Vielä suomalaisten Venäjän-pelon vähentymisestä

Taannoisessa blogi-kirjoituksessani esitin tulkinnan, että varuskuntien lakkauttamiseen liittyvä lähinnä aluepoliittinen keskustelu kielii suomalaisten Venäjän-pelon vähentymisestä: Venäjän uhka ei enää myy Suomessa.

Viikonlopun Ilta-Sanomissa on laaja Venäjä-kysely, joka antaa hieman lisätukea tälle ajatukselle. Kyselyn mukaan 58 prosenttia vastaajista katsoo, että Venäjän mahdollinen aseellinen lisävarustautuminenkaan ei muodosta uhkaa Suomelle (kolmasosa kuitenkin katsoo, että uhka kasvaisi). Tämä on merkittävä tulos, sillä se tarkoittaa, että lähes kuusi kymmenestä vastaajasta ei usko Venäjän hautovan Suomen kannalta pahoja aikeita: Venäjän mahdollinen vahvistuminen ei itsessään uhkaa Suomea.

Mielenkiintoisesti venäläisiin liittyvistä asenteista kertoo kysymys, joka koskettelee venäläisten tulemista suomalaisten naapureiksi Suomessa talo- tai asuntokauppojen myötä. Tyylilleen uskollisesti Ilta-Sanomat uutisoi asian otsikolla "Pitkin hampain naapureiksi!", sillä vastanneista 25 prosenttia ei hyväksy asiaa lainkaan ja 33 prosenttia ei pidä asiasta, vaikka hyväksyykin sen. Näin ollen 58 prosenttia vastaajista (mahtavatkohan olla samat 58 prosenttia kuin edellisessä kysymyksessä?) suhtautuu nihkeästi seinänaapuruuteen venäläisten kanssa.

Asian voi tulkita kuitenkin myös toisin, sillä vastaajien suurin ryhmä, 40 prosenttia, ilmoittaa yksikantaan hyväksyvänsä venäläiset mukisematta naapureikseen. Kun tähän liitetään 33 prosenttia, jotka kuitenkin hyväksyvät asian vaikka eivät siitä välttämättä pidäkään, päästään tulokseen, jonka mukaan lähes kolme neljäsosaa vastaajista on valmis hyväksymään venäläisen naapurikseen. Luku kielii mielestäni huimasta asennemuutoksesta Suomessa. Ajatelkaapa, minkälaisia lukemat olisivat mahtaneet olla, jos kysely olisi tehty 1991, 1944 tai vaikkapa 1918?

Suomalaiset eivät siis enää pelkää Venäjää eivätkä ilmeisesti oikeastaan inhoakaan venäläisiä. Ovatko suomalaiset sitten oikeassa asennemuutoksensa kanssa?

Vastaus lienee kyllä ja ei. Yhtäältä - ja kuten SMK:ssa kirjoitan (s. 144) - Kremlissä ei tällä hetkellä ole synkeää "Suomen-osastoa", joka miettisi katalia temppuja päämme menoksi. Sitten routavuosien alkamisen Venäjä ei ole näin vähän uhannut Suomea kuin nyt.

Mutta Venäjän kehitykseen liittyy myös merkittäviä epävarmuustekijöitä. Venäjällä kuohuu jälleen ja kukaan ei voi varmaksi sanoa, minkälainen eliitti maata johtaa vaikkapa kuuden vuoden kuluttua. Jos joku muuta väittää, kannattaa lopettaa hänen kuuntelemisensa.

Myös Venäjän nykyiseltä johdolta käy rock'n'roll: Putinin nationalistinen ja ulkopuolisilla viholliskuvilla pelotteleva vaaliretoriikka on suoraan kumpujen yöstä. Huolestuttavaa on, että tavara myös tekee Venäjällä kauppansa. Myös lännessä paljon ihastusta herättäneiden Putin-protestoijien joukossa on paljon vielä Putiniakin pahempia kansallismielisiä voimia.

Dmitri Trenin mielestäni osoittaa vakuuttavasti uusimmassa analyysissään kuinka harhaista Putinin retoriikka kuitenkin on. Lienee selvää, että kansallismielisempää ja militarisoituvaa Venäjää odottaa umpikuja. Sama tosin odottanee myös nykyistä Putinin Venäjää, ja suuri, ja vielä toistaiseksi vastaustaan odottava kysymys kuuluu, mihin suuntaan Venäjä seuraavaksi kääntyy.  Juuri tämä vakaiden instituutioiden ja demokraattisen vallansiirtymisen kulttuurin puuttuminen tekee Venäjästä niin ongelmallisen naapurin.

Suomalaisten Venäjä-asenteen muutosta tulee kuitenkin juhlia positiivisena saavutuksena. Se on hyvä kasvualusta Venäjän-suhteille jatkossa, aivan maan poliittisesta johdosta riippumatta. Samalla kuitenkin lienee syytä pitää mielessä, että Venäjän kehitykseen liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä. Kuten SMK:ssa kirjoitan, liialliseen sinisilmäisyyteen Venäjän kanssa ei vieläkään ole varaa.

