Tulispa sota ja tappaisi eurokriisin?

"Perinteisesti nämä ongelmathan on hoidettu sodalla."

Istun hienolla lounaalla ja laiskasti kuuntelen eurokriisiä käsittelevää keskustelua. Keskustelu pyörii erilaisten ratkaisumallien ympärillä ja huomaan pohtivani mikä mahtaisi olla pääministeri Soinin puolueen kannatus jos nämä pantaisiin nyt härkäpäisesti täytäntöön. Vastapäätäni istuu tyylikkäästi puettu herrasmies, joka johtaa keskustelua ja jonka suusta äskeinen lause on juuri tullut ulos. Hämmästyksekseni vajaan kymmenen hengen pöytäseurueeni nyökkäilee passiivisesti ajatukselle.

Pakko tähän on tarttua: "Anteeksi, mutta minkähänlaisella empiirisellä aineistolla väität näin?". Se tuli huonosti ulos, töksähti. Pöytäseurueen rupatteleva tunnelma on pilalla ja ajatuksen esittänyt herrasmies puolustuskannalla. "Eikös toinen maailmansota mennyt niin?", kuuluu vastaus.

Olen itse hieman hämmentynyt ulostuloni aikaansaamasta vaikutuksesta, joten vedän takaisin ja totean, että on sodalla tietysti ollut myös suotuisiakin taloudellisia vaikutuksia, mutta tuskin kuitenkaan enää. Paha virhe puoleltani, sillä sodan ja rauhan kysymyksissä meidän tulee olla aina selvästi rauhan puolella ja sotaa vastaan (ns. Keohanen-Kekkosen linja). Eli pehmentämisen sijaan minun olisi pitänyt sanoa jotakin seuraavaa:

Miten niin hoidettu? Toinen maailmansota ei "hoitanut" 1930-luvun talouskriisiä, vaan oli pitkälti sen seuraus. Saksan taloudellinen romahdus mahdollisti mielipuolisen, koko Euroopan hegemoniaan tähdänneen johtajan valtaannousun ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen suursodan, jonka melskeissä kymmenet miljoonat ihmiset menehtyivät ja kärsivät mittaamattomasti. Pelkästään sanojen holokausti, Hiroshima ja Nagasaki pitäisi riittää osoituksiksi sotien täydellisestä mielettömyydestä.

Toinen maailmansota ei "ratkaissut" Euroopan silloisia ongelmia, vaan sinetöi sen valumisen maailmanpolitiikan sivuraiteelle, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton protekroraatiksi. Euroopan merkitys kylmän sodan kaudella perustui pitkälti näköharhalle: se oli supervaltojen välisen ideologisen kilpailun päänäyttämö ja vaikutti tämän seikan takia merkittävältä alueelta. Kylmän sodan päättyminen on kuitenkin johtanut Euroopan luisuun kohti sen todellista kansainvälistä painoarvoa, jota nykyiset sisäiset ongelmat edelleen vauhdittavat. Sota ei siis "hoitanut" tuolloin yhtään mitään.

Todettakoon, että tämä ei ole kannanotto tulevan suursodan todennäköisyyteen tai mahdollisuuteen, ainoastaan sen toivottavuuteen. Robert Gilpinin mukaan käynnissä olevat vallansiirtymät ja murroskaudet johtavat lähestulkoon vääjäämättä suursotaan. Sen sijaan Steven Pinker on esittänyt, että pitkälti kulttuuristen ja taloudellisten muutosten takia väkivallan ja sotien, todennäköisesti myös suursotien määrä ja siten myös todennäköisyys on vähentynyt. Samoin Raimo Väyrysen toimittaman erinomaisen Waning of Major War -kirjan (varovainen) konsensus on, että suursodan vaara on vähentynyt jo pitkään ja että vähentyminen jatkuu edelleen.

