Ihmiskunnan paremmista enkeleistä

Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, olkoon se Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature: The Decline of Violence in History and Its Causes (Allen Lane, 2011) (Jos taas aiot lukea toisenkin kirjan, niin minulla voi siihenkin olla hyvä suositus, vink vink).


Harvardin yliopiston professori Steven Pinker on jo pitkään ollut johtavia neuro- ja kognitiotieteellisen tutkimuksen popularisoijia maailmassa. Jo hänen aiemmat teoksensa, muun muassa The Language Instinct(1994) sekä the Blank Slate (2002), jotka valitettavasti ovat jääneet kääntämättä suomeksi, ovat olleet kansainvälisiä myyntimenestyksiä ja vahvoja näyttöjä Pinkerin kyvyistä tiedon syntetisoijana ja kansantajuistajana.

Uudessa kirjassaan The Better Angels of Our Nature Pinker nousee kuitenkin aivan uudelle omalle tasolleen. Kirja on kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta. Pinker haastaa vakiintuneen käsityksen aikamme väkivaltaisuudesta ja väittää, että päinvastoin sekä yksilöiden välinen että valtioiden välinen väkivalta ovat itse asiassa radikaalissa laskussa.

Kirja on merkittävä teos kolmella, toisiaan täydentävällä tavalla. Ensinnäkin Pinker vastaan panemattomasti dokumentoi väkivallan vähenemisen, suoranaisen romahtamisen ihmiskunnan historiassa. Väitteen tueksi kirjasta löytyy vaikuttava määrä empiiristä aineistoa, muun muassa kymmenittäin taulukkoja, jotka osoittavat väkivallan vähentyneen aikojen saatossa niin ihmisyhteisöjen sisällä kuin niiden välillä. Laskussa ovat niin perheväkivalta, raiskaukset, viharikokset, terrorismi kuin kansojen väliset ja niiden sisäiset sodatkin.

Kunnianhimoisesti – eikä luonnollisesti täysin ongelmattomasti – Pinker jäljittää trendejä ihmiskunnan aamuhämäristä nykypäivään asti. Vaikka tuhansien vuosien taakse menevät lukuarvot ovat aina enemmän tai vähemmän tuulesta temmattuja (seikka, jonka Pinker myös itse auliisti kirjassaan tunnustaa), arvioi hän kuitenkin epävarmat lukuarvot systemaattisesti alakanttiin antaen siten itselleen kyllin lavean virhemarginaalin, jotta kirjan keskeinen väite väkivallan vähentymisestä näyttää perustellulta. Lisäksi Pinker katsoo, että prosessi jatkuu edelleen. Raflaavista uutisotsikoista huolimatta ihmiskunnan huominen näyttää vähemmän veriseltä kuin tämä päivä.

Toiseksi pelkän datavyöryn ohella Pinker tarjoaa varsin monisyisen tulkinnan väkivallan laskun syistä. Kirja paikantaa lukuisia sosiaalisia mekanismeja, jotka uskottavasti selittävät väkivallan vähentymistä. Pinkerin mukaan keskeisiä mekanismeja ovat olleet valtioiden kehittyminen (joka on vähentänyt radikaalisti yksilöiden välistä väkivaltaa), ihmisten ja kansojen välinen kauppa (joka on muuttanut yksilöiden ja kansakuntien suhteet lähtökohtaisesti positiivisiksi summapeleiksi vähentäen myös valtioiden välistä väkivaltaa), naisten esiinnousu (joka on itsessään kahlinnut ensisijaisesti väkivaltaan taipuvaisia miehiä yhteiskunnissa), oikeusajattelun laventuminen (joka on enenevässä määrin johtanut siihen, että ihmiset ihonväristä, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntauksesta huolimatta nähdään yhdenvertaisina ja elämän arvoisina) sekä järjen ja älyn kasvaminen maailmanlaajuisesti (joka auttaa ihmisiä esimerkiksi näkemään edellä mainittujen tekijöiden rauhoittavan vaikutuksen ja siitä tulevan hyödyn omissa elämissään).

Kolmanneksi kirja osoittaa väitteet ihmistieteiden ja yhteiskuntatieteiden välisestä kuilusta ja yhteensovittamattomuudesta turhiksi. Älyllisen huippuballerinan tavoin Pinker harppoo kirjassaan neurotieteen ja evolutionäärisen biologian kautta kriminologiaan ja sosiologiaan, jopa kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Kaikkialle häntä seuraa analyyttinen kirkkaus ja tyyneys ja kyky kaivaa esiin omaa argumenttia ja analyyttistä kehikkoa parhaiten palvelevaa dataa ja näkökulmia.

Eklektisyydestään huolimatta tulos ei ole mikään sekasotku, vaan luonnontieteilijän taustastaan huolimatta Pinker osoittaa suorastaan vaikuttavaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja sen käsitteiden tuntemusta. Hän ei ryöstöviljele käsitteitä pinnallisesti, vaan tuntuu tuntevan niihin liittyvät ongelmat ja kritiikin. On ihailtava sekä Harvardin professorin käytössä olevan tutkimusavustajien määrää ja laatua että Pinkerin omaa älyllistä notkeutta ottaa erilaisia keskusteluja näin suvereenisti haltuun.

Kysyä sopii, koska yhteiskuntatieteilijät kykenevät osoittamaan vastaavanlaista ihmistieteiden hallintaa. Tuntuu, että suuri osa esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkijoista puuhastelee edelleen Thomas Hobbesin ja Jean-Jacques Rousseaun -aikaisten ihmiskuvien parissa. Kenties niitä olisi jo aika päivittää? Tässä tehtävässä Pinker voisi olla monelle hyväksi avuksi.

