Hipit rautaa?

Cristina Anderssonin ja Jari Kaivo-ojan tuore kirja BohoBusiness: Ihmiskunnan voitto koneesta (Talentum) tulee juuri oikeaan aikaan eli näennäisesti aivan liian aikaisin. Kirja pohtii keinoälyistymisen ja robotisaation vaikutuksia ihmiskunnan tulevaisuuteen etenkin talouselämän kannalta. Kuten he itsekin kirjassa toteavat, eksponentiaaliset kehitystrendit - kuten teknologinen kehitys - vyöryvät päälle salamannopeasti sitten kun kriittinen massa innovaatioita on saavutettu. 

Andersson ja Kaivo-oja katsovat, että tämä hetki alkaa olla pian käsillä. Näin ollen kirjassa esitetetyt paikoin hullunkurisilta vaikuttavat näkemykset jopa 50-60 prosentin työttömyysasteista saattavat jo varsin pian olla todellisuutta. Ihmiset eivät kuitenkaan vielä miellä näitä mahdollisuuksia ja uhkia, mutta uuteen maailmaan valmistautuminen täytyy aloittaa jo nyt. Tällä selittyy kirjan paradoksaalisen samanaikainen oikea- ja ennenaikaisuus.

Teeman lisäksi kirjaa voi onnitella myös ansiokkaasta perehtyneisyydestä aiheeseen sekä sen varsin oivaltavasta käsittelystä. Kirja lähdeviitteineen käy hyvästä ja ajantasaisesta perehdytyksestä teknologiseen muutokseen ja sen mahdollisiin tuleviin vaikutuksiin. Silti on varsin todennäköistä, että tuleva teknologinen ja sitä seuraava taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros osoittavat Anderssonin ja Kaivo-ojan kuitenkin olleen monessa suhteessa väärässä: käynnissä olevat prosessit lienevät niin mullistavia, ettei kukaan vielä osaa nähdä niiden kantomatkaa.

Tällä ei kuitenkaan liene suuren suurta väliä, sillä kirjan todellinen viesti ja arvo on toisaalla: se ravistelee ja houkuttelee ihmisiä ottamaan vastuuta elämistään ja valinnoistaan. Samalla se hahmottelee uudenlaista menestyvää ihmistyyppiä - boheemia hippiä - joka nimenomaan luovuuden ja verkostoitumiskykynsä kautta kykenee menestymään myös nopeasti muuttuvassa ja robotisoituvassa maailmassa. Näiden yksilöiden vuorovaikutuksesta syntyy uusi boheemi talous, BohoBusiness. Mielessä kuitenkin käy, onko meistä kaikista boheemeiksi vaikuttajiksi ja menestyjiksi? Onko "voittaminen" - miten se sitten määritelläänkin - kaiken alfa ja omega myös jatkossa? Ja miten käy jatkossa heille, jotka eivät näissä kinkereissä menesty?

Tässä missiossa on samalla sekä kirjan suurin vahvuus että sen ajoittainen heikkous. Parhaimmillaan kirja kohoaaa vaivattomaan ja lukijaa inspiroivaan lentoon: minäkin haluan olla boheemi hippi, huomisen loistava sekä itseään että lähimmäisiään, hell!, koko ihmiskuntaa auttava yksilö! Pahimmillaan kirja kuitenkin valahtaa puolivillaisen elämäntaito-oppaan puolelle. Nämä hetket eivät kuitenkaan positiivista kokonaisvaikutelmaa sanottavasti himmennä. Mielessä kuitenkin käy, että kirja olisi kenties hienoisesta tiivistämisestä hyötynyt. Kenties ilmeisesti alkamassa oleva käännösprosessi englanniksi tarjoaa tähän myös tilaisuuden?

Kirjan tenho kohoaa siitä, että se kääntää suuren muutoksen ja uhan positiiviseksi mahdollisuudeksi. Tulevaisuuteen ei kuitenkaan pidä rynnätä vain se boheemi kylki edellä. Varteenotettavien tiedemiesten ja muiden taustatahojen tuore päätös perustaa Cambridgen yliopistoon tutkimuskeskus pohtimaan muun muassa keinoälyyn ihmiskunnan kannalta liittyviä eksistentiaalisia uhkia osoittaa, että ihmiskunnan voittoa koneesta ei ole vielä kirkossa kuulutettu.

Varmaa kuitenkin on, että mikäli emme ajoissa osoita valmiutta ja notkeutta ottaa esiin työntyvää maailmaa vastaan, hukka meidät yksilöinä, yhteiskuntina ja kenties koko ihmiskuntana perii. Kuten SMK:ssä kirjoitan, toistaiseksi ihmiskunta on varsin sokkona rynnännyt kohti teknologista tulevaisuuttaan. Tämän tärkeän teeman esiinnostamisesta BohoBusinessta ja sen tekijöitä pitää onnitella. Lisäpisteitä tulee vielä kirjan pyrkimyksestä valtauttaa ihmisiä ottamaan vastuuta ja johtajuutta ei vain omista, vaan viime kädessä lähimmäistensä elämistä. Toivoa sopii että Andersson ja Kaivo-oja ovat visiossaan oikeassa ja että jatkossa hipit ovat jälleen rautaa.