Samalla liiallista kyynisyyttä ja pelkotilailua on syytä välttää. Olin helmikuun alussa Lontoossa ja söin illallista Venäjän-tuntijoiden seurassa. Vieressäni istui Queen's Universityssä Belfastissa väitöstään viimeistelevä Elena Gnenida, joka lempeästi torui minua liiallisesta Venäjä-pessimismistäni: Liian usein Venäjän muutosta on vastustettu sanomalla, että vaihtoehto on kuitenkin aina nykyistä kehnompi. Gnedina uskoi, että myös toisenlainen muutos Venäjällä on mahdollinen ja lännen tulisi antaa sille mahdollisuus. Paha tähän on mitään mennä vastaan väittämäänkään.

Hiski Haukkala

Vierailija Aaro Toivonen: Suomalaiset Venäjän arjen napanuorana Eurooppaan

Hiski Haukkalan kirjan perusteemana on hahmottaa Suomen poliittisessa, taloudellisessa ja strategisessa toimintaympäristössä tapahtuneita kehityskulkuja. Eräänä keskeisenä kohtalonkysymyksenä kirjassa käsitellään Suomen suhdetta sen itäiseen naapuriin eri aikoina. Hiski Haukkala toteaa, että hänen tarkasteluyksikkönsä on valtio. Tätä taustaa vasten kirjan analyysi ja johtopäätökset Suomen erityissuhteen katoamisesta suhteessa Venäjään vaikuttavat johdonmukaisilta ja perustelluilta.

Taannoin ajoin Porvoon moottoritietä Helsingistä itään ja totesin opasteista etäisyydet: Kotkaan 117 km ja Pietariin 368 km. Venäjän rekisterissä olevan auton perässä ajaessani ja radio Sputnikin lähetysvoimakkuutta ihmetellessäni pohdin Haukkalan esittämää arviota, joka samalla vaikutti hyvin perustellulta, mutta samalla jokin analyysissä jäi vaivaamaan.

Tilanne nimittäin muuttuu, mikäli määritelmää Suomesta hieman muutetaan, eikä puhutakaan yksinomaan valtio-Suomesta, vaan tarkastelukulmaksi otetaan eräänlainen siviiliyhteiskunta-Suomi. Tältä pohjalta voisi nimittäin hyvinkin väittää, että Suomella on yhä vielä erityisasema suhteessa Venäjään. Erityissuhde ei ole niinkään enää vanha valtapoliittinen sotilaalliseen voimaan ja uhkaan perustuva vaan enemmänkin ns. pehmeään voimaan perustuva.

Maantieteellä on edelleen suuri merkitys, sillä rajamme on vakaa ja rauhallinen kun tarkastellaan Venäjän muita rajaseutuja. Tästä itse asiassa kertoo mm. Venäjän uskallus tuoda taloudellisesti erittäin tärkeä kaasuputki lähialueillemme. Lisäksi Suomi sijaitsee matkustelun kannalta sopivan etäisyyden päässä. Suomalaisen yhteiskunnan vaikutusvalta kasvaa kun yhä useammalla sivistyneellä ja varakkaalla venäläisellä on omaisuutta sijoitettuna Suomeen. Syitä tähän ovat muun muassa parempi omaisuuden suoja, ennustettavampi hallinto ilman korruptiota, turvallisempi elämänpiiri. Lisäksi palvelut ovat joiltain osin (vrt. esim. infrastruktuuri) parempilaatuisia kuin Venäjällä ja Pietarin alueelta on mahdollisuus vierailla Suomessa helposti. Eli omaisuus on helposti nautittavissa eikä pitkien matkojen päässä.

Voisikin olettaa, että omistaessaan Suomesta kiinteistöjä ja viettäessään täällä vapaa aikaansa sekä tutustuessaan vähitellen suomalaiseen yhteiskuntaan, nämä ihmiset alkavat tehdä havaintoja ja viedä näitä arvoja myös Venäjälle erityisesti Pietarin alueelle. Pietarihan perustettiin juuri ikkunaksi länteen!

Muutos alkaa ihmettelystä kun nämä henkilöt alkavat verrata Venäjää Suomeen ja kysyä, miksi rajan toisella puolen Suomessa muutaman sadan kilometrin päässä asiat toimivat, vaikka olosuhteet ovat maantieteellisesti ja ilmastollisesti aivan samanlaiset. Jopa arkkitehtuuri on monelta osin samankaltaista.  Niin, Ja Allegrolla pääsee parissa tunnissa suuntaan ja toiseen eikä yhteydenpito Facebookissa tai Skypen jne. kautta ole sen vaikeampaa kuin Suomen sisälläkään.

