä turvallisemmalta, on se itse asiassa muuttumassa alati vaarallisemmaksi ydinaseiden leviämisen sekä valtioista riippumattoman väkivallan lisääntymisen johdosta.

Näkeekö kukaan, kuinka hullunkurinen tämä väite on, etenkin kun muistaa, että se tulee kaverilta, jonka edustama lafka on joutumassa rajun säästökuurin kohteeksi?

Dempsey ei pelkästään puhu omassa asiassaan, vaan on myös väärässä. Pinker itse asiassa kirjassaan sangen vastaanpanemattomasti osoittaa, että sekä valtioiden välinen että niiden sisäinen väkivalta on ollut historiallisesti rajussa laskussa – ja lasku jatkuu yhä. Tätä ei tarvitse mielestäni tämän enempää perustella – lukekaa kirja.

Jos ette kuitenkaan halua uskoa Pinkeriä, kannattaa myös tsekata Zenkon ja Cohenin ”Clear and Present Safety” -artikkeli Foreign Affairsissa, jossa he mielestäni varsin terävästi argumentoivat, kuinka viturallaan USA:n turvallisuuspoliittinen ja siten itse asiassa laajempikin kansainvälispoliittinen ajattelu on (samaa koetan itsekin itse asiassa esittää SMK:n sivuilla 50-54).

Tilanne: Pinker 1 – Taivaanrannanmaihari 0

Erä #2 ja Colin S. Grayn ajatukset: Dempseyn jälkeen Taivaanrannanmaihari tukehtuu tukeutuu tunnetun brittiläisen strategistin Colin S. Grayn ajatuksiin. Hänen mukaansa kuluvasta vuosisadasta tulee yhtä väkivaltainen kuin aiemmistakin, sillä sodan logiikka ei [koskaan?] muutu. Tämä on varsin paljon sanottu. Annetaan kuitenkin Grayn anatomialle ja Taivaanrannanmaalarille benefit of the doubt ja hyväksytään väite osittain, sillä kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!). Sen verran kuitenkin tohtisin Pinkeriin nojaten väittää, että on aivan mahdollista, suorastaan todennäköistä, että vaikka tulemme näkemään [paljon] väkivaltaa ja sotaa myös 2000-luvulla, tulemme sitä kuitenkin kohtaamaan olennaisesti vähemmän sekä frekvenssin että laadun (lue: tuhoisuuden) osalta kuin 1900-luvulla. Lisäksi kuten Stephan De Spiegeleire ja kumppanit ovat osoittaneet, itse sodan kuva voi muuttua varsin radikaalisti ja nopeastikin kuluvan vuosisadan kuluessa.

Mielestäni tämäkin erä kääntyy selvästi Pinkerille, mutta koska olen jalomielinen luonne, annan tästä erästä molemmille pisteen:

Tilanne: Pinker 2 – Taivaanrannanmaihari 1  

Erä #3 ja anarkian logiikka: Dempseyn ja Grayn jälkeen Taivaanrannanmaihari kääntyy rakenteellisen realismin puoleen sodan tulevaisuuden pohtimisessa. Hänen Kenneth Waltzin mukaan anarkisessa kansainvälisessä yhteisössä [Sic! Pitäisi olla järjestelmässä!] kukaan ei voi koskaan olla täysin varma turvallisuudestaan ja tämä lähtökohtainen turvattomuus pakottaa valtiot alati varustautumaan ja lopulta ajautumaan sotiin.

Anarkian logiikkaa ei kuitenkaan ole pakko tulkita näin kohtalonomaisesti. Päinvastoin, Alexander Wendt on mainiosti osoittanut, että anarkian vaikutukset riippuvat siitä minkälaisiksi valtiot itse sen luonteen mieltävät. Vihanpitoon pohjautuva Hobbesilainen logiikka on mahdollista korvata kilpailuun pohjautuvalla Lockelaisella tai jopa ystävyyteen nojaavalla Kantilaisella logiikalla. Näin on myös tapahtunut: Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon? Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?

Tilanne: Pinker 3 – Taivaanrannanmaihari 1

Erä #4 ja Taivaanrannanmaiharin johtopäätökset: Taivaanrannanmaihari huipentaa kirjoituksensa seuraaviin mahtipontisiin toteamuksiin:

”On kuitenkin mahdollista, että ajan myötä tämä kehitys [sodan muuttuminen epähyväksyttäväksi kansainvälisessä yhteisössä] vahvistuisi ja yhä useammat valtiot olisivat halukkaita rankaisemaan valtioita jotka rikkovat kansainvälisiä normeja, joka puolestaan saattaisi toimia sotaa ehkäisevänä mekanismina. Näin ei kuitenkaan kenties käy – varsinkaan kun ajatellaan, kuinka suuri uhraus sota kansakunnille on.”

Suoraan sanoen tämä ei vaikuta kovinkaan lujalta tyrmäysiskulta Pinkeriä vastaan. Päinvastoin, nähdäkseni tässä vaiheessa Taivaanrannanmaihari jo ennakoi edessä olevaa omaa tyrmäystään. Ja näin myös käy, sillä Pinker nimenomaan kirjassaan dokumentoi sodan ja yleensä väkivallan hyväksyttävyyden radikaalin vähentymisen ongelmien ratkaisukeinona, kautta maailman. Tämän lisäksi Pinker paikantaa uskottavia ja myös tieteelliseltä kannalta relevantteja sosiaalisia mekanismeja, jotka auttavat ymmärtämään ja osittain jopa selittämään miksi näin on tapahtunut. Näiden pohjalta Pinker vielä johtaa kirjassaan ajatuksen siitä, että ihmisillä itsellään on vastuu huolehtia siitä, että positiiviset trendit saavat jatkoa myös tulevaisuudessa. Tämä on mielestäni vaikuttava ja tärkeä triptyykki ja varsinainen syy (siis Pinkerin yleisen ihquuden lisäksi) siihen, miksi kaverista ja hänen kirjastaan niin kovasti keuhkoan.

En halua olla tyly kunnioitettavaa Taivaanrannanmaiharia kohtaan, mutta jos yllä lainatut lauseet ja Pinkerin karvan yli 800 sivua tekstiä asetetaan vastakkain, tiedän ainakin itse kenelle annan oman ääneni:

Tilanne: Pinker 6 – Taivaanrannanmaihari 0

Loppuhuipennus: Matsin päätös on onnekkaasti saatu taltioitua videolle [alkaa n. kolmen minuutin kohdalta ja Pinkerin tunnistaa hänelle ominaisista pitkistä vaaleista kutreista].

Daniel Dreznerin jo klassisin sanoin: Am I missing anything?

Hiski Haukkala