Suursodan vaaran vähentyminen ei ole kuitenkaan saavutettu etu. Omassa Waning of Major War -kirjan luvussaan Raimo Väyrynen toteaa, että mikäli globaali finanssijärjestelmä vain pysyy kunnossa, myös suursodan uhka voidaan pitää melko varmasti loitolla. Ja tästä päästäänkin takaisin tämän kirjoituksen alkuun ja pöytäseurueestani ilmeisesti varsin loogiselta vaikuttavaan ajatukseen eurokriisin "hoitamisesta" sodalla. M.O.T.

Sota ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti seuraa rakenteellisista tekijöistä, pahastakaan talouskriisistä, vaan edellyttää ihmisten valintoja ja päätöksentekoa, joiden takana puolestaan aina väikkyvät myös kulttuuriset tekijät. Jo mainitussa Waning of Major War -kirjassa John Mueller kirjoittaa, kuinka ensimmäisen maailmansodan alla ihmisten ja johtajien mielestä oli luontevaa ratkaista poliittisia kiistoja sotimalla: sota oli luonnollinen ja jopa innostava tekijä ihmisten mielissä - ja Kaikkien Sotien Äitihän Sarajevon salamurhasta sitten tulikin. Kuluneen vuosisadan suurimpia menestystekijöitä (etenkin Euroopassa) on kuitenkin ihmisten muuttunut suhtautuminen sotaan ja väkivaltaan: sodasta on tullut kauhistuttava ja kavahdettava asia.

Kulttuuriset konventiot eivät kuitenkaan ole vakioita, vaan ne uusinnetaan arjessa, poliittisissa keskusteluissa - ja viime kädessä myös hienoissa lounaspöydissä. Näin ollen ei liene tyystin samantekevää mihin sävyyn sodasta puhutaan. Lounasseurueeni olisi todennäköisesti ollut kauhuissaan, mikäli olisin ratkaissut pienoisen kiistamme tarttumalla kyseistä herrasmiestä solmiosta ja työntämällä hänen kasvonsa herkulliseen pääruokaamme - tämä oli näet aikanaan täysin hyväksyttävä kulttuurinen käytäntö. Yhtä kauhistuneita ihmisten pitäisi olla kun joku edes puolileikillään ehdottaa talouskriisin ratkaisua sodalla.

Vai olenko minä jälleen tapani mukaan täydellisen huumorintajuton?

Hiski Haukkala

Avoin kirje uusille ylioppilaille

Ainakin täällä Tampereella tänään on se päivä, jolloin uudet ylioppilaat ensimmäisen kerran ilmestyvät myös opetushenkilökunnan tutkaruuduille. Onhan sitä jo jonkin aikaa toki ollut hämärästi tietoinen kampuksella vaeltelevista, hieman aran, mutta samalla ihastuttavan innostuneet oloisista ihmisryhmistä, mutta vasta tänään iltapäivällä me tapaamme ja yhteinen matkamme alkaa.

Iltapäivän tilaisuudessa perinteisesti esitellään opinto-ohjelman työväki ja kukin saa vuorollaan sanoa teille oman tervehdyksensä. Tämä vuonna aion kuitenkin vain sanoa tämän blogin osoitteen ja toivon, että kenties tästä kirjoituksesta on iloa myös muille kuin vain tiukasti oman tutkinto-ohjelmamme opiskelijoille.

Stephen Walt on jo blogissaan ehtinyt tarjota kymmenen neuvoa erityisesti kansainvälisen politiikan opiskelijoille. Itselleni kolme (mistäköhän syystä?!?) on tullut tärkeäksi luvuksi, joten tarjoan omalta osaltani kolme hajatelmaa uusille ylioppilaille, pääaineesta riippumatta:

1. Älä pelkää. Vaikka jotkut väittävät, että maailma on menossa päin helvettiä, niin älä usko heitä. Maailma on vielä avoin ja toiveillamme, aikeillamme ja valinnoillamme on merkitystä. Älkää vaipuko huonojen uutisten edessä epätoivoon, vaan tulkaa rohkeasti niiksi "maailmaa ymmärtäviksi maailman muuttajiksi", joiksi yliopistomme strategia hieman mahtipontisesti toivoo teidän tulevan. Ennen kaikkea, älkää vaipuko kyynisyyteen: jos te menetätte uskonne tulevaan, silloin te myös luovutatte puhe- ja toimintavaltanne sen suhteen muille ihmisille ja tahoille.