Hiski Haukkala

PS: Trendikkäästi kirjaa tukee sille omistettu blogi. On toivottavaa, että keskustelu aiheesta jatkuu vilkkaana myös sen puitteissa.

Beckyleaks?

Yritys narauttaa "kohudosentti" Johan Bäckman tieteellisestä vilpistä väitöskirjassa on johtamassa näköjään isompaan junaonnettomuuteen, jonka uhriksi saattaa ajan mittaan olla joutumassa koko kotimainen tiedeyhteisö. Teemaa on käsitelty jo varsin kattavasti akateemisen maailman sisäisen laadunvalvonnan tiimoilta muun muassa Tuomo Pietiläisen ja Osmo Apusen toimesta. Ei tästä tämän enempää.

Nyt on tarina saanut kuitenkin, jälleen kerran, hurjan käänteen. Bäckman alkoi julkaista väitöksen tiimoilta tekemiään haastatteluja blogissaan sanasta sanaan litteroituna. Haastattelujen lisäksi verkossa oli myös muun muassa suojelupoliisin dokumentteja. Osmo Apunen on jo ehtinyt huomauttamaan kuinka kiusallista, suorastaan vahingollista tämä on turvallisuusviranomaisillemme ja kuinka ilmeisen löperösti sensitiivistä tietoa ja jopa dokumentteja on jaettu tutkijalle.

Sittemmin Bäckman on kyseisen materiaalin sivuiltaan poistanut. Ongelma kuitenkin pysyy, sillä asialla on myös toinen ja tiedeyhteisön kannalta vakava puolensa. Muutama vuosi sitten kirjoitin, että avoimuuden juhlimisen sijaan Assangen Wikileaksilla saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia diplomatian elintärkeille käytännöille. Voi olla, että käsissämme on nyt kotimainen Beckyleaks - tilanne, jossa sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden parissa toimivat henkilöt alkavat rajoittaa kanssakäymistään tutkijoiden kanssa. Samalla katoaisi suurelta osalta alan tutkimusta keskeinen lähdepohja pois, sillä suuri osa esimerkiksi kansainvälisen politiikan piirissä tutkimistamme aiheista on sellaisia, että ne ovat asiakirjasalaisuuden piirissä, jolloin lähestulkoon ainut tapa saada muuta kuin turvallisuuspoliittinen selonteko -tasoista materiaalia ovat nimenomaan haastattelut.

Asia ei siis liene tältäkään kantilta tiedeyhteisölle täysin yhdentekevä. Vaan mikä avuksi? Yksi tapa voisi olla, että jatkossa haastattelujen pohjaksi ja aluksi tehdään kirjallinen sopimus, jossa sovitaan haastattelun käyttötarkoituksista, mahdollisesta anonymiteetistä sekä materiaalin säilyttämisestä tai luovuttamisesta eteenpäin. Itse inhoan yli kaiken turhaa byrokratiseeraamista ja paperia, mutta jos vaihtoehtona on suomalaisten virkamiesten ja poliitikkojen sulkeutuminen simpukoiden tavoin, lienee tämä kuitenkin pienempi paha.

Lopuksi vielä hieman aiheeseen sopivaa taustamusiikkia.

Hiski Haukkala

Guest blogger Alyson Bailes: A comment from Reykjavik

I remember asking an excellent Finnish defence expert in 2007 what he thought about Iceland's defence problems, and he said 'Oh, have the Americans left?'  In fact, the USA had unilaterally withdrawn all its armed forces from Iceland in 2006, triggering the largest crisis for defence policy since Iceland joined NATO in 1949. Lack of information on such a matter in Finland is, unfortunately, not untypical and it goes both ways.  If only Icelanders had known more about Finland's experiences and strategic approach, they would surely have made a better job of avoiding or at least managing their recent financial crash.

So how does the air surveillance issue look from Iceland? The first point to understand is that since breaking away from Denmark in 1944, Iceland has never been able to defend its own sea and air space. The nation was united in deciding not to have armed forces, but even if they had set up an army, a population of just 300,000 could never have afforded a hi-tech, combat-ready air force and navy.  (Malta with 400,000 people, for instance,  has no warships or warplanes at all.)

From 1949 to 2006, US forces met all Iceland's defence needs on the basis of a bilateral defence agreement (signed 1951) and also on behalf of NATO.  Aside from air defence monitoring and patrolling they also looked after non-military search and rescue.  Iceland itself only needed a couple of patrol boats for the coastguard and a couple of helicopters, and that is still pretty much what it has today. In practice, the coastguard ships are often away from home carrying out international duties such as patrolling for the Schengen regime.