Kirja antaa toivoa ja työvälineitä, mutta samalla myös vierittää vastuun lukijoilleen väkivallattomamman maailman luomisesta. Väkivallan lasku ei ole saavutettu etu, vaan onnistuneiden valintojen ja instituutioiden sekä omien sisäisten parempien enkeliemme aikaansaama tilanne, joka on myös menetettävissä. Pinker toivookin, että yllättävän trendin ja sen taustalla vaikuttavien sosiaalisten mekanismien paljastaminen innostaisi ihmiskuntaa varjelemaan ja syventämään positiivista kehityskulkua myös jatkossa.

Pinker osoittaa, että tuomionpäivän profeetoista huolimatta ihmiskunta on itse asiassa päässyt humanismissaan pitkälle ja että sillä on edelleen paljon toivoa. Tämän viestin soisi tavoittavan mahdollisimman monta mieltä tarpeettomasti kyynistyvässä ajassamme.

The Better Angels of Our Nature on älyllinen urotyö, jonka tulisi olla pakollista luettavaa kaikille ihmiskunnan tulevaisuudesta kiinnostuneille sekä kirjan kattamien alojen – ja niitä on paljon – ammattilaisille. Toivottavaa olisi, että kirja saatettaisiin mahdollisimman pikaisesti suomeksi myös laajemman lukevan yleisön saataville.

Hiski Haukkala

Vierailija Tapani Vaahtoranta: Afrikka puuttuu koordinaatistosta

Hiskin kirjan kansikuvassa on hauska yksityiskohta: maapalloa täyttää isokokoinen Afrikka,  jota Suomen muuttuvat koordinaatit ei kuitenkaan käsittele. Rajaus on tietysti perusteltu, sillä Afrikalla on ollut hyvin vähän tekemistä Suomen kohtalon kolmion sen paremmin kapean kuin laveammankaan version kanssa. Suomi on heilunut Venäjän ja lännen välissä Afrikasta riippumatta.

Mutta Afrikasta on tulossa tärkeämpi. Se edustaa sitä nopeasti muuttuvaa maailmanjärjestystä, johon Hiskikin viittaa kirjan esipuheen alussa. Jos tämän unohtaa, Afrikan kehitys voi tulla samanlaisena yllätyksenä kuin Kiinan ja Intian nousut maailman johtaviksi valtioiksi.

Kiinan takia Afrikka on jo olennainen osa voimatasapainon muutosta. Kiinan läsnäolo maanosassa lisääntyy nopeasti, sillä Peking ja Afrikka ovat löytäneet toisensa win-win –tilanteesta. Afrikalla on runsaat luonnonvarat, joiden hyödyntäminen on ollut hankalaa, koska ei ole ollut riittävää infrastruktuuria. Kasvava Kiina taas hamuaa fossiilisia polttoaineita ja metalleja sekä markkinoita teollisuudelleen. Kiina myös pystyy rakentamaan niitä teitä ja satamia, joita Afrikka tarvitsee. Jokin aika sitten Kiina ohitti Yhdysvallat Afrikan suurimpana kauppakumppanina, ja yhteistyö näyttää vain laajenevan ja syvenevän.

Kiinan merkitys on luonnonvaroja ja rakennusprojekteja laajempi. Afrikassa Kiinan taloudellinen menestys nähdään esikuvana, josta halutaan ottaa oppia. Euroopan ja Yhdysvaltojen talousongelmat ovat vain lisänneet tätä vetovoimaa. Kiinaan myös suhtaudutaan suopeasti, koska se ei lännen tapaan aseta yhteistyölleen poliittisia ehtoja vaan tarjoaa “tasavertaista kumppanuutta”. Zimbabwen Robert Mugaben sanoin Afrikka katsoo nyt itään, josta aurinko nousee. Se ei enää katso länteen, mihin aurinko laskee.

Eikä Afrikka vain heijasta voimatasapainon muutosta Kiinan kautta, vaan siitä näyttää olevan tulossa seuraava  muutoksen moottori. Luonnonvarat ja Kiina selittävät sitä, että Afrikka ei enää näyttäydy maanosana, joka on tuomittu elämään köyhyydessä. Sen talous kasvaa nyt 5-6 prosenttia vuodessa. Afrikka kehittyy vaikkakin muiden maanosien jälkeen. Maailmanpankki on jopa arvioinut, että Afrikka olisi Kiinaan ja Intiaan verrattavissa olevan nopean talouskasvun ajan kynnyksellä. Kun tähän lisätään iso pinta-ala ja ennusteet siitä, että vuosisadan lopulla afrikkalaisia olisi kolme miljardia, kuva maanosan potentiaalista alkaa hahmottua.

Mitä tämä sitten merkitsee Suomen koordinaatistolle? Afrikka on kolmessakin mielessä esimerkki siitä, miten maailman kehityksen painopiste on entistä enemmän siirtynyt Suomen kohtalon kolmion ulkopuolelle.

Ensinnäkin Moskova-kärki. Afrikasta katsoen näkee selvästi, että Hiskillä on hyvät perusteet väittää, ettei Venäjä ole aito BRIC- (tai BRICS-) maa. Kun Afrikka etsii esikuvia ja kumppaneita, se ei näytä edes vilkaisevan Moskovan suuntaan. Tämä havainto tukee johtopäätöstä siitä, ettei Venäjästä ole tulossa globaalisti merkittävää taloutta. Osuvampaa onkin puhua BASIC-maista, jolloin Venäjä ei kuulu joukkoon.