Tämä jatkuva talous- ja kulttuurivaihto tuo paineita Venäjän hallinnolle muutokseen. Venäjän duuman vaalien jälkeen nähdyt laajat mielenosoitukset kertovat omalta osaltaan, että Venäjän nykyistä poliittista järjestelmää ja yhteiskunnallisia olosuhteita kohtaa tunnetaan laajaa tyytymättömyyttä. Muutokset tulevat todennäköisesti tapahtumaan vähitellen, ei hetkessä.

Yllä kuvatusta pohdinnasta seuraa, että Suomesta voitaisiinkin puhua Venäjän jonkinlaisena kulttuurillisena arjen napanuorana Eurooppaan ja pohjoismaihin. Erityisasema ei niinkään ole Suomen valtiolla vaan suomalaisella yhteiskunnalla, sen eurooppalaisilla ja pohjoismaalaisilla arvoilla. Suomessahan nämä eurooppalaiset arvot on transponoitu pohjoiseksi versioksi saunoineen, votkineen ja muine kummallisuuksineen, joka versio on tuossa rajankin takana hyvin ymmärrettävissä.

Historiallista kaarta tarkasteltaessa ei voi välttyä ajatukselta, että Suomesta on autonomian ja itsenäisyyden aikana kasvanut ja kehittynyt hyvin sen kaltainen olio, ”nation”, kansakunta kuin mitä Aleksanteri I tarkoitti vahvistaessaan Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman Porvoon tuomiokirkossa vuonna 1809. Suomen suuriruhtinaskuntahan oli valistusaatteen läpitunkema kokeilu, johon Aleksanteri I suostui mm. Armfeltin ja Sprengtportenin lobbauksen loistavana tuloksena.

Historiallinen kehityskulku ei tosin ole aina ollut sopuisa ja sävyisä, sillä Venäjä on itse tätä napanuoraansa yrittänyt katkaista erilaisten panslavististen virtausten vallitessa (sortokaudet, talvisota ja miksei kylmän sodankin kausi), mutta ei ole siinä onnistunut. Suomen suuriruhtinaskunta ja sittemmin itsenäinen Suomi on koettu Venäjän vallanpitäjien piirissä milloin liian vapaana ja näin olleen vaarallisena vapauden aatteiden kehittymislaboratoriona (1800-luvun loppu/sortokaudet), vastavallankumouksen tyyssijana (1920-40-luvut), Saksan sotilaallisena tukialueena (1940-luku) ja milloin hieman kummallisena itsenäisenä puolueettomana plänttinä Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton kainalossa (1950-90-luvut).

Kärjistäen voitaisiinkin sanoa, että itse asiassa Venäjä ei ole onnistunut ”ryssimään” Suomea, vaikka on sitä toistuvasti historian saatossa yrittänyt. Sopisikin toivoa, että sekä yllä esitetty että Hiski Haukkalan analyysi ovat samanaikaisesti totta. Tällöin kyseessä olisivat kaksi toistensa itsenäisyyttä kunnioittavaa naapuria, joilla on aktiiviset ja hyvät naapuruus- ja kauppasuhteet sekä molempia osapuolia rikastuttava kulttuurillinen ja arkipäiväinen vuorovaikutus.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Nykyään hän toimii turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin terveydenhuollossa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta minkään organisaation kantaa.

Suomen puolustusvoimat globalisaatioon sopeutumisen mekanismina

Ajatukset eivät ole saaria. Ainakin itselläni uudet ajatukset pälkähtävät lähes poikkeuksetta päähäni lukiessa toisten kirjoituksia, käydessä keskusteluja tai vaikkapa opettaessa. Toisinaan uuden ajatuksen mukaan tempautuminen voi olla hankalaa tai jopa kiusallista, mutta aina samalla yhtä palkitsevaa ja innostavaa.

Eilinen Kansan uutisille antamani haastattelu SMK:n tiimoilta käy tästä hyvin esimerkistä. Vieraanani oli muun muassa KU:lle kirjoittava Jouko Huru (hänkin muuten taustaltaan kansainvälisen politiikan tutkija, joka vaikutti aikanaan mm. Taprissa).

Haastattelusta jäi hyvä fiilis. Huru oli erinomaisen hyvin perehtynyt kirjaan (kuten oikeastaan lähestulkoon poikkeuksetta kaikki toimittajat, jotka ovat haastatelleet minua kirjan tiimoilta viime aikoina) ja oli lisäksi taustansa vuoksi hyvä juttukumppani.

Suuri osa haastattelusta käsitteli Venäjää ja sen merkitystä Suomelle. Huru pyysi tarkentamaan, mitä tarkoitin kirjoittaessani, että Venäjä on Suomelle edelleen myös ongelma.

Aloitin ensin autopilotilla kerraten sivujen 143-153 ja 168 teemoja. Huru ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan pyysi minua konkretisoimaan: kerro, miten Suomi itse asiassa on edelleen ajatuksellisesti kiinni Venäjässä.

