Islannin ilmavalvonnasta

Vanha viisaus sanoo, että sähköposteja ei koskaan kannata kirjoittaa - tai ainakaan lähettää - tuohtuneena. Voisi kuvitella, että sama ohje pätee myös blogikirjoituksiin. Tästä huolimatta aion antaa nyt palaa, onhan olemassa toiveita siitä, että jos homma lähtee täysin lapasesta on tämäkin kirjoitus ehkä jälkikäteen poistettavissa.

Paasikiven suuhun on pantu ajatus ulkopoliittisesti typerästä ja vastuuttomasta Suomen kansasta. Itse vuosia Suomea puhumassa kiertäneenä uskallan olla eri mieltä: Suomen kansa on keskimäärin hyvin perillä asioista eikä ole helposti höynäytettävissä. Esimerkiksi eilen puhekeikalla Kuopion klubilla sain jälleen todeta, että suomalaiset kyllä tietävät miten maa ja maailma makaavat. Blogosfääristä löytyy kyllä kaikenlaista tohisijaa, mutta he eivät kuitenkaan edusta Suomen yleisen mielipiteen varsin vakaata köliä.

Aikanaan tovin ulkoministeriössä olleena uskallan mennä myös takuuseen valtiollisesta johdostamme. Tilannekuva on takuulla hyvä. Avainpaikoilla on asiansa osaavia ihmisiä, joita vilpittömästi elähdyttää pyrkimys huolehtia Suomen turvallisuudesta ja sen eduista. Aina tätä pyrkimystä ei osata sanoa ääneen - eikä se kaikissa tilanteissa liene tarpeenkaan; ulkopolitiikan parlamentarisoinnilla ja karnevalisoinnillakin lienevät omat rajansa. Silti esimerkiksi ulkoministeri Tuomiojan blogikirjoitus Islannin ilmavalvontaan mukaan lähtemisestä on selkeydessään ja tyyneydessään vertaansa vailla.

Mutta vaikka perusasiat ovat Suomessa kunnossa, silti ns. ulkopoliittinen keskustelumme on varsin usein sangen harhaista, jopa totaalisen nyrjähtänyttä. Mielletään, että esimerkiksi turvallisuuspolitiikkamme on siltarumpupolitiikkaan verrattavissa olevaa puuhastelua, jonka arvo mitataan alueellisina työllistämisvaikutuksina tai vaikkapa nyt kyseessä olevina Islannin ilmavalvonnasta aiheutuvina, varsin marginaalisina pidettävinä kuluina. Tai että Suomi jotenkin itsestäänselvästi kykenisi jatkossakin pitämään huolta omasta puolustuksestaan ilman ulkopuolista yhteistyötä ja tukea ja voisi siksi suhtautua vieroksuen muiden toiveisiin avusta ja yhteistyöstä.

Ei liene kohteliasta nimetä nimiä, mutta etenkin monen kansanedustajan kohdalla tuntuu, että kyky (suur)strategiseen ajatteluun on erittäin heikko. Monasti nämä puutteet edelleen kertautuvat mediassa, joka kustannuspaineiden ja kiirehösellyksen seassa uskollisesti toistaa reikäpäisimpiä tulkintoja ilman, että niitä avattaisiin, pohdittaisiin ja tarvittaessa kyseenalaistettaisiin (tässä kuitenkin virkistävä poikkeus). Jos iso kuva uupuu tai sitä ei haluta esittää, ei liene ihme että kansalaisetkin suhtautuvat epäillen suuriin päätöksiin.

Silloinkin kun keskustelu sivuaa strategisia ulottuvuuksia vaikutelmaksi jää ettei kuitenkaan nähdä metsää puilta. Islannin ilmavalvonnssa on haluttu nähdä salakavalia pyrkimyksiä viedä Suomea "lähemmäksi Natoa" tai ainakin se on osoitus siitä, kuinka ulkopoliittinen johtomme on Yhdysvaltain "sylikoira".

Nähdäkseni Islannin ilmavalvontapäätöksen - jos se siis tulevasta eduskuntakäsittelystä selviää - merkitys ei ole siinä, että se jotenkin lähentäisi Suomea Natoon. Päinvastoin, sen merkitys on siinä, että se mahdollisesti hidastaa Naton ja sen johtovaltion Yhdysvaltain loitontumista Pohjois-Euroopasta ja viime kädessä myös Suomesta.