Toiseksi lännen kärkien suhteellinen heikkeneminen on seurausta Kiinan ja muiden nousevien maiden vahvistumisesta. Jos Afrikkakin nyt lähtee nousuun, lännen asema tulee heikkenemään entisestään. Lännen vaikutusvallalle voi povata lisää vaikeuksia myös siksi, että monet afrikkalaiset näkevät Euroopan ja Yhdysvallat uhkana suvereniteetilleen. Tämä kävi hyvin ilmi Libyan sodan yhteydessä, kun Naton operaatio tuomittiin yleisesti hyökkäyksenä itsenäistä afrikkalaista maata vastaan.

Kolmanneksi Afrikan kehityksellä on merkittävä globaali ulottuvuus, jolla ei ole tekemistä kohtalon kolmion turvallisuusproblematiikan kanssa. Kyse on kasvun rajoista ja etenkin ilmastonmuutoksesta. Länsi, joka kehittyi ensin, on aiheuttanut valtaosan ilmakehään tähän mennessä kerääntyneistä kasvihuonekaasuista. Nyt Kiina ja muut nousevat taloudet kiihdyttävät ilmastonmuutosta entisestään. Miten Afrikka poistaa köyhyyden nopeasti kasvavan väestönsä keskuudesta ilman, että ilmastonmuutos pääsee käsistä?

Hiski on oikeassa sanoessaan, että maailman muutos vaikuttaa Suomen kohtalon kolmioon. Johtuu ehkä siitä, että tarkkailen asiaa kaukana Suomen pitkästä itärajasta, mutta minusta muutos pikemminkin laajentaa kuin alueellistaa kolmiota. Muutos lisää tarvetta globaalihallintaan ja kanssakäymiseen eteläisen pallonpuoliskon kanssa. Haastetta riittää, sillä Afrikan mukaantulo monimutkaistaa kansainvälisiä suhteita entisestään. Ja samalla Suomen ja muun lännen on entistä hankalampaa vaikuttaa Afrikkaan. Mitä enemmän Afrikka vaurastuu luonnonvaroillaan, mitä enemmän maanosaan tulee rahaa nousevista talouksista ja mitä suuremmaksi Afrikan tuottava ja kuluttava keskiluokka kasvaa, sitä tehottomampaa ehdollistava apu on Afrikan käyttäytymisen ja kehityksen ohjaamisessa.

Tapani Vaahtoranta

Programme Director

Institute of African Leadership for Sustainable Development (UONGOZI Institute)

Vierailija Lauri Tierala: Vahva naapuri, hyvä naapuri

Hiski Haukkala kuvaa kirjassaan Suomen ulkopoliittisen keskustelun kahta perusvirtausta: pienvaltiorealismia ja liberalismia. Venäjän-tuntijana Haukkala osoittaa, kuinka molemmat ajattelutavat ovat olleet pyrkimyksiä hallita Suomen suhdetta haastavaan itäiseen naapuriinsa. Neuvostoliitto oli pitkään niin hallitseva tekijä Suomen ulko- ja sisäpolitiikassa, että se ratkaisi presidentinvaaleja ja hallituksen kokoonpanonkin vuosikymmeniksi.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tämä erikoisuhde on vähintäänkin muuttunut, Haukkalan mukaan kenties jopa kadonnut. Suurella pensselillä maalattu kehityskulku vie - mutkineenkin - kohti normaalia naapurutta, jossa toisen menestys hyödyttää toistakin. Suomi ja Euroopan unioni pyrkivät edistämään Venäjän modernisoitumista. Suomalaisten ja venäläisten taloudellinen ja sosiaalinen kanssakäyminen on ennätysmäisen tiivistä. Suomen venäjänkielinen vähemmistö on kasvanut yli 50 000:een, ja Suomi myöntää vuosittain yli miljoona viisumia Venäjällä.

Nyky-Suomen parlamentaarisessa demokratiassa hallitusneuvottelut ovat myös ulkopoliittisen linjan osalta merkittävä kannanmuodostuksen paikka. Onkin varsin kuvaavaa, että hallitusohjelman seitsensivuisesta ulko- ja EU-poliittisesta osiosta Venäjää käsitellään tusinan rivin verran. Muutoksia tekstiin ei Säätytalolla juuri tehty. Suhtautuminen euroalueen kriisirahastoihin ja vaikkapa globalisaatioon jakavat poliittista kentää huomattavasti enemmän kuin nyky-Venäjä.

***

EU-maiden ulkopolitiikassa on tapahtunut merkittävä muutos viime vuosina. Kovaa sotilaallista turvallisuutta ei arvioida enää niin määrääväksi tekijäksi kuin aiemmin. Sen sijaan taloudellisten kysymysten merkitys nousee ikääntyvien ja hitaasta kasvusta kärsivien maiden ulkosuhteissa. Talouskasvun ja työllisyyden tukeminen on nostettu ulkoasiainhallintojen asialistan kärkeen.

Maailman talouskasvu tapahtuu tällä vuosikymmenellä pääasiassa Euroopan ulkopuolella. Maissa, joissa markkintalous ei aina toimi vapaasti, ja mm. markkinoillepääsyongelmat ovat alituinen riesa. Kehittyvät taloudet ovat muuttuneet hyödykkeiden tuottajista maailman suurimmiksi markkinoiksi yritysten välisessä liiketoiminnassa ja ovat nyt nousemassa maailman suurimmiksi kuluttajamarkkinoiksi.

On siis varsin luontevaa, että talousetujen edistäminen nousee ulkoasiainhallintojen tärkeysjärjestyksessä. Asiassa ei sinänsä ole mitään uutta mm. kauppakomppanioiden kanssa toimineille perinteikkäille hallinnoille.

