Elitistinen, liian älyllinen ja Venäjän-vastainen

Torstai ja perjantai vierähtivät Turussa Politiikan tutkimuksen päivillä. On aina kivaa päästä vierailemaan Turussa, joka on monella tapaa itselleni tärkeä kaupunki. Tällä kertaa Turku tuntui väreilevän aivan erityisen paljon kaikkea kiinnostavaa ja hauskaa.

Vedin päivillä työryhmää ulkopolitiikasta ja diplomatiasta, jossa työn alla oli loppujen lopuksi viisi erinomaisen mielenkiintoista paperia teemojen syleillessä niin Suomen turvallisuuspoliittista strategista kulttuuria kuin Japanin geoekonomista asemaa tai vallan tasapainoteorian ilmenemistä myöhäisellä pronssikaudella Lähi-idässä. Hienoa, että teema kiinnostaa myös Suomessa ja maasta löytyy niin kunnianhimoisia ja lahjakkaita tutkijoita.

Päivien ykköspuheenaihe tuntui kuitenkin olevan Heikki Patomäki ja etenkin hänen tuore euro-kriisiä ruotiva kirjansa. Hyvänä kakkosena tulikin sitten SMK, joka tuntuu kiinnostavan ja liikuttavan yllättävän paljon ihmisiä (kuinka moni on sitten itse asiassa lukenut kirjan lienee jo aivan toinen juttu).

Otsikon luonnehdinnat kirjasta tarttuivat haaviini eilisen vapaamuotoisen iltaohjelman aikana. Suoraan sanoen en tunnista itseäni enkä kirjaani näistä termeistä. Päinvastoin, ne tuntuvat tyrmistyttäviltä, masentavilta ja omien tarkoitusperieni vastaisilta. Siksi tarjoan tässä lyhyesti omat tulkintani termeistä sekä selvennyksen omista aikeistani kirjan suhteen:

Elitistinen? Tämä blogi on kuulemma erinomainen avaus, mutta sen tiimoilta käytävän keskustelun vähäisyys selittyy sillä, että koko projektissa on liian elitistinen leima: Hiski fiineine kavereineen käy oppinutta keskustelua keskenään ja nostaa samalla kynnyksen muille osallistua liian korkeaksi.

Tämä ei koskaan ollut tarkoituksena. Rekrytoin arvostamiani ihmisiä mukaan vierailijoiksi, koska arvelin, että keskustelua ei välttämättä muutoin heti syntyisi. Ajatukseni oli, että kannetaan kaivoon ensin vettä oikein urakalla ja sitten se (ehkä) alkaa täyttyä itsestään. Tässä on onnistuttu vain osittain ja hetkittäin. Tuloksena saattaa olla vaikutelma, että tämä foorumi on tarkoitettu vain pienen piirin ajatuksenvaihtoon, mutta näin ei ole. Blogi on avoinna kaikkien näkökulmille ja (lähestulkoon) jokainen kontribuutio voi olla arvokas: ajatusten markkinapaikalla kukaan ei etukäteen tiedä ajatustensa kantomatkaa, joten on aivan hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä kun sellainen sattuu kohdalle. Samasta syystä olen omaksunut hieman passiivisen roolin syntyneiden keskusteluiden kohdalla. En halua Isännän äänellä olla mestaroimassa Miten Asiat Oikeasti Ovat, vaan toivon, että SMK on blogi, joka mahdollistaa keskustelun, joka itse ohjautuu jonnekin, jos on ohjautuakseen. Tämä blogi on yksi, vaikkakaan ei toki ainut, tilaisuus käydä keskustelua Suomea odottavista haasteista ja tämän keskustelun tarve on juuri nyt huutava. Eikun rohkeasti sekaan vaan!

Liian älyllinen? SMK on kuulemma erinomainen ja hyvin ajoitettu kirja, mutta liian abstrakti ja älyllinen, joka ei tarjoa kylliksi tarttumapintaa ihmisille. En tunnista itseäni tästäkään väitteestä. Kirja on nimenomaisesti kirjoitettu ihmisille, jotka eivät välttämättä tiedä asioista ennestään paljon mitään. Kirja on lähestulkoon täysin fiineistä sanoista ja jargonista vapaa, eivätkä sen sisältämät ajatukset nyt suoraan sanoen kovin monimutkaisia ole: Ei SMK nyt mitään rakettitiedettä ole. Lisäksi saamani varsin runsas henkilökohtainen lukijapalaute on mielestäni kiistattomasti osoittanut, että hyvin erilaiset ihmiset ovat pitäneet kirjaa antoisana. Jotenkin oma oloni on, että ei SMK:ta oikein nyt ainakaan liian älyllisenä voi pitää. Toisaalta, tutkijan kannalta tämä on kuitenkin kiitollisempaa kritiikkiä, kuin kuulla, että kirja on älytön, joten merkitään tämä ehkä sittenkin plus-sarakkeen puolelle.