Jatkoin vastaamalla, että esimerkiksi käynnissä oleva varuskuntien lakkauttamiseen liittyvä keskustelu osoittaa, miten Suomi on edelleen vanhoissa ajatusmalleissa kiinni. Ja silloin se uusi ajatus iski: mieleeni näet yht’äkkiä välähti, että en ole koko keskustelussa itse asiassa nähnyt oikeastaan yhtäkään puheenvuoroa, joka olisi väittänyt, että Suomi tarvitsee varuskuntia Itä-Suomessa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan vuoksi. Sen sijaan ihmiset ovat olleet ensisijaisesti huolissaan alueellisen työllisyyden ja ostovoiman kehityksestä mikäli varuskunnat lakkautetaan.

Muistini mukaan Kekkonen aikanaan laittoi yli-innokkaita kenraaleja aikanaan paikoilleen toteamalla, että puolustusvoimat on viihdytysorganisaatio, jolla ei ole todellista puolustuspoliittista relevanssia. Nyt siitä näyttää tulleen monille suomalaisille keskeinen globalisaatioon sopeutumisen mekanismi, aluepolitiikan muoto, jolla ei näytä olevan enää samaa puolustuksellista ja sotilaallista merkitystä ihmisten mielissä. Lisäksi huomattavaa on se, että tunnumme elävän aikaa, jossa juuri kenellekään ei edes pälkähdä päähän käyttää tätä korttia keskustelussa: voiko olla, että Venäjän uhka ei myy enää Suomessa?

SMK:n Venäjä-väitteen kannalta tämä havainto tuo lisää harmaan sävyjä. Saattaa olla, että Venäjä ei sittenkään ankkuroi suomalaisia niin tiiviisti vanhoihin poteroihin kuin olen kirjassa olettanut. Ilmeisesti me emme enää pelkääkään, että kohta ne jälleen ”jyrää meitin”. Kenties Suomen uusien koordinaattien asemoimisen tiellä ei suomalaisilla olekaan enää henkistä Salpa-linjaa?


Hiski Haukkala

Vierailija Simon-Erik Ollus: Suomen menestyksen sisäiset eväät saatava kuntoon

Maailmanjärjestys muuttuu ja samalla myös Suomen koordinaatit muuttuvat, on loppujen lopuksi looginen johtopäätös Hiski Haukkalan kunnioitettavassa kirjassa. Kirja on nuoren ja nälkäisen kansainvälisenpolitiikan professorin kirjoittama, ja on sen näköinenkin. Erityisesti kirjan ensimmäinen luku "Onko Suomen ulkopolitiikalla pitkä linja" oli lukuelämys, josta toivoisin Hiskiltä seuraavaksi kokonaisen kirjan. 

Kirja rakentaa kuvaa Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa erityisesti EU:n ja Venäjän puristuksessa. Suomen menestyksen reseptit ovat Haukkalan mukaan seuraavat: Suomen on pysyttävä dynaamisena, Suomen on tukeuduttava EU:hun ja läntisiin rakenteisiin, Venäjä-suhteen on oltava läheisempi, Suomen on hyödynnettävä arktinen buumi, Suomen on osallistuttava globaalien ratkaisujen tekemiseen ja Suomen on parannettava omaa kriisinsietokykyään. Kansainvälisessä politiikassa nämä ovat varmaankin oikeita ohjenuoria, mutta yksin näillä toimenpiteillä Suomi ei menesty. 

Ehkä epäreilusti kirjan edustamaa tieteenalaa kohtaan, mutta minua ekonomistina kuitenkin häiritsee monen taloudellisen menestysreseptin puuttuminen keskustelusta. Kehittyvien talouksien kasvu, Yhdysvaltain talouden haasteet ja Euroopan velkakriisi on hyvin analysoitu kirjassa, mutta niiden lisäksi Suomen tulevan menestyksen suurimmat haasteet tulevatkin maan sisältä. Vaikka Suomen velkaantuminen on edelleen suhteellisen vaatimatonta verrattuna muihin euroalueen maihin, meillä on kuitenkin huomattava kestävyysvaje ja yksi nopeinten heikkenevistä huoltosuhteista Euroopassa. 

Kestävyysvaje on suurimpia sisäisiä uhkiamme

Kestävyysvaje tarkoittaa sitä, kuinka paljon pitkällä aikavälillä esimerkiksi veroja tulee korottaa tai vastaavasti menoja leikata, jotta valtion tulot ja menot saadaan tasapainoon. Arviot kestävyysvajeen suuruudesta liikkuvat viiden ja kymmenen miljardin välillä viime vuonna (riippuen kasvu- ja työuraoletuksista), ja se kasvaa sitä enemmän mitä pidempään siihen ollaan puuttumatta. Kestävyysvajeeseen vaikuttaa julkisen sektorin koko, työurien pituus ja tietenkin talouden kasvu (eli tuottavuus).

Kestävyysvaje tarkoittaa myös sitä, että nykyiset sukupolvet elävät yli varojen ja vähentävät tulevien sukupolvien julkistaloudellista liikkumavaraa (eli palvelutasoa) ja samalla Suomen talouden mahdollisuuksia menestyä. Kestävyysvajekeskustelu on ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys ja mitä aikaisemmin siihen puututaan, sen paremmat menestyksen eväät Suomella on tulevaisuudessa. 