Kylmän sodan jälkeisellä kaudella on syntynyt kummallinen harhakäsitys, että USA:n kiinnostus Pohjois-Euroopan alueellisen vakauden ylläpitämiseen on saavutettu etu. Näin ei ole, vaan Yhdysvalloissa tullaan todennäköisesti pohtimaan sen antamia turvallisuussitoumuksia uusiksi tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Yhdysvaltain vetäytyminen Islannin ilmavalvontavastuusta vuonna 2006 oli ensimmäinen merkki tulevasta ja nyt toivottavasti toteutuva pohjoismainen ilmavalvontajakso Islannissa on sille loogista jatkoa.

Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, että Pohjoismaat jotenkin jotenkin tiiviimmin kietoutuisivat Natoon. Päinvastoin, he osoittavat osaltaan paikkaavansa Naton roolia ja kantavat vastuuta alueellisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Samalla ne osoittavat myös Yhdysvalloille, että he ovat kykeneviä olemaan alueellisia turvallisuuden tuottajia, eivätkä odota Yhdysvaltain ja Naton kantavan yksin vastuuta ja kaikkia kustannuksia. Tämä on merkittävää, sillä kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld on mielenkiintoisissa muistelmissaan todennut, Yhdysvallat auttaa mieluiten sellaisia valtioita jotka auttavat itseään.

Jos haluaa spekuloida vielä pidemmälle, niin Islannin ilmavalvontapäätös on merkittävä myös siksi, että se syventää nimenomaan omaehtoista pohjoismaista yhteistyötä ja viime kädessä myös alueen maiden välistä solidaarisuutta. Tässä mielessä päätöksen fokus on nähdäkseni ensisijassa täällä Pohjolassa eikä Washingtonissa, kuten monet ovat halunneet arvella.

Pohjoismaista puolustusyhteistyötä on yritetty monasti historiassa, mutta koskaan se ei ole vielä onnistunut. Yleensä syynä on ollut se, että alueen johtovaltio Ruotsi ei ole halunnut sellaiseen sitoutua. Viime vuosina Ruotsi on kuitenkin osoittanut suorastaan häkellyttävää valmiutta ottaa vastuuta naapuriensa turvallisuudesta (mm. solidaarisuusjulistus) sekä myös kehittää ja johtaa käytännön puolustusyhteistyötä alueella. Tälle tiivistyvälle yhteistyölle voi tulla myös tarvetta, mikäli ajan mittaan Yhdysvaltain ja Naton rooli alueella pysyvästi heikkenee.

Lienee selvää, että Suomenkaan etujen mukaista ei ole turvallisuuspoliittinen tyhjiö, jonka hiljalleen sotilaallisesti vahvistuva Venäjä varmasti mielellään täyttäisi esimerkiksi "takaamalla" Pohjois-Euroopan turvallisuuden jatkossa. Pohjoismainen yhteistyö ei luonnollisesti voi omaksua johtovastuuta Pohjois-Euroopan turvallisuudesta eikä taata vaikkapa Baltian maiden turvallisuutta. Mutta omalta osaltaan se voi olla tekijä joka vahvistaa alueellista turvallisuutta ja vakautta ja siten myös Suomen omaa asemaa. Esimerkiksi pitkälle yhteensopivat pohjoismaiset ilmavoimat voisivat säästää sekä kustannuksia että toimia tehokkaana alueellisena pelotteena.

Islannin ilmavalvonnassa ei siis nähdäkseni ole kyse mistään sala-natotuksesta, vaan paremminkin Naton mahdollisesti hiipuvasta asemasta Pohjois-Euroopassa ja alueen maiden hapuilevista yrityksistä täyttää itse mahdollisesti syntymässä olevaa tyhjiötä. Tämä ei välttämättä ole toivottavaa, mutta se saattaa kuitenkin olla väistämätöntä. Olisi perin onnetonta, mikäli Suomi nyt omilla ratkaisuillaan estäisi yhteistyön syventämisen. Samalla näet heikennettäisiin Suomen oman turvallisuuden perusteita arvaamattomilla tavoilla.

Hiski Haukkala