Venäjän-vastainen? Tämä tuntuu sananakin vatsaa vääntävältä, kuin kaiulta kultaiselta 70-luvulta. Myönnetään: olen häpeilemättömän Venäjä-kriittinen. Kritiikkini pohjautuu käsityksiini siitä, minkälainen Venäjä olisi sekä oman kehityksensä että Suomen turvallisuuden ja menestyksen kannalta toivottavin. Katson, että asteittain avautuva, maltillistuva, liberalisoituva, vaurastuva ja Eurooppaan ja muuhun maailmaan integroituva Venäjä olisi meille kaikille, myös Venäjälle itselleen, todellinen lottovoitto. Näille ajatuksille on myös varsin paljon empiiristä näyttöä yhteiskuntatieteen piirissä, joten kyse ei ole pelkästään minun mielipiteestäni. Olen kuitenkin tässä asiassa avoimen normatiivinen ja suorastaan hävyttömän suuruuden hullu: pieni Hiski piipittää Venäjälle miten maan tulisi maata.

Mutta kuka voi väittää, että tämä agenda tekee minusta Venäjän-vastaisen? Höpo höpö! Toivon maalle vain hyvää (toki siten kuin itse sen ymmärrän). Tiedän myös, että suuri joukko suuresti arvostamiani ja kunnioittavia venäläisiä jakavat ajatukseni. Kyseessä eivät ole siis edes venäläisille itselleen mitenkään vieraat tai vastenmieliset ajatukset. Se, että ne käyvät hieman huonosti Venäjän poliittisen johdon pirtaan onkin sitten jo toinen juttu. Tässä suhteessa osuvampi termi saattaisi olla Putinin (tai putinismin) vastainen, mutta sekin olisi väärin, sillä kunnioitan kyllä Venäjän enemmistön tahtoa, joka kyllä heijastui juuri äsken pidetyissä vaaleissa: venäläiset halusivat Putinin jatkavan. Pakko myöntää, että itsekin usein pohdin, onko Putin sittenkin tähän hätään kenties parasta, mitä voimme Venäjältä toivoa. Tätä asiaa olen jo aiemmin blogissa sivunnutkin.

Eli ei elitistinen, liian älyllinen tai Venäjän-vastainen. Vaan miltä teistä, arvoisat blogin seuraajat, asiat mahtavat näyttää? Tiedän, että blogia luetaan, sillä käyttäjätilastot eivät valehtele (gotcha!). Onko tämä liian kliinistä, abstraktia, elitististä ja Venäjän-vastaista? Ja jos on, niin mitä sitten pitäisi saada tilalle? Voi olla, että niin kirja kuin blogikin ovat tekijänsä näköisiä ja jos kuva ei miellytä, niin ei asia ainakaan peiliä vaihtamalla taida auttua.

Hiski Haukkala

Venäjän oppositiolta loppuu puhti?

Tämän päivän Moscow Timesissa suuresti arvostamani Carnegien Moskovan-keskuksen tutkija Nikolai Petrov arvuuttelee, että juuri Venäjän presidentinvaalit voittanut Vladimir Putin tulee saamaan vastaansa alati kasvavia ja hurjempia mielenosoituksia.

Epäilen. Eilen Moskovassa kokoontuneet arviolta 15 000 mielenosoittajaa ovat kaukana niistä numeroista, joita nähtiin duumanvaalien jälkeen. Pietarissa mielenosoittajia oli ilmeisesti vain joitakin tuhansia. Nämä eivät ole kummoisia lukuja todellisissa maailmanluokan metropoleissa. Näyttää siltä, että kiihtymisen sijaan mielenosoitukset ovat laantumassa.

Mielenilmausten laantumiseen lienee useita syitä. Ensinnäkin, ihmiset ovat saaneet osoittaa pettymystään ja tyytymättömyyttään maan johtoon. Lisäksi maan johdolta - karkeiden alkukömmähdysten jälkeen myös Putinilta - on löytynyt halua edes teeskennellä, että he haluavat ottaa mielenosoittajien kritiikkiä huomioon omassa toimissaan jatkossa. Vaikka tämä tuskin on ketään vakuuttanut, on se kuitenkin osaltaan ohjannut mielenilmauksia Kremlin kannalta turvallisemmille vesille: höyryä on päästetty.

Toiseksi Putin voitti kyllin vakuuttavasti ja on edelleen Venäjän ylivoimaisesti suosituin poliitikko. Edes vaalien vahtikoirana kunnostautunut Golos ei voinut haastaa Putinin voittoa, kuten mm. Susanna Niinivaaran taannoinen twiitti tiesi kertoa.