***

Suomalaiset yritykset ovat raivanneet markkinaosuuksia monilla kasvavilla markkinoilla ja investoineet mm. Kiinaan merkittävästi. Kohtalonkysymys kannaltamme on kuitenkin myös taloudellisessa mielessä naapurimme Venäjä. Suurin kauppakumppanimme EU:n ulkopuolella - maa, jossa suomalaiset yritykset työllistävät jo yli 50 000 henkeä.

Hallitusohjelman Venäjä-osion lyhyys ei tarkoita, että Venäjä-suhteestamme ei olisi paljoa sanottavaa - päinvastoin, onhan hallituksella erillinen Venäjä-toimintaohjelma ja pääministerin johtama Venäjä-asioiden ministerityöryhmäkin. Lähes kaikilla hallituksen jäsenillä on nykyään salkussaan Venäjä-rajapintaa, olipa sitten kyse liikenteestä, koulutuksesta, energiasta tai sisäisestä turvallisuudesta.

Sen sijaan hallitusohjelma osoittaa, kuinka ristiriidaton Suomen Venäjä-suhde puolueiden välillä nykyään on. Näkemyserot liittyvät käytännön kysymyksiin viisumivapauden aikatauluista ym. tekniikkaan. Johtuen Venäjään liittyvien kysymysten perinteisesti herättämistä suurista tunteista, käydään Venäjä-lausuntoihin herkästi kiinni julkisuudessa, mutta tämä pelin politiikka ei juuri vaikuta oikeaan Venäjä-suhteeseemme.

Suomen kannalta on olennaista, jatkaako Venäjä voimakkaan kasvun tiellä, monipuolistuuko sen talous, modernisoituuko sen yhteiskunta ja vakautuuko sen poliittinen tilanne,

Haukkala siteeraa kirjassaan Osmo Apusen teoriaa, kuinka Venäjän hetkellinen heikkous on aina lisännyt Suomen pelitilaa länteen päin. Taloudellisten ulkosuhteiden aikakaudella peli saattaa olla kääntymässä toisin päin: menestyvä ja vahva Venäjä on Suomen menestyksen tae ja lisää myös meidän kiinnostavuuttamme "lännessä".

***

Vladimir Putinin kolmannen presidenttikauden alkaessa kannunvalannat maan suunnasta käyvät kuumina joka puolella. Kremlin ulkopuolinen oppositio on osoittanut kykynsä, ainakin hetkellisesti.

Saumakohtiin liittyy aina sekä mahdollisuuksia että riskejä. Sisäpoliittisista syistä naapureidensa kovistelun aloittava Venäjä olisi Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiistatta haaste. Kotimainen yhteisymmärrys Venäjä-linjasta voisi osoittautua hyvän sään ilmiöksi. Joutuisimme takaisin Haukkalan kuvamaan tasapainotteluun kohtalon kolmiossa.

Murrosvaihe voi kuitenkin tarjota myös mahdollisuuden syvällisempään Venäjä-keskusteluun niin Suomessa kuin EU:n piirissä. Onko yhteinen strategiamme toiminut; haluaako Venäjä modernisoitua? Mikä on seuraava askel? Millä vauhdilla vapaakauppaa ja viisumivapautta kohti voidaan edetä?

Niin kauan kuin talouskysymykset hallitsevat Suomen Venäjä-suhdetta, voivat pienvaltiorealistit pysyä koloissaan.

Lauri Tierala

Kirjoittaja osallistui kevään 2011 hallitusneuvottelujen ulko- ja turvallisuuspoliittisen työryhmän kokouksiin

Cateringista ja toppahousuista

Viime päivinä julkisuudessa on kauhisteltu Suomen poliittisen johdon tarjoaman kestiystävällisyyden hintaa. Ensin Hesari tiesi kertoa, että Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin isännöimä Lapland Retreat Saariselällä maksoi veronmaksajille 150 000 euroa. Tämä on saanut Suomen kansan repimään pelihousunsa. Keskustelupalstoilla on hintaa kauhisteltu ja muun muassa Uudessa Suomessa bloggaava Lapin PerusÄSSÄksi itseään tituleeraava Hemmo Koskiniemi on verrannut negatiivisesti syntyneitä kuluja omien EU-projektiensa kululaskuihin. Kansan syvien rivien johtopäätös on ollut, että "kokoomuspojat" järjestivät kivan hiihtoreissun kavereilleen perheineen ja kansa maksaa laskun. Hullunkurisimmillaan on pohdittu kuka kustansi ihmisten päällä olleet samankaltaiset toppa-asut (arvelen tietäväni vastauksen).

Muutama asia lienee selventämisen väärtti. Kyseiset vieraat - joiden seassa oli muun muassa WTO:n pääjohtaja Pascal Lamy - eivät olleet "kokoomuksen" vaan Suomen valtion vieraita. Näin ollen varsin luontevaa on, että valtio myös laskun kuittaa. Lisäksi itse Stubbin ulkoministeriaikana järjestetyssä ensimmäisessä Lapland Retreatissa mukana olleena puolestaan voin todistaa, että mitään mieletöntä ylellisyyttä vieraille (ei ainakaan silloin) tarjottu: suhteelllisen tavallista ruokaa ja -juomaa sekä liikuntapitoista oheisohjelmaa. Tämä kaikki kuitenkin maksaa rahaa. Suurin yksittäinen kuluerä lienee ihmisten palkat: esimerkiksi tilaisuudessa avustaneet virkamiehet ovat palkkatöissä paikalla. Myös turvajärjestelyt ja kuljetukset paikan päällä - turvamiehet ovilla sekä automiehet maksavat: he - toisin kuin esimerkiksi vaikkapa Katainen ja Stubb - ovat alueella töissä tuntipalkalla. Näiden palveluiden tarjoaminen kuuluu luonnollisesti Suomen valtion rooteliin.