When the US walked out in 2006, Icelandic civilians were able to take over the operation of the ground-based air defence radars. For actual patrolling both by land and sea they had to look to the help of their neighbours, initially Norway and Denmark, and then to a new arrangement with NATO as a whole.  Under the latter, NATO countries take turns to make short visits to Iceland to carry out patrolling and policing exercises.  A multilateral NATO exercise, sometimes including the US, is held in Iceland every autumn.

It is important to grasp, however, that all these new activities are exercises: designed among other things to give partners familiarity with Icelandic conditions and with working with each other, and also to show solidarity with Iceland as an ally and friend.  At all times, should a warlike incident start eg with a deliberate hostile intrusion into Icelandic airspace, it is the duty of Norwegian planes (under NATO plans) to react, with backup initially from the UK.

The idea that Finland and Sweden might also help with Icelandic air surveillance was put forward as proposal no. 3 in Thorvald Stoltenberg's report of  February 2009, commissioned by the five Nordic Foreign Ministers, on the future of Nordic security and defence cooperation.   Stoltenberg himself saw it as closely connected with his other proposals for cooperative Nordic maritime surveillance in the High North and for a coordinated maritime response force.

The motive behind this set of proposals was threefold, even if not fully spelled out in Stoltenberg's text.  First came the observation that small, defenceless Iceland occupied an important geographic position.  Second was the likelihood that the Arctic would become more important for all Nordics, also as a source of potential economic gain, as the ice melted: so it would be useful for them all to familiarize themselves with and establish a visible stake in the Icelandic gateway. Such action should make clear to other players that Norden had an opinion in the matter, and that Arctic developments ought to be handled with respect for Nordic values.  

Thirdly, while Nordic defence cooperation was fashionable in 2009 and developing fast, it had really only involved Sweden, Norway and Finland and was over-focussed on armament projects plus peacekeeping.  Denmark typically stayed out and Iceland was excluded by definition from defence-industrial and military discussions. Finding other activities where Iceland would be strongly involved, if only as 'customer', was a way of making cooperation more genuinely 'Nordic' and ensuring it would better reflect all five states' agendas. This concept of 'extension to Iceland' fitted the air patrols idea very exactly, since Norway, Sweden and Finland were already coordinating such air activities for their own needs.

It should be no secret that during the Stoltenberg process, Icelandic experts were keenest of all to get the air surveillance proposal included. While agreeing with Stoltenberg's reasoning, they also saw it as a further step in diversifying and reinforcing their new security solutions to deal with the US absence.  Further, the whole idea of Nordic Cooperation was and has always been popular across the whole Icelandic political spectrum.

Then why did Steingrimur Sigfússon - representing Iceland at foreign minister level in Helsinki this week since Össur Skarphéðinsson's was sick - express doubts about the need for air surveillance? This has nothing to do with the Nordic dimension but with the specific politics of the air defence issue here.  The Left Greens have opposed NATO and the US presence ever since the 1940s, and when the Americans withdrew in 2006 they believed Iceland should seize the chance to halt all defence activity. They complained that the governments in office took steps to find new air defence solutions without objectively studying what threats actually existed. This is still the Left Green position and it is what Steingrimur presumably felt he must express, as leader of that Party.

Here we might add that the Left Greens have support from 12% of the Icelandic electorate according to latest polls. Iceland's Prime Minister, a Social Democrat, firmly welcomed the Swedish/Finnish decision and it is reported only in positive terms on the Icelandic MFA website.

The Icelandic press has made little of the whole story, including the Finnish debate, and it is not my job to comment on the latter. But one more point is worth making from the Icelandic side.

Iceland worked hard to get the 'solidarity declaration' adopted by all five Nordic States in April 2011, promising this country concerted help (not excluding military assets) in the case of a major non-war disaster.  It worked equally hard to get the recent Arctic Council agreement, now legally binding, on mutual assistance (not excluding military assets) in Arctic search and rescue tasks. Finland and Sweden are fully part of both those agreements. As seen from Reykjavik, by joining in occasional air surveillance patrols – which may also help in monitoring civil emergencies, climate shifts, and pollution – the Finnish and Swedish forces would also be practising for these two other tasks and sending a signal that they take them seriously. That is a lot of added value to put at risk, should the present Finnish difficlty not be overcome.

Alyson Bailes, University of Iceland

Islannin ilmavalvonnasta

Vanha viisaus sanoo, että sähköposteja ei koskaan kannata kirjoittaa - tai ainakaan lähettää - tuohtuneena. Voisi kuvitella, että sama ohje pätee myös blogikirjoituksiin. Tästä huolimatta aion antaa nyt palaa, onhan olemassa toiveita siitä, että jos homma lähtee täysin lapasesta on tämäkin kirjoitus ehkä jälkikäteen poistettavissa.