Jatkossa on mahdollista, että Venäjän johto ottaa kuitenkin kovemman linjan mielenilmauksiin. Toistaiseksi Putin on osoittanut suorastaan häkellyttävää tyyneyttä ja viisautta mielenosoitusten edessä. Jatkossa tämä voi muuttua. Putin kokenee saaneensa vahvan mandaatin ja tuen kansalta vallalleen, jota hän puolustaa tarvittaessa vaikka voimatoimin. Lisäksi Putinin maailmankuvaan liittyvän vainoharhan määrää ei pidä vähätellä: hän oikeasti kuvittelee, että länsi on hänen perässään. Jo nyt joiden uutistietojen mukaan varsin pahaenteisesti Putinia kannattavat nuoret ovat kulkeneet Moskovassa punaisten hihanauhojen kanssa, joissa kysellään "Oletko valmis tappamaan?" haasteena mielenosoittajille.

Voi hyvin olla, että vastaus mielenosoittajien suunnalta on ei. Kuten SMK:ssa kirjoitan (s. 127), demografisista syistä Venäjältä puuttuu suuri vihaisten nuorten miesten joukko, juuri se joukko, jotka kumouksia yleensä tekevät. Nykyinen bailaava ja mieltäänsä osoittava keskiluokka on tuskin valmis sellaiseen dirty workiin, jota todellinen regiiminvaihdos Venäjällä vaatisi. Kuvaavaa on, että eilisen mielenosoituksen jälkeen valtaosa väestä lähti kiltisti kotiin - ja kourallinen lähtemästä kieltäytyneitä rähinöitsijöitä heitettiin putkaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjälle olisi palannut mikään vakaus. Päinvastoin, kuten SMK:ssakin kirjoitin, Venäjällä on runsaasti epävakauspotentiaalia ja viime kuukausien tapahtumat osoittavat, että pinnan alla kuplii ja kunnolla. Putinin toisesta tulemisesta tulee todennäköisesti jopa ensimmäistä kertaa myrskyisämpi. Watch this space.

Hiski Haukkala

The Battle Rages On?

Silmiini sattui, että sosialidemokraattinen puolue järjestää tänään oman Suomen ulkopolitiikkaa koskettelevan keskustelutilaisuutensa. Paikalla ovat oikeastaan kaikki keskeiset ulkopoliittiset demarivaikuttajat Halosesta Tuomiojaan (vaan ei Ahtisaareen).

On hienoa, että demarit kantavat kortensa kekoon suomalaisen ulkopolitiikan pohtimiseksi. Ajankohtakaan tuskin lienee sattumaa, sillä onhan valittu päivä tavallaan uuden presidentin Sauli Niinistön ensimmäinen varsinainen arkityöpäivä. Viesti on selvä: olemme ehkä menettäneet Linnan ja aiemman ulkopoliittisen johtoasemamme, mutta emme aio häipyä takavasemmalle vähin äänin: We maybe down, but most certainly we're not out.

Viime päivinä lehdissä on spekuloitu lähinnä pääministeri Kataisen ja Niinistön mahdollisilla suhteilla. Moni povaa herrojen välille kovaakin reviiritaistelua. Luulen, että joutuvat pettymään. Niinistössä lienee liikaa juristia, jotta hän alkaisi aidan yli hyppimään - ellei jonkinlainen poikkeuksellinen poliittinen hätätilanne, kuten vaikkapa raju hallituskriisi, häntä siihen nimenomaisesti pakota (jolloin tämä rooli olisi varmasti myös tervetullut).

Toinenkin syy löytyy: Niinistöllä lienee toinen ja tärkeämpi kana kynittävänä. Perinteisesti ulkoministeriö on ollut presidentin ministeriö. Näin oli etenkin Kekkosen, mutta vielä pitkälti Koivistonkin kausilla. Viimeistään Halosen aikana tasavallan presidentin ote ministeriöstä on kuitenkin kirvonnut. Oma arvaukseni on, että Niinistö pyrkinee ottamaan jämäkämmän otteen ministeriöstään: se on luontevaa, jos haluaa johtaa Suomen ulkopolitiikkaa: ulkoministeriö on presidentin keskeinen valtaresurssi ja instrumentti, joka toimeenpanee tehtyjä linjauksia.

Myös Niinistön erinomaisia kabinettinimityksiä voi lukea näin: hänen rinnallaan ratsastavat nyt henkilöt, jotka tuntevat talon läpikotaisin ja osaavat toimia sen kanssa erinomaisesti. Näin ollen mitään hurjaa dramatiikkaa ei muutokseen välttämättä liity: kaikki riippuu siitä, miten Tuomioja tulee asiaan suhtautumaan.