2. Etsi omaa ääntäsi. Yliopisto tarjoaa paljon tietoa ja pyrkii sosiaalistamaan tiettyihin tieteellisiin käytäntöihin ja jopa maailmankuviin. On tärkeää, että otat nämä kehykset vakavasti. Samalla opintojen - itse asiassa koko elämän - tarkoituksena on kuitenkin löytää ihmiselle itselleen luontaisia tapoja olla tässä maailmassa ja muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Itse olen mieltänyt asian niin, että me kaikki etsimme omaa ääntämme. Yliopisto tarjoaa tähän erinomaiset lähtökohdat ja olisi sääli, jos sinulla olisi niin kova hoppu vain suorittaa opinnot alta pois, että unohtaisit samalla etsiä tätä omaa, ainutlaatuista ja parhaimmillaan upeassa harmoniassa muiden ihmisten kanssa soivaa ääntäsi.

3. Frank Pappan legendaarisin sanoin, bailatkaa ankarasti. Opiskelu on tärkeää ja paikoin varsin kovaa työtä ja se on syytä ottaa vakavasti, mutta ei liian vakavasti. Myös opiskelu voi ja sen pitää olla hauskaa. Hauskaa voi olla myös luennoilla ja seminaareissa, sitä ankaraa bailaamista unohtamatta.

Tervetuloa yliopistoon, tästä alkaa elämäsi mittainen seikkailu!

Hiski Haukkala

PS: Suosittelen lämpimästi Twitterin seuraamista. Siellä on paljon loistavia ihmisiä ja hyvää meininkiä. Minua voipi tavoitella @HiskiHaukkala

Katkeraan loppuun asti?

On aina hauska huomata innostuvansa jostakin. Täytyy myöntää, että itse olen edelleen suhteellisen helposti innostuvaa sorttia: monet asiat saavat edelleen lahkeet lepattamaan.

Tällä kertaa huomasin innostuvani Neste Oilin tuoreesta mielikuvamainontakampanjasta. Legendaarisella astronautti Buzz Aldrinilla höystetty televisiomainos on tehnyt vaikutuksen. Kokonaisuus on tyylikäs, innostava ja kuitenkin suhteellisen pienillä markkinoilla operoivalle yritykselle poikkeuksellisen kunnianhimoinen.

Innostuksen lisäksi mainos on saanut minut myös pohtimaan tuota koko "the only way is forward" -filosofiaa. SMK:ssa tulen siihen johtopäätökseen, että ihmiskunta on by default tehnyt päätöksen kiihdyttää amerikanraudallaan joko tuhoonsa tai uuden, vielä kehitteillä olevan teknologian avulla sen yli ja ohi. Kaikesta degrowth-puheesta huolimatta varsin harvat haluavat oikeasti pysähtyä tai jopa kääntää talouskasvua taaksepäin: the only way is forward.

Tässä työssä tarvitaan luonnollisesti panostusta uusiutuviin energiamuotoihin ja puhtaaseen energiaan - tätä kaiketi Nesteenkin mainos osaltaan markkeeraa.

Samaan aikaan maailman energiamarkkinoilla on menossa murros, joka voi tarkoittaa, että monilta olennaisilta toimijoilta katoaa insentiivi edes yrittää tätä loikkaa. Etenkin Yhdysvalloissa uusien, ei perinteisten öljyreservien löytyminen on tekemässä perinteisen öljyn suurtuojan mahdollisesti energiaomavaraiseksi.