Asia jaksaa kuitenkin kiinnostaa politiikkoja ja äänestäjiä valitettavan vähän. Viime kesän hallitusneuvotteluissa sovittiin julkisen talouden pohjaksi yltiöoptimistinen kuva taloudesta, mikä ei ole toteutunut. Kestävyysvajetta oletettiin korjattavan vain muutamalla miljardilla hallituskauden aikana. Pahentunut Euroopan velkakriisi ja sen johdosta hidastunut talouskasvu pakottaa luultavasti hallituksen avaamaan sovittuja raameja jo tämän kevään aikana, eli ns. perälauta tulee vastaan. Syytä olisikin. 

Tulee kuitenkin olemaan haasteellista tehdä oikeita ratkaisuja kestävyysvajeen leikkaamiseksi talouskriisin keskellä. Juustohöylän sijaan tarvitsemme ideologista keskustelua siitä, mikä on julkisen sektorin rooli: Mitä palveluita sen on tarpeellista tuottaa ja miten? Onko sellaisia palveluita, joita emme enää tarvitse? Tai voisiko joku muu toimija tuottaa joitakin palveluita julkisen sektorin sijaan? Tämän tapainen julkisen talouden reformi on jo käynnissä Isossa Britanniassa, mutta se on siellä myös vähentänyt nykyisen hallituskoalition kannatusta. 

Tarvitaanko kaikkia julkisia palveluita?

Itse keksin hyvin subjektiivisesti useita palveluita, joissa voisin kyseenalaistaa julkisen sektorin roolia. Näitä ovat mm. useat yritystuet, subjektiivinen päivähoito-oikeus, tietyt kulttuuripalvelut, tietyn infran rakentaminen jne. Useisiin rakenteisiin on uskallettava puuttua, ja näistä kuntauudistus on ajankohtainen rohkaiseva esimerkki. Ja tietenkin huoltosuhteeseen on myös puututtava korottamalla eläkeikää, parantamalla työuran aikaista joustoa sekä saamalla nuoret aikaisemmin työelämään. Jotain perää on myös viimeaikaisissa vertailuissa Saksaan ja Ruotsiin, joissa ihmiset tekevät pidempiä työuria, pidempiä työpäiviä ja joissa työmarkkinoilla on enemmän joustoa kun Suomessa. 

Ekonomistina kestävyysvaje on minulle ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys. Siihen puuttuminen tarjoaisi Suomelle Hiski Haukkalan peräänkuuluttaman dynaamisuuden ja mahdollisuuden menestykseen. Puuttumatta jättäminen heikentäisi merkittävästi Suomen tulevaa suhteellista asemaa maailmantaloudessa. 

Simon-Erik Ollus

Kirjoittaja toimii pääekonomistina Fortum Oyj:issa

HS-raadista ja ihmiskunnan paremmista enkeleistä

Tarkoitus ei ole alkaa pitää mediakriittistä blogia, mutta flunssan edelleen kurittaessa ruumista virikkeeni rajoittuvat tällä hetkellä lähinnä Hesariin.

Ja hyvää kamaa on tänäänkin tarjolla. Kulttuurisivujen kestosuosikkini HS-raati on jälleen syvällisen yhteiskunnallisen ongelman parissa (C3): päivän kysymys kuuluu: Onko lemmikkieläinten pitäminen moraalisesti oikein? Raatiin ja sen tuoreimpiin tuloksiin voi tutustua täällä.

Sanotaan ensin, että olen pitänyt raatia aina varsin älyttömänä instituutiona. Sekalainen (vaikkakin varsin edustava) joukko taiteen, tieteen ja median vaikuttajien joukko röyhtäisee tasaisin väliajoin mielipiteensä yleensä toinen toistaan yhdentekevimmistä asioista. Ja vaikka asia olisi tärkeäkin (kuten vaikkapa tämä) voi tietysti kukin pohtia ko. joukon kompetenssia niitä kommentoida ja sitä, miksi heidän mielipiteillään olisi jotakin erityistä kiinnostavuutta tai väliä.

(Toisaalta, samaahan Haukkalakin tekee tässä, joten pata kattilaa soimaa ‒ itse asiassa olen todennäköisesti vain katkera siitä, ettei minua ole kelpuutettu eliitin sekaan laukomaan mielipiteitäni – Haloo Hesari, täällä ollaan, eikö tämä blogi jo pian kävisi työnäytteestä?!?)

Osa raadin jäsenistä tuntuu olevan kanssani samaa mieltä. Katja Boxberg toteaa perusteena vastaukseensa eläinkysymykseen (en ota kantaa): ”Olen jotenkin sitä mieltä, että suomalaisen ’sivistyneistön’ pähkäiltävänä on kerta kaikkiaan suurempia, vakavampia ja kaikkien meidän elämään enemmän vaikuttavia kysymyksiä. Jos me vain keskitymme seuraamaan kauneuskilpailuja nimeltä presidentinvaalit tai keskustelemaan lemmikkieläinten pitämisen oikeutuksesta, ajaa Suomi lopullisesti päin seinää.”