Demarien tämänpäiväinen tilaisuus voi osoittaa, että ilman taistelua ei uuden presidentin tahtoon kuitenkaan aiota alistua: ulkopolitiikkaa ei aiota jättää kokoomuksen yksinoikeudeksi (ja miksi pitäisikään). Tämä voi tarkoittaa mielenkiintoisia aikoja ja keskusteluja Suomen ulkopolitiikan suunnasta. Mielenkiintoisesti tämä keskustelu itse asiassa loisti poissaolollaan vaalikampanjan aikana.

Tai sitten demarit vain haluavat aivoriiheillä ajatuksia uuden presidentin käyttöön ja minä - hieman median tavoin - alan nähdä mörköjä ja aaveita joka paikassa.

Hiski Haukkala

Vielä suomalaisten Venäjän-pelon vähentymisestä

Taannoisessa blogi-kirjoituksessani esitin tulkinnan, että varuskuntien lakkauttamiseen liittyvä lähinnä aluepoliittinen keskustelu kielii suomalaisten Venäjän-pelon vähentymisestä: Venäjän uhka ei enää myy Suomessa.

Viikonlopun Ilta-Sanomissa on laaja Venäjä-kysely, joka antaa hieman lisätukea tälle ajatukselle. Kyselyn mukaan 58 prosenttia vastaajista katsoo, että Venäjän mahdollinen aseellinen lisävarustautuminenkaan ei muodosta uhkaa Suomelle (kolmasosa kuitenkin katsoo, että uhka kasvaisi). Tämä on merkittävä tulos, sillä se tarkoittaa, että lähes kuusi kymmenestä vastaajasta ei usko Venäjän hautovan Suomen kannalta pahoja aikeita: Venäjän mahdollinen vahvistuminen ei itsessään uhkaa Suomea.

Mielenkiintoisesti venäläisiin liittyvistä asenteista kertoo kysymys, joka koskettelee venäläisten tulemista suomalaisten naapureiksi Suomessa talo- tai asuntokauppojen myötä. Tyylilleen uskollisesti Ilta-Sanomat uutisoi asian otsikolla "Pitkin hampain naapureiksi!", sillä vastanneista 25 prosenttia ei hyväksy asiaa lainkaan ja 33 prosenttia ei pidä asiasta, vaikka hyväksyykin sen. Näin ollen 58 prosenttia vastaajista (mahtavatkohan olla samat 58 prosenttia kuin edellisessä kysymyksessä?) suhtautuu nihkeästi seinänaapuruuteen venäläisten kanssa.

Asian voi tulkita kuitenkin myös toisin, sillä vastaajien suurin ryhmä, 40 prosenttia, ilmoittaa yksikantaan hyväksyvänsä venäläiset mukisematta naapureikseen. Kun tähän liitetään 33 prosenttia, jotka kuitenkin hyväksyvät asian vaikka eivät siitä välttämättä pidäkään, päästään tulokseen, jonka mukaan lähes kolme neljäsosaa vastaajista on valmis hyväksymään venäläisen naapurikseen. Luku kielii mielestäni huimasta asennemuutoksesta Suomessa. Ajatelkaapa, minkälaisia lukemat olisivat mahtaneet olla, jos kysely olisi tehty 1991, 1944 tai vaikkapa 1918?

Suomalaiset eivät siis enää pelkää Venäjää eivätkä ilmeisesti oikeastaan inhoakaan venäläisiä. Ovatko suomalaiset sitten oikeassa asennemuutoksensa kanssa?

Vastaus lienee kyllä ja ei. Yhtäältä - ja kuten SMK:ssa kirjoitan (s. 144) - Kremlissä ei tällä hetkellä ole synkeää "Suomen-osastoa", joka miettisi katalia temppuja päämme menoksi. Sitten routavuosien alkamisen Venäjä ei ole näin vähän uhannut Suomea kuin nyt.

Mutta Venäjän kehitykseen liittyy myös merkittäviä epävarmuustekijöitä. Venäjällä kuohuu jälleen ja kukaan ei voi varmaksi sanoa, minkälainen eliitti maata johtaa vaikkapa kuuden vuoden kuluttua. Jos joku muuta väittää, kannattaa lopettaa hänen kuuntelemisensa.

Myös Venäjän nykyiseltä johdolta käy rock'n'roll: Putinin nationalistinen ja ulkopuolisilla viholliskuvilla pelotteleva vaaliretoriikka on suoraan kumpujen yöstä. Huolestuttavaa on, että tavara myös tekee Venäjällä kauppansa. Myös lännessä paljon ihastusta herättäneiden Putin-protestoijien joukossa on paljon vielä Putiniakin pahempia kansallismielisiä voimia.