Paasikiven suuhun on pantu ajatus ulkopoliittisesti typerästä ja vastuuttomasta Suomen kansasta. Itse vuosia Suomea puhumassa kiertäneenä uskallan olla eri mieltä: Suomen kansa on keskimäärin hyvin perillä asioista eikä ole helposti höynäytettävissä. Esimerkiksi eilen puhekeikalla Kuopion klubilla sain jälleen todeta, että suomalaiset kyllä tietävät miten maa ja maailma makaavat. Blogosfääristä löytyy kyllä kaikenlaista tohisijaa, mutta he eivät kuitenkaan edusta Suomen yleisen mielipiteen varsin vakaata köliä.

Aikanaan tovin ulkoministeriössä olleena uskallan mennä myös takuuseen valtiollisesta johdostamme. Tilannekuva on takuulla hyvä. Avainpaikoilla on asiansa osaavia ihmisiä, joita vilpittömästi elähdyttää pyrkimys huolehtia Suomen turvallisuudesta ja sen eduista. Aina tätä pyrkimystä ei osata sanoa ääneen - eikä se kaikissa tilanteissa liene tarpeenkaan; ulkopolitiikan parlamentarisoinnilla ja karnevalisoinnillakin lienevät omat rajansa. Silti esimerkiksi ulkoministeri Tuomiojan blogikirjoitus Islannin ilmavalvontaan mukaan lähtemisestä on selkeydessään ja tyyneydessään vertaansa vailla.

Mutta vaikka perusasiat ovat Suomessa kunnossa, silti ns. ulkopoliittinen keskustelumme on varsin usein sangen harhaista, jopa totaalisen nyrjähtänyttä. Mielletään, että esimerkiksi turvallisuuspolitiikkamme on siltarumpupolitiikkaan verrattavissa olevaa puuhastelua, jonka arvo mitataan alueellisina työllistämisvaikutuksina tai vaikkapa nyt kyseessä olevina Islannin ilmavalvonnasta aiheutuvina, varsin marginaalisina pidettävinä kuluina. Tai että Suomi jotenkin itsestäänselvästi kykenisi jatkossakin pitämään huolta omasta puolustuksestaan ilman ulkopuolista yhteistyötä ja tukea ja voisi siksi suhtautua vieroksuen muiden toiveisiin avusta ja yhteistyöstä.

Ei liene kohteliasta nimetä nimiä, mutta etenkin monen kansanedustajan kohdalla tuntuu, että kyky (suur)strategiseen ajatteluun on erittäin heikko. Monasti nämä puutteet edelleen kertautuvat mediassa, joka kustannuspaineiden ja kiirehösellyksen seassa uskollisesti toistaa reikäpäisimpiä tulkintoja ilman, että niitä avattaisiin, pohdittaisiin ja tarvittaessa kyseenalaistettaisiin (tässä kuitenkin virkistävä poikkeus). Jos iso kuva uupuu tai sitä ei haluta esittää, ei liene ihme että kansalaisetkin suhtautuvat epäillen suuriin päätöksiin.

Silloinkin kun keskustelu sivuaa strategisia ulottuvuuksia vaikutelmaksi jää ettei kuitenkaan nähdä metsää puilta. Islannin ilmavalvonnssa on haluttu nähdä salakavalia pyrkimyksiä viedä Suomea "lähemmäksi Natoa" tai ainakin se on osoitus siitä, kuinka ulkopoliittinen johtomme on Yhdysvaltain "sylikoira".

Nähdäkseni Islannin ilmavalvontapäätöksen - jos se siis tulevasta eduskuntakäsittelystä selviää - merkitys ei ole siinä, että se jotenkin lähentäisi Suomea Natoon. Päinvastoin, sen merkitys on siinä, että se mahdollisesti hidastaa Naton ja sen johtovaltion Yhdysvaltain loitontumista Pohjois-Euroopasta ja viime kädessä myös Suomesta.

Kylmän sodan jälkeisellä kaudella on syntynyt kummallinen harhakäsitys, että USA:n kiinnostus Pohjois-Euroopan alueellisen vakauden ylläpitämiseen on saavutettu etu. Näin ei ole, vaan Yhdysvalloissa tullaan todennäköisesti pohtimaan sen antamia turvallisuussitoumuksia uusiksi tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Yhdysvaltain vetäytyminen Islannin ilmavalvontavastuusta vuonna 2006 oli ensimmäinen merkki tulevasta ja nyt toivottavasti toteutuva pohjoismainen ilmavalvontajakso Islannissa on sille loogista jatkoa.

Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, että Pohjoismaat jotenkin jotenkin tiiviimmin kietoutuisivat Natoon. Päinvastoin, he osoittavat osaltaan paikkaavansa Naton roolia ja kantavat vastuuta alueellisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Samalla ne osoittavat myös Yhdysvalloille, että he ovat kykeneviä olemaan alueellisia turvallisuuden tuottajia, eivätkä odota Yhdysvaltain ja Naton kantavan yksin vastuuta ja kaikkia kustannuksia. Tämä on merkittävää, sillä kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld on mielenkiintoisissa muistelmissaan todennut, Yhdysvallat auttaa mieluiten sellaisia valtioita jotka auttavat itseään.

Jos haluaa spekuloida vielä pidemmälle, niin Islannin ilmavalvontapäätös on merkittävä myös siksi, että se syventää nimenomaan omaehtoista pohjoismaista yhteistyötä ja viime kädessä myös alueen maiden välistä solidaarisuutta. Tässä mielessä päätöksen fokus on nähdäkseni ensisijassa täällä Pohjolassa eikä Washingtonissa, kuten monet ovat halunneet arvella.

Pohjoismaista puolustusyhteistyötä on yritetty monasti historiassa, mutta koskaan se ei ole vielä onnistunut. Yleensä syynä on ollut se, että alueen johtovaltio Ruotsi ei ole halunnut sellaiseen sitoutua. Viime vuosina Ruotsi on kuitenkin osoittanut suorastaan häkellyttävää valmiutta ottaa vastuuta naapuriensa turvallisuudesta (mm. solidaarisuusjulistus) sekä myös kehittää ja johtaa käytännön puolustusyhteistyötä alueella. Tälle tiivistyvälle yhteistyölle voi tulla myös tarvetta, mikäli ajan mittaan Yhdysvaltain ja Naton rooli alueella pysyvästi heikkenee.

Lienee selvää, että Suomenkaan etujen mukaista ei ole turvallisuuspoliittinen tyhjiö, jonka hiljalleen sotilaallisesti vahvistuva Venäjä varmasti mielellään täyttäisi esimerkiksi "takaamalla" Pohjois-Euroopan turvallisuuden jatkossa. Pohjoismainen yhteistyö ei luonnollisesti voi omaksua johtovastuuta Pohjois-Euroopan turvallisuudesta eikä taata vaikkapa Baltian maiden turvallisuutta. Mutta omalta osaltaan se voi olla tekijä joka vahvistaa alueellista turvallisuutta ja vakautta ja siten myös Suomen omaa asemaa. Esimerkiksi pitkälle yhteensopivat pohjoismaiset ilmavoimat voisivat säästää sekä kustannuksia että toimia tehokkaana alueellisena pelotteena.

Islannin ilmavalvonnassa ei siis nähdäkseni ole kyse mistään sala-natotuksesta, vaan paremminkin Naton mahdollisesti hiipuvasta asemasta Pohjois-Euroopassa ja alueen maiden hapuilevista yrityksistä täyttää itse mahdollisesti syntymässä olevaa tyhjiötä. Tämä ei välttämättä ole toivottavaa, mutta se saattaa kuitenkin olla väistämätöntä. Olisi perin onnetonta, mikäli Suomi nyt omilla ratkaisuillaan estäisi yhteistyön syventämisen. Samalla näet heikennettäisiin Suomen oman turvallisuuden perusteita arvaamattomilla tavoilla.

Hiski Haukkala

Tavallisten ihmisten kyvystä julmuuteen

Hehkutin viime viikolla Twitterissä etukäteen YLE-Teeman "Oppiaineena fasismi" -dokumenttia, jossa käsiteltiin Palo Altossa High Schoolissa Yhdysvalloissa vuonna 1967 tehtyä kokeilua, jossa "Kolmas aalto" -niminen kouluprojekti päätyi terrorisoimaan kokonaista koulua. Samalla paljastui karmaisevalla tavalla kuinka niin sanotun täysin normaalin perhetaustan omaavat keskiluokkaiset yhdysvaltalaiskakarat saattoivat muutamassa päivässä sosiaalistua epäinhimilliseen fasistiseen komentoon.

Pakko on kuitenkin myöntää, että kehuin dokaria turhaan. Lähestulkoon puhtaasti kokeilun osallistujien muisteloiden varassa edennyt ja tapahtumia kauhistelemaan keskittynyt tarina hukkasi pitkälti jutun analyyttisen jujun (kuten aikamme niin usein): ihmisten taipumuksen sokeasti seurata massoja ja sosiaalista painetta.

Tässä suhteessa parempi lähde asian pohtimiseen on Philip Zimbardon kirja The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil, jonka luin kesälomallani (kun oikein haluat rentoutua ja päästä irti arjesta, lue kirjoja ihmisten pahuudesta!). Zimbardo - joka vahvasti värjättyine mustine hiuksineen esiintyi myös Teeman dokumentissa - on Stanfordin yliopiston psykologian emeritusprofessori. Maailmanmaineeseen hänet sysäsi hänen roolinsa pahamaineisen Stanfordin vankilakokeen suunnittelijana ja valvojana vuonna 1971. Vankilakokeesssa, hyvin samaan tapaan kuin Palo Alton lukiossa neljä vuotta aiemmin, tavalliset yliopisto-opiskelijamiehet muuttuivat muutamassa päivässä sadistisiksi vanginvartijoiksi tai varsin pitkälti passiivisesti hyväksikäyttöön alistuviksi vangeiksi.