Jotta ei jäisi väärää kuvaa, että nyt se Stubbin hommissa ollut Hiski puolustaa innokkaasti heimoveljiään, niin puolustetaan tasapuolisuuden vuoksi myös demareita (entisiä ja/tai jälleen tulevia). Myös Tarja Halosen läksiäisten kulut ovat näet saaneet osakseen samankaltaista kauhistelua. Iltalehti tiesi aiemmin tällä viikolla kertoa, että Halosen jäähyväisinä toimineen kansainvälisen presidenttifoorumin kestitys maksoi 200 000 euroa. Ja jälleen on kansa voivotellut ja sirotellut päälleen tuhkaa, (etenkin netissä kielenkäyttö on paikoin ollut totaalisen painokelvotonta, vaikka itse olenkin joltisenkin rouheiden sanamuotojen ystävä).

Pieni suhteellisuudentaju olisi kuitenkin asioissa paikallaan. 150 000 tai 200 000 on tietysti paljon rahaa, mutta Suomen valtion menoraameissa ja kansantaloudessa se on tippa meressä. Vaikka nuo rahat heti palautettaisiin valtiokonttorin tilille, ei Suomi sillä pelastuisi tai näihin menoihin kaatuisi. Olennaisempaa on, että Suomi kykenee kutsumaan ja saamaan paikalle maailman todellisia huippuvaikuttajia (WTO:n pääjohtaja on tällainen, Saksan liittopresidentistä en tosin ihan mene takuuseen). Heidän turvallisuudestaan ja tietystä mukavuudesta huolehtiminen maksaa, mutta se ei ole vastikkeetonta rahan syytämistä. Päinvastoin. Ensinnäkin, Suomi saa tilaisuuden esittää omia näkökantojaan ja vaihtaa ajatuksia. Tätä kutsutaan verkostoitumiseksi, vaikuttamiseksi ja tietojen saamiseksi, kaikki elintärkeitä toimintoja, joista etenkin pienen valtion vaikutusvalta on täydellisen riippuvainen 2000-luvulla. Lisäksi Suomen valtiojohto nauttii vastaavanlaista kestiystävällisyyttä vastavuoroisesti maailmalla: Ei esimerkiksi tasavallan presidentti reissaa laukussaan "leipää ja piimää vaan" - miksi meidän pitäisi odottaa jotakin muuta tänne tulevilta vierailtamme? Ajatusleikkinä kannattaisi ehkä pohtia, mitä Etelä-Korea mahtoi "joutua" maksamaan juuri päättyneestä ydinturvallisuushuippukokouksesta? Onko Koreankin kansan tuoppiin juuri kustu?

Hiski Haukkala

Ei sitä olekaan, vaan ehkä sittenkin?

Tämän kirjoituksen taustalla on kytemään jäänyt tyytymättömyys iänikuiseen rutinaan siitä, että Suomessa ei keskustella ulkopolitiikasta. Viime aikoina olen vaihtanut aiheesta viestejä twitterissä muun muassa The Ulkopolistin kanssa, jonka ansiokasta kollektiivia kehotan seuraamaan ja jonka ohjelmanjulistus nimenomaisesti ottaa keskustelukulttuurin puuttumisen lähtökohdakseen.

Hetken asiaa kypsyteltyäni päätin tehdä pienen epätieteellisen selvityksen ja kirjoittaa sen pohjalta tämän metablogin eli blogeja pohtivan blogin. Toivottavasti samalla kyetään parantamaan ajatuksia siitä, että eurooppalaiset eivät osaa blogata eli luoda sisältöpohjaisia ristiinlinkityksiä toistensa teksteihin keskustelun herättämiseksi.

Lähtökohdaksi otin Ulkopolistin etusivulta löytyvän linkkilistan ja sen lisäksi tsekkasin pari muuta tahoa, joiden arvelin voivan kirjoittaa ulkopolitiikasta. Noin tunnin selaamisen jälkeen olo oli varsin tyhjä, sanan varsinaisessa merkityksessä: käteen jäi varsin vähän. Tässä muutama havainto matkan varrelta:

* ulkoministerimme Erkki Tuomioja kirjoittaa hämmentävän vähän ulkopolitiikasta
* ahkera bloggaja Alexander Stubb ei asemansa vuoksi voi tykittää teemasta niin kuin hän ehkä muutoin varmaan tekisi ja osaisi
* myös eturivin ajattelijoihimme kuuluvan Risto E. J. Penttilän viulu on vaiennut. Keskuskauppakamariin siirtymisen jälkeen hän on keskittynyt lähinnä Suomen taloudellisten perspektiivien pohdintaan ulkopolitiikan kustannuksella
* samoin Penttilän kaudella varsin aktiivinen EVA:n blogikin on nuupahtanut niin frekvenssin kuin teemojensakin puolesta
* Iltalehdessä sotatieteen tohtori Jarno Limnéll vetää pirteästi ja ansiokkaasti Iltalehdessä, mutta varsin ahtaasti lestissään eli turvallisuuspolitiikassa pitäytyen
* Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki avaa ansiokkaasti kansainväliseen poliittiseen talouteen liittyviä teemoja, mutta ehkä sittenkin kovin harvoin ja sporadisesti
* Timo Vihavainen koskettelee paikoin hersyvän hauskasti ja terävästi kirjoitetussa blogissaan myös ulkopolitiikkaan liittyviä teemoja, etenkin Venäjää, mutta varsin harvoin nimenomaan ulkopolitiikan kannalta
* yllättävin havainto on, että Upin blogi on kuivahtanut ja sisältää lähinnä geneerisiä kommentteja tutkijoita itseään kiinnostavista aiheista ilman selkeää kytköstä kotimaiseen keskusteluun tai relevanssiin
* loppujen lopuksi käteen jää kuitenkin lähinnä Ulkopolistin tiimin hengästyttävä aktiivisuus sekä tämä SMK-blogi