Dmitri Trenin mielestäni osoittaa vakuuttavasti uusimmassa analyysissään kuinka harhaista Putinin retoriikka kuitenkin on. Lienee selvää, että kansallismielisempää ja militarisoituvaa Venäjää odottaa umpikuja. Sama tosin odottanee myös nykyistä Putinin Venäjää, ja suuri, ja vielä toistaiseksi vastaustaan odottava kysymys kuuluu, mihin suuntaan Venäjä seuraavaksi kääntyy.  Juuri tämä vakaiden instituutioiden ja demokraattisen vallansiirtymisen kulttuurin puuttuminen tekee Venäjästä niin ongelmallisen naapurin.

Suomalaisten Venäjä-asenteen muutosta tulee kuitenkin juhlia positiivisena saavutuksena. Se on hyvä kasvualusta Venäjän-suhteille jatkossa, aivan maan poliittisesta johdosta riippumatta. Samalla kuitenkin lienee syytä pitää mielessä, että Venäjän kehitykseen liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä. Kuten SMK:ssa kirjoitan, liialliseen sinisilmäisyyteen Venäjän kanssa ei vieläkään ole varaa.

Samalla liiallista kyynisyyttä ja pelkotilailua on syytä välttää. Olin helmikuun alussa Lontoossa ja söin illallista Venäjän-tuntijoiden seurassa. Vieressäni istui Queen's Universityssä Belfastissa väitöstään viimeistelevä Elena Gnenida, joka lempeästi torui minua liiallisesta Venäjä-pessimismistäni: Liian usein Venäjän muutosta on vastustettu sanomalla, että vaihtoehto on kuitenkin aina nykyistä kehnompi. Gnedina uskoi, että myös toisenlainen muutos Venäjällä on mahdollinen ja lännen tulisi antaa sille mahdollisuus. Paha tähän on mitään mennä vastaan väittämäänkään.

Hiski Haukkala

Vierailija Aaro Toivonen: Suomalaiset Venäjän arjen napanuorana Eurooppaan

Hiski Haukkalan kirjan perusteemana on hahmottaa Suomen poliittisessa, taloudellisessa ja strategisessa toimintaympäristössä tapahtuneita kehityskulkuja. Eräänä keskeisenä kohtalonkysymyksenä kirjassa käsitellään Suomen suhdetta sen itäiseen naapuriin eri aikoina. Hiski Haukkala toteaa, että hänen tarkasteluyksikkönsä on valtio. Tätä taustaa vasten kirjan analyysi ja johtopäätökset Suomen erityissuhteen katoamisesta suhteessa Venäjään vaikuttavat johdonmukaisilta ja perustelluilta.

Taannoin ajoin Porvoon moottoritietä Helsingistä itään ja totesin opasteista etäisyydet: Kotkaan 117 km ja Pietariin 368 km. Venäjän rekisterissä olevan auton perässä ajaessani ja radio Sputnikin lähetysvoimakkuutta ihmetellessäni pohdin Haukkalan esittämää arviota, joka samalla vaikutti hyvin perustellulta, mutta samalla jokin analyysissä jäi vaivaamaan.

Tilanne nimittäin muuttuu, mikäli määritelmää Suomesta hieman muutetaan, eikä puhutakaan yksinomaan valtio-Suomesta, vaan tarkastelukulmaksi otetaan eräänlainen siviiliyhteiskunta-Suomi. Tältä pohjalta voisi nimittäin hyvinkin väittää, että Suomella on yhä vielä erityisasema suhteessa Venäjään. Erityissuhde ei ole niinkään enää vanha valtapoliittinen sotilaalliseen voimaan ja uhkaan perustuva vaan enemmänkin ns. pehmeään voimaan perustuva.

Maantieteellä on edelleen suuri merkitys, sillä rajamme on vakaa ja rauhallinen kun tarkastellaan Venäjän muita rajaseutuja. Tästä itse asiassa kertoo mm. Venäjän uskallus tuoda taloudellisesti erittäin tärkeä kaasuputki lähialueillemme. Lisäksi Suomi sijaitsee matkustelun kannalta sopivan etäisyyden päässä. Suomalaisen yhteiskunnan vaikutusvalta kasvaa kun yhä useammalla sivistyneellä ja varakkaalla venäläisellä on omaisuutta sijoitettuna Suomeen. Syitä tähän ovat muun muassa parempi omaisuuden suoja, ennustettavampi hallinto ilman korruptiota, turvallisempi elämänpiiri. Lisäksi palvelut ovat joiltain osin (vrt. esim. infrastruktuuri) parempilaatuisia kuin Venäjällä ja Pietarin alueelta on mahdollisuus vierailla Suomessa helposti. Eli omaisuus on helposti nautittavissa eikä pitkien matkojen päässä.