Lucifer Effect -kirjan kantava teema on kysyä, mikä saa 'tavalliset' ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia julmuuksia toisilleen. Vaikka kirja käsittelee paljon Stanfordin koetta on sen todellisena keissinä ja viimekätisenä sytykkeenä Abu Ghraibin sotilasvankilan julmuudet 2004, joissa Zimbardo kauhukseen näki runsaasti samoja piirteitä kuin vanhassa kokeessaan.

Zimbardon perusteesi on, että toisin kuin yleisesti ajatellaan, tämänkaltaiset ihmiset eivät välttämättä ole sisäsyntyisesti pahoja mätiä omenia - todelliset sosio- ja psykopaatit ovat toki luku sinänsä - vaan useimmiten kyseessä on sairaiden yhteiskunnallisten tai jopa yksittäiseen tilanteeseen liittyvien sosiaalisten tekijöiden aikaansaamat vinoutumat ihmisten valinnoissa ja käyttäytymisessä.

Zimbardon kirjaa on mahdollista lukea rinnan Steven Pinkerin tässäkin blogissa runsaasti esillä olleen The Better Angels of Our Nature -kirjan kanssa. Siinä missä Pinker katsoo väkivallan vähentymisen ilmiötä pitkälti lintuperspektiivistä, tarjoaa Zimbardo psykologiaan pohjautuvia mikrorakenteita teeman ymmärtämiseen.

Yhteistä molemmille kirjoille on yksilön vastuu valinnoistaan. Pinkerin mukaan väkivallan vähentyminen ei ole saavutettu etu, vaan sen jatkuminen vaatii valppautta meiltä kaikilta. Zimbardo päättää puolestaan kirjansa pohtimalla sankaruutta, jota ei ole vain ihmisten pelastaminen palavista taloista tai vihollisen bunkkerin hävittäminen kranaatilla kuolemaa halveksien. Todellista sankaruutta saattaa olla sanoa "ei" tilanteessa, jossa kaikki muut ovat toista mieltä ja haluavat tehdä toisille ihmisille pahaa. Toisinaan tämä voi olla aivan mahdottoman vaikeaa. Samalla se on ehdottoman tärkeää, sillä kuten Stanfordin vankilakokeenkin laukeaminen aikanaan osoitti, toisinaan tarvitaan yksi kyllin rohkea yksilö viheltämään pahuuden kierre poikki (ja se ei ollut itse Zimbardo joka hänkin oli imeytynyt kokeen sairaaseen logiikkaan täysillä mukaan - en spoilaa juonta enempää, lukekaa kirja itse tai tutustukaa siihen yllä olevasta linkistä).

Yksilön vastuusta on itse asiassa tulossa koko SMK-projektin kantava teema. Suomen menestys rakentuu ihmisten työlle ja valinnoille, samoin on maamme kansainvälisen aseman ja turvallisuuden laita. Myös maailmaa uhkaavat vaarat ja riskit palautuvat usein ihmisten (kulutus)käyttäytymiseen. 2000-luvun suuri muutos saattaakin olla, että meiltä on sekä aika että verukkeet loppumassa: emme voi syyttää toisia ihmisiä tai sosiaalisia rakenteita: meidän on pakko tiedostaa ja myös muistaa oma vastuumme.

Hiski Haukkala

Vierailija Teresa Haukkala: ”Luova vihreä tuho” – pitkän aikavälin tärkein muutosvoima?

SMK:ssa sivutaan myös Suomen tulevan taloudellisen menestyksen eväitä. Tällä hetkellä yritystoiminnassa Suomessa ja maailmalla tapahtuukin suuria muutoksia. Viime aikoina ainakin Metso ja Nokia ovat ilmoittaneet massairtisanomisista. Taloudellinen taantuma ja kysynnän ja tuotannon väheneminen on usein mainittu syiksi näihin. Puhutaan rakenteellisesta muutoksesta ja ”tuottavuutta parantavista toimenpiteistä”.