Esitänkin Hesarille nyt haasteen: Voi näet olla, että itse kysymykset eivät sinänsä ole dorkia, vaan vain niiden nykyinen käsittelytapa on. Sivistyneistön prosenttijakaumat ja sekunnissa niiden kyytipojaksi väsätyt ”perusteet” eivät ole järin mielenkiintoisia eivätkä lisää ymmärrystämme oikeastaan mistään. Sen sijaan sanomalehden – ja etenkin sen Kulttuuri-sivujen vahvuus – on asioiden analyysissa, taustoittamisessa ja liittämisessä laajempiin asiayhteyksiin.

Annan esimerkin: väitän, että HS-raadille esitetyn kysymyksen takana olevan Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentin Seppo Turusen esiin nostama huoli lemmikkieläintenpidon ongelmista ei ole mitään ylivietyä viherhysteriaa (kuten esimerkiksi muutoin suuresti kunnioittamani Timo Vihavainen näyttää antavan vastauksessaan ymmärtää), vaan osa laajempaa maailmanlaajuista ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeää trendiä, jossa ihmiskunta tunnustaa ja myös antaa perusoikeuksia yhä laajemmalle osalle ei vain ihmis- vaan myös eliökuntaa.

Tässä suhteessa itselleni silmiä avaava lukukokemus on ollut Steven Pinkerin tuore ja majesteettinen The Better Angels of Our Nature, jossa hän vakuuttavasti dokumentoi väkivallan esiintymisen laskun ihmiskunnan historiassa (tulen kirjoittamaan kirjasta vielä myöhemmin lisää). Hänen mukaansa etenkin viime aikoina tämä positiivinen kehitys nojaa osittain myös perusoikeuksien laajentamiseen yhä laajempaan ihmis- ja eliöjoukkoon, joka sai alkunsa orjuuden vastustamisesta ja on sitten laajentunut yleisten ihmisoikeuksien kautta kohti naisten, lasten, seksuaalivähemmistöjen ja jopa eläinten aseman tunnustamista. Samalla ihmiskunnan jäsenten välinen väkivalta on laskenut dramaattisesti.

Turusen esiin nostamat ajatukset on mahdollista nähdä tämän ilmiön ilmentymänä ja siten rohkaisevana merkkinä siitä, että ihmiskunta – ja Suomi sen osana – jatkaa kulkuaan kohti parempien enkeliensä viitoittamaa rauhanomaisempaa tulevaisuutta. Tällä havainnolla on mielestäni huomattavasti enemmän yhteiskunnallista kantavuutta kuin sillä, että 64 prosenttia HS-raadista katsoo lemmikkieläinten pitämisen olevan moraalisesti oikein (tai että vain 13 prosenttia katsoo, että ei ole).

Miten HS-raati sitten voisi toimia jatkossa paremmin? Voisin kuvitella, että sen edustava asiantuntijajoukko voisi olla kullanarvoinen resurssi Hesarille asioiden ja ilmiöiden pohtimisen syventämisessä ja niiden taustojen penkomisessa. Kukaan ei voine epäillä eikä vähätellä sen yksittäisten jäsenten kykyä syventää ja laajentaa analyysia tarvittaessa oikeastaan aiheesta kuin aiheesta. Kannattaisiko kenties jatkossa Hesarin haastaa raatilaisensa kysymyksen sijaan tai edes sen ohella tiedustelulla, osaisiko kukaan raatilaisista kertoa, mitä saattaa löytyä kysymyksen takaa ja sitten kirjoittaa vaikka syventävä kainalo vielä erikseen siitä?

Hiski Haukkala

Flunssasta, Elorannasta ja Vehviläisestä

Jo viidettä päivää jatkuvasta rajusta flunssasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa: työt jäävät rästiin, tuntuu, että uudenvuoden lupauksena hyvin alkanut kuntokuuri valuu hukkaan ja olo on ylipäätään mälsä. Ainut hopeareunus on, että on kerrankin aamulla aikaa maata sängyssä ja lukea rauhassa päivän lehdet – ja jaksamisen rajoissa pomputtaa vielä kotona hilluvaa nelivuotiasta polvella.

Ja lehti palkitsee lukijansa: Aamun Hesari on tänään kuin kiehtova kokoelma uutisia ja juttuja, jotka kaikki liittyvät toisiinsa – ja SMK:n teemoihin, luonnollisesti. Tässä vain pieni otos:

Sivulla B5 esitellään selvitysmies Jorma Elorannan suosituksia Suomen saamiseksi jälleen taloudelliselle kasvu-uralle. Ainakin uutisoinnin perusteella Suomen kilpailukyky mielletään perinteiseen tapaan yksinomaan hintakilpailukykynä: painopiste halutaan panna kustannusten karsimiseen sekä yritysten voittomarginaalien varjelemiseen mm. verotusta laskemalla.