Voisikin olettaa, että omistaessaan Suomesta kiinteistöjä ja viettäessään täällä vapaa aikaansa sekä tutustuessaan vähitellen suomalaiseen yhteiskuntaan, nämä ihmiset alkavat tehdä havaintoja ja viedä näitä arvoja myös Venäjälle erityisesti Pietarin alueelle. Pietarihan perustettiin juuri ikkunaksi länteen!

Muutos alkaa ihmettelystä kun nämä henkilöt alkavat verrata Venäjää Suomeen ja kysyä, miksi rajan toisella puolen Suomessa muutaman sadan kilometrin päässä asiat toimivat, vaikka olosuhteet ovat maantieteellisesti ja ilmastollisesti aivan samanlaiset. Jopa arkkitehtuuri on monelta osin samankaltaista.  Niin, Ja Allegrolla pääsee parissa tunnissa suuntaan ja toiseen eikä yhteydenpito Facebookissa tai Skypen jne. kautta ole sen vaikeampaa kuin Suomen sisälläkään.

Tämä jatkuva talous- ja kulttuurivaihto tuo paineita Venäjän hallinnolle muutokseen. Venäjän duuman vaalien jälkeen nähdyt laajat mielenosoitukset kertovat omalta osaltaan, että Venäjän nykyistä poliittista järjestelmää ja yhteiskunnallisia olosuhteita kohtaa tunnetaan laajaa tyytymättömyyttä. Muutokset tulevat todennäköisesti tapahtumaan vähitellen, ei hetkessä.

Yllä kuvatusta pohdinnasta seuraa, että Suomesta voitaisiinkin puhua Venäjän jonkinlaisena kulttuurillisena arjen napanuorana Eurooppaan ja pohjoismaihin. Erityisasema ei niinkään ole Suomen valtiolla vaan suomalaisella yhteiskunnalla, sen eurooppalaisilla ja pohjoismaalaisilla arvoilla. Suomessahan nämä eurooppalaiset arvot on transponoitu pohjoiseksi versioksi saunoineen, votkineen ja muine kummallisuuksineen, joka versio on tuossa rajankin takana hyvin ymmärrettävissä.

Historiallista kaarta tarkasteltaessa ei voi välttyä ajatukselta, että Suomesta on autonomian ja itsenäisyyden aikana kasvanut ja kehittynyt hyvin sen kaltainen olio, ”nation”, kansakunta kuin mitä Aleksanteri I tarkoitti vahvistaessaan Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman Porvoon tuomiokirkossa vuonna 1809. Suomen suuriruhtinaskuntahan oli valistusaatteen läpitunkema kokeilu, johon Aleksanteri I suostui mm. Armfeltin ja Sprengtportenin lobbauksen loistavana tuloksena.

Historiallinen kehityskulku ei tosin ole aina ollut sopuisa ja sävyisä, sillä Venäjä on itse tätä napanuoraansa yrittänyt katkaista erilaisten panslavististen virtausten vallitessa (sortokaudet, talvisota ja miksei kylmän sodankin kausi), mutta ei ole siinä onnistunut. Suomen suuriruhtinaskunta ja sittemmin itsenäinen Suomi on koettu Venäjän vallanpitäjien piirissä milloin liian vapaana ja näin olleen vaarallisena vapauden aatteiden kehittymislaboratoriona (1800-luvun loppu/sortokaudet), vastavallankumouksen tyyssijana (1920-40-luvut), Saksan sotilaallisena tukialueena (1940-luku) ja milloin hieman kummallisena itsenäisenä puolueettomana plänttinä Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton kainalossa (1950-90-luvut).

Kärjistäen voitaisiinkin sanoa, että itse asiassa Venäjä ei ole onnistunut ”ryssimään” Suomea, vaikka on sitä toistuvasti historian saatossa yrittänyt. Sopisikin toivoa, että sekä yllä esitetty että Hiski Haukkalan analyysi ovat samanaikaisesti totta. Tällöin kyseessä olisivat kaksi toistensa itsenäisyyttä kunnioittavaa naapuria, joilla on aktiiviset ja hyvät naapuruus- ja kauppasuhteet sekä molempia osapuolia rikastuttava kulttuurillinen ja arkipäiväinen vuorovaikutus.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Nykyään hän toimii turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin terveydenhuollossa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta minkään organisaation kantaa.

Suomen puolustusvoimat globalisaatioon sopeutumisen mekanismina

Ajatukset eivät ole saaria. Ainakin itselläni uudet ajatukset pälkähtävät lähes poikkeuksetta päähäni lukiessa toisten kirjoituksia, käydessä keskusteluja tai vaikkapa opettaessa. Toisinaan uuden ajatuksen mukaan tempautuminen voi olla hankalaa tai jopa kiusallista, mutta aina samalla yhtä palkitsevaa ja innostavaa.