Kysymyksessä ei ehkä kuitenkaan ole ohimenevä vaihe, josta talouden kasvu meidät taas pelastaisi. Meneillään tuntuu olevan schumpeterilaista luovaa tuhoa, jolloin vanhat yritykset, tuotteet ja ammatit häviävät uusien, parempien ja tuottavampien tieltä. Tämä onkin tyypillistä suhdannevaihteluiden aikana. Taantumien aikana luodaan pohjaa kasvuprosessin jatkumiselle. Tällä kertaa luova tuho on kuitenkin erilaista. Ilmastonmuutos ja ehtyvät luonnonvarat pakottavat meidät uuteen ajatteluun. Tämän uuden ”luovan vihreän tuhon” tulisi nyt johtaa liiketalouden ”vihertymiseen”: ei voida jakaa liiketoimintaa ”vihreään” liiketoimintaan ja ”ei-vihreään” liiketoimintaan, vaan kaikkien liiketoimintojen tulisi vihertyä joka sektorilla. Liiketoiminnassa tulisi alkaa miettiä suuria kysymyksiä, kuten mitkä tuotteet tai palvelut pelastavat meidät ilmastonmuutokselta tai mikäli hillitseminen epäonnistuu, mitä tarvitsemme sopeutuaksemme ilmastonmuutokseen. Ei ole mitään järkeä valmistaa ympäristöä kuormittavia ja ilmastoa tuhoavia tuotteita, jotka eivät ole meille elintärkeitä.

Kaiken liiketoiminnan ei tokikaan tarvitse olla uusia kasvuyrityksiä, vaan liiketoiminnan kannattaa myös toistaiseksi perustua vanhaan: Me tarvitsemme esimerkiksi edelleen teollisuutta monien asioiden valmistamiseen, mutta teollisuuden toimintojen tulee ottaa ympäristö ja ehtyvät luonnonvarat huomioon ja pyrkiä resurssitehokkuuteen sekä mahdollisimman päästöttömään valmistukseen. Meidän tulisi silti miettiä, ovatko tekemämme ja tarvitsemamme tuotteet kestävän kehityksen mukaisia. Myös kuluttajat joutuvat miettimään tarkemmin ostamiensa tuotteiden vastuullisuutta ja tarpeellisuutta. Aikakautemme vaatii uusien kulutustottumusten opettelua. Vaikka schumpeterilaista luovaa tuhoa tulee väistämättä tapahtumaan, meidän tehtävämme on ennakoida tuhon laajuus ja syvyys ja keinot selviytyä tuhosta voittajana. Teollisuus voi omalta osaltaan miettiä pitkäjänteisemmin valmistamiansa tuotteita sen perusteella, minkälaista tulevaisuuden liiketoiminnan ja tuotteiden ja palveluiden pitäisi olla ja pyrkiä siihen.

Erityisesti meidän tulisi panostaa resurssitehokkuuteen, energiatehokkuuteen sekä uusiutuvan energian tuotekehitykseen ja sen käyttöönottoon suuremmassa mittakaavassa, sillä energiaa tarvitsemme kaikessa nykyaikaisessa elämässämme ja energiaa tulevat tarvitsemaan enenevässä määrin myös kehittyvät maat.  Ilmastonmuutos tarjoaa samalla kuitenkin valtavasti uusia mahdollisuuksia ja potentiaalia, hyvänä esimerkkinä cleantech, joka on maailman nopeimmin kasvava liiketoiminta-alue. Jo yli 2000 suomalaista yritystä harjoittaa cleantech-liiketoimintaa, joka perustuu ympäristö- ja energiateknologiaan. Tämä onkin hyvä suunta Suomelle jatkossa. Ne maat ja yritykset, jotka ymmärtävät ajoissa tämänhetkisen talousmallin kulkeneen tiensä päähän, ovat tulevaisuuden voittajia.

Teresa Haukkala, projektitutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Kirjoitus julkaistu aiemmin Sitran Kestävä talous -foorumin sivuilla.

Tulispa sota ja tappaisi eurokriisin?

"Perinteisesti nämä ongelmathan on hoidettu sodalla."

Istun hienolla lounaalla ja laiskasti kuuntelen eurokriisiä käsittelevää keskustelua. Keskustelu pyörii erilaisten ratkaisumallien ympärillä ja huomaan pohtivani mikä mahtaisi olla pääministeri Soinin puolueen kannatus jos nämä pantaisiin nyt härkäpäisesti täytäntöön. Vastapäätäni istuu tyylikkäästi puettu herrasmies, joka johtaa keskustelua ja jonka suusta äskeinen lause on juuri tullut ulos. Hämmästyksekseni vajaan kymmenen hengen pöytäseurueeni nyökkäilee passiivisesti ajatukselle.

Pakko tähän on tarttua: "Anteeksi, mutta minkähänlaisella empiirisellä aineistolla väität näin?". Se tuli huonosti ulos, töksähti. Pöytäseurueen rupatteleva tunnelma on pilalla ja ajatuksen esittänyt herrasmies puolustuskannalla. "Eikös toinen maailmansota mennyt niin?", kuuluu vastaus.