Lisäksi ympäristö- ja ilmastonmuutosnäkökohdat nähdään lähinnä haitakkeina, joihin Suomella ei taida enää olla varaa. Suomen pitää saada kustannukset alas ja voitot ylös, jotta voimme olla kilpailukykyisiä. Viime kädessä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisen työntekijän täytyy tämä kilpailukyky repiä selkänahastaan pitempinä työurina, alhaisempana tulotasona, korkeampina veroina ja/tai surkeampina julkisina palveluina.

Voi hyvin olla, että Eloranta on oikeassa. Esimerkiksi Saksan tapaus osoittaa, että hyvään kilpailukykyyn tarvitaan myös tiukkaa kulukuria. Mutta on Saksan menestyksen takana myös muutakin: innovaatioita, huipputekniikkaa ja -laatua sekä brändejä, joista ihmiset ovat valmiita maksamaan hieman enemmän kuin kilpailevista geneerisistä tuotteista.

Oma (tosin enemmän mutuun kuin tutkimukseen perustuva) oloni on, että jatkossa parhaat voitot tehdään kuitenkin huipulla. Applen tuotteet eivät taatusti ole kustannustehokkaimpia, mutta niissä on ”Se jokin”, joka saa ihmiset maksamaan itsensä niistä kipeiksi – ja silti hymyilemään leveästi niitä käyttäessään.

Tuntuukin siltä, että suomalaiselta elinkeinoelämältä itseltään puuttuu rohkeutta ja uskoa huomisen menestykseen: ei kehitetä huimia uusia tuotteita ja tarinoita, jotka myisivät maailmalla, vaan haetaan vanhan devalvaatiolinjan mukaisia lääkkeitä kilpailukykyyn. Jotain samaa jämähtämistä vanhoihin kuoppiin on Suomen ydinvoimainnossa, joka samalla kaihtaa sitoutumista uusiin energiamuotoihin ja -teknologioihin.

Elinkeinoelämä tuntuu kuitenkin kuorossa hurraavan Elorannan reseptien siunauksellisuutta. Kenties lyyrisimmin asian esittää Teknologiateollisuuden nokkamies Jorma Turunen, joka Hesarin mukaan peräänkuuluttaa ”talvisodan hengen mukaista yhteisen tekemisen meininkiä”.

Tästä meiningistä päästäänkin sujuvasti toiseen juttuun edelliselle aukeamalla (B3), joka tietää kertoa, kuinka yritysjohto valitettavan usein itse käytännössä osoittaa ”talvisodan henkeä” Suomessa. Otsikolla ”Finnairin Vehviläisen asuntokaupat finanssivalvojalle” perataan pulassa olevan lentoyhtiömme toimarin suhmurointia asuntoasioissaan. Tarina lienee tuttu kaikille, joten ei sen sisällöstä enempää.

Eilisen A-Plus-ohjelman katsottuani olen vakuuttunut kahdesta asiasta: (1) valvojat eivät löydä asiasta mitään lailliselta kannalta moitittavaa; (2) koko juttu osoittaa kuitenkin Vehviläiseltä suorastaan helvetin huonoa harkintaa ja henkilökohtaista ahneutta aikana, jolloin hän vaatii ja tulee toteuttamaan hurjia muutoksia Finnairin rakenteessa ja sen henkilöstössä. Jos olisin Finskin omistaja, olisin pirun vihainen Vehviläiselle, joka on hänen palkka- ja palkkiotasoonsa nähden suhteellisen pienistä rahoista vaarantanut oman uskottavuutensa tehokkaana muutosjohtajana (ks. myös Hesarin päivän kakkospääkirjoitus sivulla A2).

Ylipäätään tuntuu siltä, että suomalaisia ollaan lyömässä kilpailukyykkyyn. Selvää on, että taloutemme on jälleen dippaamassa ja vaihtotaseemme vajoaminen pakkaselle tarkoittaa sitä, että olemme vaarassa astua Kreikan polulle (”Vienti toipuu liian hitaasti”, B3). Tarvitsemme uutta kasvua. Elinkeinoelämän vastaus tuntuu kuitenkin olevan lähinnä uhkailu, kiristys ja pelottelu – tai Wahlroosin sunnuntaisen Hesarin haastattelun tapauksessa lähestulkoon suoranainen pottuilu.

Pahoin pelkään, että näillä eväillä meitä ei olla innostamassa mihinkään uuteen positiiviseen menestykseen. Sen sijaan yrityselämäämme vetävät johtajat, jotka kyllä todennäköisesti tuntevat aitoa huolta Suomesta ja sen taloudellisesta tulevaisuudesta, mutta jotka eivät näe yhteyttä oman toimintansa ja laajemman maailman ja sen todellisuuden välillä.