Vedän tästä kaksi johtopäätöstä, yhden kuuma- ja toisen kylmäverisen:

* kuumaverinen puoliskoni karjahtaa "Sacre bleu - Ulkopolisthan on oikeassa!" Meillä ei ole blogosfääriä, joka keskustelisi Suomen ulkopolitiikasta. Iänikuinen rutina pitää kuin pitääkin kutinsa! Lisäksi voisi sanoa, että se vähä keskustelu mitä meillä on, on itse asiassa varsin autistista: kukin röhkii omassa karsinassaan, mutta varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia (pardon my French!) ei pääse syntymään

* kylmäverisempi puoleni kuitenkin on havaitsevinaan kriittisen massan olemassaolon, tai ainakin sellaisen potentiaalin ja jopa tarjolla olevan menun lähtökohtaisen rikkauden: Penttilä pohtii Suomen oman tulevan menestyksen eväitä ja siten myös Suomen kansainvälisen aseman perusteita, Patomäki problematisoi näitä teemoja hyödyllisellä tavalla, Limnéll muistuttaa meitä perinteisten uhkakuvien merkityksestä ja matustelee niitä myös 2010-luvun maustein. SMK-blogi pyrkii pohtimaan Suomen ulkopolitiikan haasteita niin maalla, merellä kuin ilmassa ja Ulkopolistin porukka itse asiassa luotaa etenkin läntisen maailman tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä ja muistaa lähes aina pohtia myös näiden kysymysten merkitystä Suomelle

Nähdäkseni tästä seuraa koko suomalaiselle kansainvälisen politiikan yhteisölle kaksi jatkokysymystä/tehtävää:

1. Aktiivisemmin troolata myös toistemme ajatuksia autismin vähentämiseksi ja vuorovaikutteisuuden lisäämiseksi

2. Haastaa alisuorittajat mukaan skabaan. Etenkin mielessäni pyörii, mitä tekee jatkossa Upi ja etenkin esimerkiksi herrat Aaltola ja Salonius-Pasternak? Entä Ojanen tai Pynnöniemi? Kuka tarttuu ensimmäiseksi haasteeseen?

Hiski Haukkala

Vierailija Aaro Toivonen: Verkoista ja niiden pettämisestä

Suomalainen yhteiskunta toimii verkkojen varassa. Tietoliikenne-, energianjakelu-, lämmönjakelu-, viesti-, rata-, vedenjakelu-, viemäröinti-, tie- jne. infrastruktuuri muodostavat nyky-yhteiskuntaa kannattelevan verkoston, jolle yhteiskunnan lähes kaikki elintärkeät toiminnot tavalla tai toisella perustuvat tai ovat ainakin voimakkaasti riippuvaisia niiden toiminnasta.

Yhteistä näille verkostoille on se että ne ovat yhä suuremmin riippuvaisia sähköisistä säätely-, ohjaus-, ja valvontajärjestelmistä. Nämä verkostot ovat siinä määri toisiinsa kytkeytyneitä, että vika yhdessä verkon kohdassa saattaa vaikuttaa verkoston muihin osiin sekä aiheuttaa vikaantumista tai toimimattomuutta myös muissa verkoissa. Vika tietyissä tietoliikenneyhteyksissä vaikeuttaa energian jakelua sekä tuotantoa ja ilman energiaa eivät puolestaan tietoliikenneyhteydet toimi. Vastaavanlaisia kytköksiä on löydettävissä kymmeniä. Kyseessä on eräänlainen epäpyhä liitto tai noidankehä. Verkostojen keskinäisriippuvuuden lisäksi toinen suuntaus on yhä suurempi riippuvuus sähkön saatavuudesta – edes kaupunkialueiden viemärijärjestelmä ei toimi ilman sähköä.

Eri verkostojen toimivuutta pyritään nykyisin turvaamaan monin erilaisin keinoin. Esimerkiksi erilaisissa kriittisissä kohteissa kuten sairaaloissa energian toimituskatkoihin on varauduttu esim. varavoimageneraattorein ja akkuvarmennuksin (UPS = Uninterrupted Power Supply). Näitä järjestelmä- ja kiinteistökohtaisia varmennuksia joudutaan tekemään yhä enemmän, sillä sähkökatkojen vaikutus on toiminnalle niin merkittävä ja ne toistuvat niin usein. Riski on liian suuri. Koko yhteiskunnan kannalta verkostorakenne luonnollisesti mahdollistaa myös vikakohdan ohittamisen verkon muiden osien kautta. Tämä on verkostorakenteen vahvuus.

Kun pohditaan nyky-yhteiskunnan vikasietoisuutta, jäntevyyttä ja toipumisvalmiutta (resilience), teemaa johon myös SMK hieman puretuu, kiinnittyy huomio maassamme vallitsevaan epäsuhtaa energiantuotannon ja muun yhteiskunnan rakenteiden välillä. Kun eräänlainen megatrendi koko yhteiskunnassamme on verkottuminen tietoliikenne-, energian jakelu-, viesti- ja jopa johtamisverkostoihin niin Suomessa energian tuotanto on luonteeltaan varsin suuriin yksiköihin keskittynyttä. Tämä oli ymmärrettävää raskaan teollisuuden (mm. puunjalostus-, konepaja-, ja paperiteollisuuden) suurten yksiköiden energiantarpeen tyydyttämisen näkökulmasta, mutta postmodernin tietoyhteiskunnan näkökulmasta tilanne taitaa olla muuttunut.