Eilinen Kansan uutisille antamani haastattelu SMK:n tiimoilta käy tästä hyvin esimerkistä. Vieraanani oli muun muassa KU:lle kirjoittava Jouko Huru (hänkin muuten taustaltaan kansainvälisen politiikan tutkija, joka vaikutti aikanaan mm. Taprissa).

Haastattelusta jäi hyvä fiilis. Huru oli erinomaisen hyvin perehtynyt kirjaan (kuten oikeastaan lähestulkoon poikkeuksetta kaikki toimittajat, jotka ovat haastatelleet minua kirjan tiimoilta viime aikoina) ja oli lisäksi taustansa vuoksi hyvä juttukumppani.

Suuri osa haastattelusta käsitteli Venäjää ja sen merkitystä Suomelle. Huru pyysi tarkentamaan, mitä tarkoitin kirjoittaessani, että Venäjä on Suomelle edelleen myös ongelma.

Aloitin ensin autopilotilla kerraten sivujen 143-153 ja 168 teemoja. Huru ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan pyysi minua konkretisoimaan: kerro, miten Suomi itse asiassa on edelleen ajatuksellisesti kiinni Venäjässä.

Jatkoin vastaamalla, että esimerkiksi käynnissä oleva varuskuntien lakkauttamiseen liittyvä keskustelu osoittaa, miten Suomi on edelleen vanhoissa ajatusmalleissa kiinni. Ja silloin se uusi ajatus iski: mieleeni näet yht’äkkiä välähti, että en ole koko keskustelussa itse asiassa nähnyt oikeastaan yhtäkään puheenvuoroa, joka olisi väittänyt, että Suomi tarvitsee varuskuntia Itä-Suomessa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan vuoksi. Sen sijaan ihmiset ovat olleet ensisijaisesti huolissaan alueellisen työllisyyden ja ostovoiman kehityksestä mikäli varuskunnat lakkautetaan.

Muistini mukaan Kekkonen aikanaan laittoi yli-innokkaita kenraaleja aikanaan paikoilleen toteamalla, että puolustusvoimat on viihdytysorganisaatio, jolla ei ole todellista puolustuspoliittista relevanssia. Nyt siitä näyttää tulleen monille suomalaisille keskeinen globalisaatioon sopeutumisen mekanismi, aluepolitiikan muoto, jolla ei näytä olevan enää samaa puolustuksellista ja sotilaallista merkitystä ihmisten mielissä. Lisäksi huomattavaa on se, että tunnumme elävän aikaa, jossa juuri kenellekään ei edes pälkähdä päähän käyttää tätä korttia keskustelussa: voiko olla, että Venäjän uhka ei myy enää Suomessa?

SMK:n Venäjä-väitteen kannalta tämä havainto tuo lisää harmaan sävyjä. Saattaa olla, että Venäjä ei sittenkään ankkuroi suomalaisia niin tiiviisti vanhoihin poteroihin kuin olen kirjassa olettanut. Ilmeisesti me emme enää pelkääkään, että kohta ne jälleen ”jyrää meitin”. Kenties Suomen uusien koordinaattien asemoimisen tiellä ei suomalaisilla olekaan enää henkistä Salpa-linjaa?


Hiski Haukkala

Vierailija Simon-Erik Ollus: Suomen menestyksen sisäiset eväät saatava kuntoon

Maailmanjärjestys muuttuu ja samalla myös Suomen koordinaatit muuttuvat, on loppujen lopuksi looginen johtopäätös Hiski Haukkalan kunnioitettavassa kirjassa. Kirja on nuoren ja nälkäisen kansainvälisenpolitiikan professorin kirjoittama, ja on sen näköinenkin. Erityisesti kirjan ensimmäinen luku "Onko Suomen ulkopolitiikalla pitkä linja" oli lukuelämys, josta toivoisin Hiskiltä seuraavaksi kokonaisen kirjan. 

Kirja rakentaa kuvaa Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa erityisesti EU:n ja Venäjän puristuksessa. Suomen menestyksen reseptit ovat Haukkalan mukaan seuraavat: Suomen on pysyttävä dynaamisena, Suomen on tukeuduttava EU:hun ja läntisiin rakenteisiin, Venäjä-suhteen on oltava läheisempi, Suomen on hyödynnettävä arktinen buumi, Suomen on osallistuttava globaalien ratkaisujen tekemiseen ja Suomen on parannettava omaa kriisinsietokykyään. Kansainvälisessä politiikassa nämä ovat varmaankin oikeita ohjenuoria, mutta yksin näillä toimenpiteillä Suomi ei menesty. 

