Tavallisten ihmisten kyvystä julmuuteen

Hehkutin viime viikolla Twitterissä etukäteen YLE-Teeman "Oppiaineena fasismi" -dokumenttia, jossa käsiteltiin Palo Altossa High Schoolissa Yhdysvalloissa vuonna 1967 tehtyä kokeilua, jossa "Kolmas aalto" -niminen kouluprojekti päätyi terrorisoimaan kokonaista koulua. Samalla paljastui karmaisevalla tavalla kuinka niin sanotun täysin normaalin perhetaustan omaavat keskiluokkaiset yhdysvaltalaiskakarat saattoivat muutamassa päivässä sosiaalistua epäinhimilliseen fasistiseen komentoon.

Pakko on kuitenkin myöntää, että kehuin dokaria turhaan. Lähestulkoon puhtaasti kokeilun osallistujien muisteloiden varassa edennyt ja tapahtumia kauhistelemaan keskittynyt tarina hukkasi pitkälti jutun analyyttisen jujun (kuten aikamme niin usein): ihmisten taipumuksen sokeasti seurata massoja ja sosiaalista painetta.

Tässä suhteessa parempi lähde asian pohtimiseen on Philip Zimbardon kirja The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil, jonka luin kesälomallani (kun oikein haluat rentoutua ja päästä irti arjesta, lue kirjoja ihmisten pahuudesta!). Zimbardo - joka vahvasti värjättyine mustine hiuksineen esiintyi myös Teeman dokumentissa - on Stanfordin yliopiston psykologian emeritusprofessori. Maailmanmaineeseen hänet sysäsi hänen roolinsa pahamaineisen Stanfordin vankilakokeen suunnittelijana ja valvojana vuonna 1971. Vankilakokeesssa, hyvin samaan tapaan kuin Palo Alton lukiossa neljä vuotta aiemmin, tavalliset yliopisto-opiskelijamiehet muuttuivat muutamassa päivässä sadistisiksi vanginvartijoiksi tai varsin pitkälti passiivisesti hyväksikäyttöön alistuviksi vangeiksi.

Lucifer Effect -kirjan kantava teema on kysyä, mikä saa 'tavalliset' ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia julmuuksia toisilleen. Vaikka kirja käsittelee paljon Stanfordin koetta on sen todellisena keissinä ja viimekätisenä sytykkeenä Abu Ghraibin sotilasvankilan julmuudet 2004, joissa Zimbardo kauhukseen näki runsaasti samoja piirteitä kuin vanhassa kokeessaan.

Zimbardon perusteesi on, että toisin kuin yleisesti ajatellaan, tämänkaltaiset ihmiset eivät välttämättä ole sisäsyntyisesti pahoja mätiä omenia - todelliset sosio- ja psykopaatit ovat toki luku sinänsä - vaan useimmiten kyseessä on sairaiden yhteiskunnallisten tai jopa yksittäiseen tilanteeseen liittyvien sosiaalisten tekijöiden aikaansaamat vinoutumat ihmisten valinnoissa ja käyttäytymisessä.

Zimbardon kirjaa on mahdollista lukea rinnan Steven Pinkerin tässäkin blogissa runsaasti esillä olleen The Better Angels of Our Nature -kirjan kanssa. Siinä missä Pinker katsoo väkivallan vähentymisen ilmiötä pitkälti lintuperspektiivistä, tarjoaa Zimbardo psykologiaan pohjautuvia mikrorakenteita teeman ymmärtämiseen.

Yhteistä molemmille kirjoille on yksilön vastuu valinnoistaan. Pinkerin mukaan väkivallan vähentyminen ei ole saavutettu etu, vaan sen jatkuminen vaatii valppautta meiltä kaikilta. Zimbardo päättää puolestaan kirjansa pohtimalla sankaruutta, jota ei ole vain ihmisten pelastaminen palavista taloista tai vihollisen bunkkerin hävittäminen kranaatilla kuolemaa halveksien. Todellista sankaruutta saattaa olla sanoa "ei" tilanteessa, jossa kaikki muut ovat toista mieltä ja haluavat tehdä toisille ihmisille pahaa. Toisinaan tämä voi olla aivan mahdottoman vaikeaa. Samalla se on ehdottoman tärkeää, sillä kuten Stanfordin vankilakokeenkin laukeaminen aikanaan osoitti, toisinaan tarvitaan yksi kyllin rohkea yksilö viheltämään pahuuden kierre poikki (ja se ei ollut itse Zimbardo joka hänkin oli imeytynyt kokeen sairaaseen logiikkaan täysillä mukaan - en spoilaa juonta enempää, lukekaa kirja itse tai tutustukaa siihen yllä olevasta linkistä).

Yksilön vastuusta on itse asiassa tulossa koko SMK-projektin kantava teema. Suomen menestys rakentuu ihmisten työlle ja valinnoille, samoin on maamme kansainvälisen aseman ja turvallisuuden laita. Myös maailmaa uhkaavat vaarat ja riskit palautuvat usein ihmisten (kulutus)käyttäytymiseen. 2000-luvun suuri muutos saattaakin olla, että meiltä on sekä aika että verukkeet loppumassa: emme voi syyttää toisia ihmisiä tai sosiaalisia rakenteita: meidän on pakko tiedostaa ja myös muistaa oma vastuumme.

Hiski Haukkala