Kysymys kuuluukin, olemmeko tilanteessa, jossa energian tuotannon keskittyneisyydestä seuraa yhteiskunnan toiminnan jatkuvuuden kannalta haavoittuvuuksia siirtoyhteyksien pituuden kasvaessa. Tämä on käynyt nyt viimeksi ilmi viime vuosien ja nyt viimeksi vuoden 2011 Tapani-myrskyn aiheuttamien tuhojen yhteydessä. Yhä suurempi riippuvuus sähköstä, yhä herkemmät tietojärjestelmät ja useammin toistuvat sähkökatkot ovat huono yhdistelmä yhteiskunnan toimivuuden näkökulmasta.

Itse asiassa onnettomuustutkintakeskus on kiinnittänyt huomiota sähköyritysten varautumisen tasoon ja esittänyt useita toimenpiteitä joilla toimitusvarmuutta voitaisiin lisätä. Yksi merkittävä ongelma on, ettei sähköyritysten varautumisvelvollisuudelle ole lakisääteistä pohjaa, jolloin varautumiseen liittyvät kustannukset ovat liiketoiminnan kannalta tehottomia investointeja. Sen sijaan esimerkiksi julkisen sektorin toimijoilla, kuten vaikkapa terveydenhuollolla, on merkittäviä varutumisvelvoitteita. Näin ollen sähkönsyötön varmennuksesta koituvat kustannukset kaatuvat käyttäjien kustannuksiksi kun sairaaloja ja muita julkisia kiinteistöjä varustetaan sähkönsyötön varmennuksin ja kansalaiset hankkivat aggregaatteja koteihinsa.

Toinen haavoittuvuus liittyy yksittäisten tuotantopisteiden merkitykseen koko järjestelmän kannalta. Verkottuneessa tuotantojärjestelmässä yksittäisen solmukohdan merkitys on pienempi kuin ”suurisilmäisessä” verkossa. Luonnollisesti pohjoismaisten ja Euroopan laajuisten energiamarkkinoiden kautta pyritään tasaamaan erilaisia kysyntähuippuja ja tuotantohäiriötilanteita. On kuitenkin helposti ajateltavissa uhkakuvia ja tilanteita joissa tällaista tasaussähköä ei ole saatavissa vaan suomalaisen yhteiskunnan tulisi toimia ns. omillaan. On myös mahdollista, että lisäksi samanaikaisesti jokin toimija yrittää vaikuttaa energian tuotantoon ja jakeluun.

Olisiko ajateltavissa, että hajautetumpi energian tuotantorakenne toisi toimintavarmuutta suomalaiselle yhteiskunnalle ja sitä kautta kilpailuetua suomalaiselle kansantaloudelle myös normaalioloissa? Nyt tapahtuneet myrskytuhot aiheuttivat merkittäviä menetyksiä Suomen kansantaloudelle omaisuusvahinkoina ja liiketoiminnan keskeytyksinä.

Nykyistä energian tuotantorakennetta ei voida luonnollisestikaan hetkessä muuttaa, mutta rinnalle tulisi rakentaa eräänlaista korvaavaa paikallistuotantoa, jolloin yhteiskunnan peruspalvelujen sekä eräiden elintärkeiden toimintojen toimintavarmuus voitaisiin taata nykyistä paremmin.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Nykyään hän toimii turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin terveydenhuollossa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta minkään organisaation kantaa.

Suomen seuraava rauhansopimus Venäjän kanssa?

Olin viikko sitten alustamassa Lavian Suomelan koululla talvisodan päättymisen 72-vuotismuistojuhlassa. Nuoremmalle polvelle tulee varmaan jo pelkästä ajatuksesta näppylöitä, mutta voin sanoa, että juhla oli hieno ja arvokas, eikä ollenkaan sillä lailla vaivaannuttava kuin etukäteen hieman ehkä itsekin pelkäsin.

Alustustani seurasi erinomaisen mielenkiintoinen ja hyvätasoinen keskustelu. Suomen kansa on viisasta ja hyvin perillä ajan hengestä, joten kysymykset olivat teräviä ja käsittelivät polttavia ongelmia: maailman muutoksen vaikutusta Suomeen, Suomen puolustuskykyä muuttuvassa maailmassa ja ylipäätään suomalaisuuden merkitystä 2000-luvulla. Kaiken kaikkiaan tilaisuudesta jäi itselleni oikean hyvä muisto.

Talvisodan päättymisen vuosijuhlilla on nähdäkseni kaksi funktiota. Yhtäältä ne kunnioittavat talvisodassa elämänsä tai terveytensä uhranneiden ihmisten muistoa. Kuten puheessanikin totesin, ei tätä uhria tule 2010-luvullakaan vähätellä. Nuoret miehet vuosivat verta ja kuolivat, jotta Suomen itsenäisyys ja siten suomalaisten turvallisuuden ja menestyksen eväät voitaisiin turvata. Tätä sietää kyllä muistella ja kunnioittaa.

Toisaalta muistojuhlat uusintavat myyttistä käsitystä Suomen yksinjäämisestä ja ikuisesta vastakkainasettelusta Venäjän kanssa. Tämä on jo hieman ongelmallisempi asia, sillä se ei tarjoa Venäjälle tai venäläisille mahdollisuutta muuttua meidän silmissämme. Osaltaan näiden juhlien kautta olemme itse lukitsemassa suhdettamme Venäjään negatiiviselle pohjalle.