Suomalaisia johdetaan edelleen edestä ja tarvitsemme inspiroivemman kertomuksen talousjohtajiltamme. Johtajien nykyinen asenne aikaisine eläkkeineen, kovine palkkoineen ja niiden päälle tulevine laillisine etujen veivauksineen tuskin inspiroi meitä nousemaan uuteen menestykseen tai ”talvisodan henkeen” kansakuntana jos meiltä tavallisilta pulliaisilta vaaditaan vain uhrauksia ja vyönkiristystä. Ja kuten SMK:ssa pohdiskelen, ilman taloudellista menestystä on koko Suomen huikean tarinan jatko uhan alla.

Hiski Haukkala

Vierailija Hanna Ojanen: Haaste Hiskille

Tämä oli hyvä lukukokemus! Kirjan parasta antia minun mielestäni on Hiskin Venäjä-pohdinta. Jos ei ennätä koko kirjaa lukea, kannattaa valita luvut ’Vahvistuva ja taantuva Venäjä’ ja ’Suomen ja Venäjän suhteet’. Ne on helppo ymmärtää myös lukematta edeltäviä pohdintoja Suomen ulkopolitiikan linjoista.

Näissä luvuissa kirjoittajan monipuolinen asiantuntemus ja oma näkemys tulevat hienosti esiin. Teksti on varmaa, selkeää ja tyyntä. Hiskin rauhallinen ääni kuuluu, ja on kyllä erittäin hyvä, että sitä näissä kysymyksissä kuunnellaan. Tärkeitä havaintoja minusta ovat se, että Venäjän johto näkee oman kansan suurimpana uhkana vallalleen, ja mitä koulutusjärjestelmän rappeutumisesta voi seurata. Ja mielenkiintoinen on ajatus siitä, että Suomen ja Venäjän suhteet olisivat vahvan Venäjän aikaan kallellaan kahdenvälisyyteen, heikon Venäjän aikaan taas monenkeskisyyteen. Eikä voi kuin olla samaa mieltä siitä, että ryssittely saisi Suomessa jo loppua.

Hiski kysyy myös, tarvitseeko Suomi ja Suomen ulkopolitiikka uusia ”ulkoisia tukipisteitä”. Hän mainitsee itse Saksan, johon Suomella tulisi olla nykyistä läheisemmät suhteet. Olisiko muita ehdokkaita? Miten olisi Turkki, jonka kanssa Suomi on äskettäin tehnyt rauhanvälitysaloitteen YK:ssa? Siinä olisi maa mielenkiintoisessa paikassa, dynaaminen talous ja ulkopoliittista pontta. Ja samalla maa, joka tarjoaa varmasti vähintään yhtä ihmeellisen ja monimutkaisen todellisuuden tulkittavaksi kuin Venäjä. Turkin suhteet Saksaan ja Ranskaan ovat osa nyky-Euroopan ymmärtämistä, ja Turkki peilaa myös EU:n nykytilaa, Hiskin havaintoa siitä, ettei EU juuri nyt tosiaankaan ole kovin houkutteleva malli kenenkään seurata.

Haluaisinkin lukea lisää. Ja toivoisin, että Hiski puhuisi seuraavassa kirjassaan vielä enemmän Suomesta.

Jäin nimittäin jo kirjan alkuriveiltä pohtimaan yhtä asiaa. Hiski kirjoittaa näin: ”Mielestäni suomalaisessa elämäntavassa on runsaasti ongelmallisia aineksia, mutta niiden ruotiminen vaatisi oman kirjan, jonka tuottaminen tuskin on minun tehtäväni, vaikka hieman koskettelenkin teemaa näillä sivuilla.”

Kenen tehtävä sellaisen kirjan tuottaminen olisi? Minusta tässä ajassa on jotain sellaista, joka velvoittaa kaikkia nostamaan epäkohdat esiin ajoissa. Kritiikin kanava täytyy aina pitää auki. Se on kuin tie, joka pitää aurata lumesta – muuten se vähä vähältä, pyry pyryltä, todellakin umpeutuu, katoaa näkyvistä, lopulta kokonaan unohtuu. Silloin olemme luiskahtaneet yhteiskuntaan, joka sietää vain myönteistä puhetta omasta elämäntavastaan.

Kaikki muistavat, kuinka epäsopivana pidettiin, että Sofi Oksanen, Finlandia-palkinnon saanut kirjailija, puhui Tanskan televisiossa suomalaisesta väkivallasta. Oman maan kehumisen ja oman maan kritisoinnin pitäisi olla yhtä sallittua; Hiskin pohjimmiltaan myönteinen suhtautuminen on erinomainen kyytipoika tärkeälle kritiikille. Toivonkin lukijoiden huomaavan kohdat, joissa Hiski on näihin lumitöihin ansiokkaasti osallistunut, kuten nostaessaan esiin sen, että suomalaiset pelkäävät. Pelon lievittäminen taitaa ollakin niitä näiden aikojen tärkeitä tehtäviä, ja tutkijoilla voi siihen olla myös hyviä keinoja.

Hanna Ojanen

Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti

hanna.ojanen@fiia.fi