Olen itse hieman hämmentynyt ulostuloni aikaansaamasta vaikutuksesta, joten vedän takaisin ja totean, että on sodalla tietysti ollut myös suotuisiakin taloudellisia vaikutuksia, mutta tuskin kuitenkaan enää. Paha virhe puoleltani, sillä sodan ja rauhan kysymyksissä meidän tulee olla aina selvästi rauhan puolella ja sotaa vastaan (ns. Keohanen-Kekkosen linja). Eli pehmentämisen sijaan minun olisi pitänyt sanoa jotakin seuraavaa:

Miten niin hoidettu? Toinen maailmansota ei "hoitanut" 1930-luvun talouskriisiä, vaan oli pitkälti sen seuraus. Saksan taloudellinen romahdus mahdollisti mielipuolisen, koko Euroopan hegemoniaan tähdänneen johtajan valtaannousun ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen suursodan, jonka melskeissä kymmenet miljoonat ihmiset menehtyivät ja kärsivät mittaamattomasti. Pelkästään sanojen holokausti, Hiroshima ja Nagasaki pitäisi riittää osoituksiksi sotien täydellisestä mielettömyydestä.

Toinen maailmansota ei "ratkaissut" Euroopan silloisia ongelmia, vaan sinetöi sen valumisen maailmanpolitiikan sivuraiteelle, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton protekroraatiksi. Euroopan merkitys kylmän sodan kaudella perustui pitkälti näköharhalle: se oli supervaltojen välisen ideologisen kilpailun päänäyttämö ja vaikutti tämän seikan takia merkittävältä alueelta. Kylmän sodan päättyminen on kuitenkin johtanut Euroopan luisuun kohti sen todellista kansainvälistä painoarvoa, jota nykyiset sisäiset ongelmat edelleen vauhdittavat. Sota ei siis "hoitanut" tuolloin yhtään mitään.

Todettakoon, että tämä ei ole kannanotto tulevan suursodan todennäköisyyteen tai mahdollisuuteen, ainoastaan sen toivottavuuteen. Robert Gilpinin mukaan käynnissä olevat vallansiirtymät ja murroskaudet johtavat lähestulkoon vääjäämättä suursotaan. Sen sijaan Steven Pinker on esittänyt, että pitkälti kulttuuristen ja taloudellisten muutosten takia väkivallan ja sotien, todennäköisesti myös suursotien määrä ja siten myös todennäköisyys on vähentynyt. Samoin Raimo Väyrysen toimittaman erinomaisen Waning of Major War -kirjan (varovainen) konsensus on, että suursodan vaara on vähentynyt jo pitkään ja että vähentyminen jatkuu edelleen.

Suursodan vaaran vähentyminen ei ole kuitenkaan saavutettu etu. Omassa Waning of Major War -kirjan luvussaan Raimo Väyrynen toteaa, että mikäli globaali finanssijärjestelmä vain pysyy kunnossa, myös suursodan uhka voidaan pitää melko varmasti loitolla. Ja tästä päästäänkin takaisin tämän kirjoituksen alkuun ja pöytäseurueestani ilmeisesti varsin loogiselta vaikuttavaan ajatukseen eurokriisin "hoitamisesta" sodalla. M.O.T.

Sota ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti seuraa rakenteellisista tekijöistä, pahastakaan talouskriisistä, vaan edellyttää ihmisten valintoja ja päätöksentekoa, joiden takana puolestaan aina väikkyvät myös kulttuuriset tekijät. Jo mainitussa Waning of Major War -kirjassa John Mueller kirjoittaa, kuinka ensimmäisen maailmansodan alla ihmisten ja johtajien mielestä oli luontevaa ratkaista poliittisia kiistoja sotimalla: sota oli luonnollinen ja jopa innostava tekijä ihmisten mielissä - ja Kaikkien Sotien Äitihän Sarajevon salamurhasta sitten tulikin. Kuluneen vuosisadan suurimpia menestystekijöitä (etenkin Euroopassa) on kuitenkin ihmisten muuttunut suhtautuminen sotaan ja väkivaltaan: sodasta on tullut kauhistuttava ja kavahdettava asia.

Kulttuuriset konventiot eivät kuitenkaan ole vakioita, vaan ne uusinnetaan arjessa, poliittisissa keskusteluissa - ja viime kädessä myös hienoissa lounaspöydissä. Näin ollen ei liene tyystin samantekevää mihin sävyyn sodasta puhutaan. Lounasseurueeni olisi todennäköisesti ollut kauhuissaan, mikäli olisin ratkaissut pienoisen kiistamme tarttumalla kyseistä herrasmiestä solmiosta ja työntämällä hänen kasvonsa herkulliseen pääruokaamme - tämä oli näet aikanaan täysin hyväksyttävä kulttuurinen käytäntö. Yhtä kauhistuneita ihmisten pitäisi olla kun joku edes puolileikillään ehdottaa talouskriisin ratkaisua sodalla.

Vai olenko minä jälleen tapani mukaan täydellisen huumorintajuton?

Hiski Haukkala