Hätkähdyttävästi tämä asia tuli esiin tilaisuuden aikana yleisökommentissa, jossa todettiin Suomen tehneen historiansa aikana lukuisia rauhoja venäläisten kanssa ja että Pariisin rauhansopimus ei millään jäisi viimeiseksi: siihen voi mennä kymmenen tai vaikkapa satakin vuotta, mutta kyllä se sota Venäjän kanssa sieltä vielä tulee, tiesi tämä kyseinen henkilö meille kertoa.

Pidin tätä näkemystä aiheettoman pessimistisenä ja kohtalonomaisena. Vastasin, että itse en ainakaan voi enkä halua tätä ajatusta lähtökohdakseni ottaa. Päinvastoin, on paljon syitä, jotka antavat aihetta olettaa, tai ainakin toivoa, että Suomen ja Venäjän väliset sodat on lopullisesti sodittu:

Ensimmäinen optimismin säie löytyy Steven Pinkerin erinomaisesta kirjasta The Better Angels of Our Nature (josta olen jo aiemmin hieman kirjoittanut täällä), jonka mukaan globaali trendi on itse asiassa väkivallan ja myös valtioiden välisten sotien vähentymiseen. Kansainvälisen politiikan teoriassa on jo yli 50 vuoden ajan puhuttu turvallisuusyhteisöistä, joiden jäseniä yhdistää yhteisesti hyväksytty ajatus rauhanomaisen muutoksen lähtökohtaisuudesta valtioiden välisissä suhteissa. Eräs kylmän sodan jälkeisen kauden suuri kysymys onkin ollut, miten Venäjä löytää paikkansa osana laajenevaa Euroopan turvallisuusyhteisöä.

Toistaiseksi Venäjän rekordi on ollut kahtalainen. Yhtäältä sotilaallisen voiman käyttö on faktisesti poistunut Venäjän ja esimerkiksi EU-maiden väliseltä asialistalta. Kumpikaan ei uhkaa toistaan sotilaallisesti tai ainakaan sotilaallisen voiman käytöllä. Toisaalta Venäjä on toistuvasti käyttänyt väkivaltaa niin omia kansalaisiaan kuin naapureitaankin vastaan, kuten esimerkiksi Tšetšenian ja Georgian sodat ovat osoittaneet.

Toinen optimismin aihe liittyy Venäjän asevoimien kehitykseen. Vaikka taannoinen MPKK:n raportti tiesikin Venäjän varustautumisella pelotella, niin nähdäkseni Venäjän sotilaspolitiikan Suuri kertomus liittyy massa-armeijasta ja siten vanhanaikaisesta suursotavalmiudesta luopumiseen. Esimerkiksi arvostettu venäläinen sotilasasiantuntija Aleksandr Golts on kirjassa Russia in 2020 sitä mieltä, että Venäjä on vääjäämättömästi siirtymässä pois kyvystä haastaa läntistä maailmaa sotilaallisesti kohti rajatumpaa alueellista iskukykyä: käynnissä olevien uudistusten kohtalosta riippuu onko ko. iskukykyä lopulta enää ollenkaan.

Ongelma tietysti Suomen kannalta on, että Venäjän alueellinenkin iskukyky saattaa olla meille potentiaalinen uhka. Mutta vaikka toisenlaisilla kehityskuluilla myös SMK:ssa hieman pelottelen (luku 3), niin Suomi ei kuitenkaan vielä tänä päivänä eikä välttämättä tulevaisuudessakaan ole mikään irrallinen turvallisuuspoliittinen saari Euroopassa. Päinvastoin, niin kauan kuin Suomi kykenee pysyttäytymään laajemman läntisen turvallisuusyhteisön jäsenenä, on se nähdäkseni turvassa, sillä Venäjä ei mitenkään sotilaallisesti kykene haastamaan Yhdysvaltojen johtamaa liittokuntaa Euroopassa.

Kolmas optimismin säie liittyy Venäjän sisäiseen muutokseen. Joulukuun duuman vaalien jälkeen nähty rauhanomainen ja hyväntuulinen protestiliike on osaltaan anekdootinomainen osoitus siitä, että Pinkerin paikantamat väkivallanvähentymistrendit vaikuttavat myös Venäjällä. Lisäksi Venäjän johdon ilmeisen korkea kynnys turvautua väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan protestien tukahduttamiseksi kielii siitä, että ihmiselämän hinta on myös Venäjällä nousussa. Tämä itsessään nähdäkseni heijastelee sitä, että myös Venäjällä sotimisen kynnys on todennäköisesti nousussa, ei laskussa.

Naiiviuteen ei tietysti ole varaa eikä aihetta. Positiiviset trendit niin globaalin väkivallan vähentymisen kuin Venäjän suhteen eivät ole saavutettuja etuja, vaan asioita, jotka voivat muuttua. Olen viime aikoina käynyt kokeneiden Venäjän-tuntijoiden kanssa kirjeenvaihtoa, jossa he ovat varoitelleet minua, että Venäjän kohdalla ei pidä tuudittautua liiallisen rationaalisuuden odotukseen: vaikka sota läntistä maailmaa vastaan ei meistä vaikuta rationaaliselta, voi Venäjä siihen silti vielä turvautua, tästä on historiallisia osoituksia.

Toisaalta itse tunnen vetoa toisenlaista hypoteesia kohtaan: Venäjän ja lännen väliset sodat on sodittu. Tähän viittaa niin globaalit trendit kuin Venäjän oma sisäinen kehitys: venäläiset haluavat vierailla ja shoppailla eivätkä sotia Suomessa: vanhasta vainolaisesta on tulossa uusi kylpyläinen.

Hiski Haukkala