Ehkä epäreilusti kirjan edustamaa tieteenalaa kohtaan, mutta minua ekonomistina kuitenkin häiritsee monen taloudellisen menestysreseptin puuttuminen keskustelusta. Kehittyvien talouksien kasvu, Yhdysvaltain talouden haasteet ja Euroopan velkakriisi on hyvin analysoitu kirjassa, mutta niiden lisäksi Suomen tulevan menestyksen suurimmat haasteet tulevatkin maan sisältä. Vaikka Suomen velkaantuminen on edelleen suhteellisen vaatimatonta verrattuna muihin euroalueen maihin, meillä on kuitenkin huomattava kestävyysvaje ja yksi nopeinten heikkenevistä huoltosuhteista Euroopassa. 

Kestävyysvaje on suurimpia sisäisiä uhkiamme

Kestävyysvaje tarkoittaa sitä, kuinka paljon pitkällä aikavälillä esimerkiksi veroja tulee korottaa tai vastaavasti menoja leikata, jotta valtion tulot ja menot saadaan tasapainoon. Arviot kestävyysvajeen suuruudesta liikkuvat viiden ja kymmenen miljardin välillä viime vuonna (riippuen kasvu- ja työuraoletuksista), ja se kasvaa sitä enemmän mitä pidempään siihen ollaan puuttumatta. Kestävyysvajeeseen vaikuttaa julkisen sektorin koko, työurien pituus ja tietenkin talouden kasvu (eli tuottavuus).

Kestävyysvaje tarkoittaa myös sitä, että nykyiset sukupolvet elävät yli varojen ja vähentävät tulevien sukupolvien julkistaloudellista liikkumavaraa (eli palvelutasoa) ja samalla Suomen talouden mahdollisuuksia menestyä. Kestävyysvajekeskustelu on ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys ja mitä aikaisemmin siihen puututaan, sen paremmat menestyksen eväät Suomella on tulevaisuudessa. 

Asia jaksaa kuitenkin kiinnostaa politiikkoja ja äänestäjiä valitettavan vähän. Viime kesän hallitusneuvotteluissa sovittiin julkisen talouden pohjaksi yltiöoptimistinen kuva taloudesta, mikä ei ole toteutunut. Kestävyysvajetta oletettiin korjattavan vain muutamalla miljardilla hallituskauden aikana. Pahentunut Euroopan velkakriisi ja sen johdosta hidastunut talouskasvu pakottaa luultavasti hallituksen avaamaan sovittuja raameja jo tämän kevään aikana, eli ns. perälauta tulee vastaan. Syytä olisikin. 

Tulee kuitenkin olemaan haasteellista tehdä oikeita ratkaisuja kestävyysvajeen leikkaamiseksi talouskriisin keskellä. Juustohöylän sijaan tarvitsemme ideologista keskustelua siitä, mikä on julkisen sektorin rooli: Mitä palveluita sen on tarpeellista tuottaa ja miten? Onko sellaisia palveluita, joita emme enää tarvitse? Tai voisiko joku muu toimija tuottaa joitakin palveluita julkisen sektorin sijaan? Tämän tapainen julkisen talouden reformi on jo käynnissä Isossa Britanniassa, mutta se on siellä myös vähentänyt nykyisen hallituskoalition kannatusta. 

Tarvitaanko kaikkia julkisia palveluita?

Itse keksin hyvin subjektiivisesti useita palveluita, joissa voisin kyseenalaistaa julkisen sektorin roolia. Näitä ovat mm. useat yritystuet, subjektiivinen päivähoito-oikeus, tietyt kulttuuripalvelut, tietyn infran rakentaminen jne. Useisiin rakenteisiin on uskallettava puuttua, ja näistä kuntauudistus on ajankohtainen rohkaiseva esimerkki. Ja tietenkin huoltosuhteeseen on myös puututtava korottamalla eläkeikää, parantamalla työuran aikaista joustoa sekä saamalla nuoret aikaisemmin työelämään. Jotain perää on myös viimeaikaisissa vertailuissa Saksaan ja Ruotsiin, joissa ihmiset tekevät pidempiä työuria, pidempiä työpäiviä ja joissa työmarkkinoilla on enemmän joustoa kun Suomessa. 

Ekonomistina kestävyysvaje on minulle ennen kaikkea sukupolvien välinen tasa-arvokysymys. Siihen puuttuminen tarjoaisi Suomelle Hiski Haukkalan peräänkuuluttaman dynaamisuuden ja mahdollisuuden menestykseen. Puuttumatta jättäminen heikentäisi merkittävästi Suomen tulevaa suhteellista asemaa maailmantaloudessa. 

Simon-Erik Ollus

Kirjoittaja toimii pääekonomistina Fortum Oyj:issa