Rauli Partanen ansiokkaassa Kaikenhuipun -blogissaan seuraa näitä teemoja minua tarkemmin ja paremmin, joten hieman arkailen astua hänen tontilleen. Vaan teenpä sen kuitenkin ja kenties hieman eri sävyssä kuin Partanen.

Muun muassa Yhdysvaltain muuttuminen energiaomavaraiseksi - tai ainakin huomattavasti omavaraisemmaksi - tarkoittaa luonnollisesti mielenkiintoisia geopoliittisia ja -strategisia muutoksia. Näistä ei kuitenkaan tällä kertaa enempää. Tällä kertaa olennaisempaa on, että ns. huippuöljy-teoria ei kenties sittenkään nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tule toteutumaan: ei-perinteisiä ja vielä toistaiseksi todentamattomia perinteisiäkin reservejä niin öljyn kuin maakaasunkin suhteen on todennäköisesti runsaasti. Näin ollen SMK:ssakin kaavailemani resurssien loppuminen (jota olen kommentoinut aiemmin jo tässä blogissa) ei kenties pakotakaan meitä siirtymään uusiutuviin energiamuotoihin lähiaikoina, vaan voimme jatkaa maapallomme ilmaston lämmittämistä ja nykyisen taloudellis-teknologisen mallimme tekohengittämistä kenties jopa siihen katkeraan loppuun asti.

Olenko väärässä? Tai johtopäätöksissäni jälleen liian kyyninen?

Hiski Haukkala

Ylen hävittäjäuutisen alarmismista vielä sananen

Tämä(kin) kirjoitus on saanut alkunsa Twitterin puolella käydystä keskustelusta (jollet jo ole siellä mukana, suosittelen lämpimästi seuraan liittymistä). Taannoinen Ylen iltauutisten Venäjän ilmavoimien uudistamista kosketteleva juttu herätti minussa akuutin allergisen reaktion, joka purkautui seuraavana päivänä twiittinä.

Allergiani herätti puolestaan toimittaja Petri Burtsovissa vastaavanlaisen reaktion ja hän puolusti sekä kolleegaansa Marja Mannista että pyrki kohtuullistamaan tulkintaani omassa twiitissään.

Viestinvaihto päättyi varsin sopuisissa tunnelmissa (ei tullut uutta IR-sotaa, ei), mutta itse asia jäi mieleeni kytemään ja ajattelin nyt nopeasti palata asiaan. Kaksi asiaa jäi näet pohdituttamaan:

1. Oliko Ylen toimittajan juttu pelotteleva?

2. Jos ei ollut, miksi sen sellaiseksi koin?

Kyetäkseni vastaamaan ykköseen, katsoin juuri klipin uudelleen. Twitter-keskustelun jäljiltä oloni on nyt se, että Petrin mainitsemat konditionaali-muodot ovat kuin ovatkin jutussa olemassa. Näin ollen juttu ei sinänsä ollut sävyltään pelotteleva, se ei vain suoranaisesti haasta, analysoi tai ota kantaa Venäjän omiin julkituotuihin aikeisiin, joita jutussa pitkälti esitellään.

Kakkoskysymys onkin visaisempi juttu, sillä siihen vastaaminen vaatisi peiliin katsomista ja sitähän meistä ei kukaan mielellään tee. Enkä tee (suoranaisesti) minäkään, vaan käännyn luotetun kirjahyllyni puoleen. Columbian yliopiston professorin Robert Jervisin klassikkoteos Perception and Misperception in International Politics näet tarjoaa yhden mahdollisen selityksen asiaan.

Jervisin mukaan päätöksentekijät eivät juuri koskaan kohtaa eteen tulevia tilanteitaan sellaisenaan niiden 'todellisen' luonteen havainnoiden ja sen pohjalta puhtaan rationaalisia päätöksiä tehden, vaan he tulkitsevat tapahtumia omien aikaisempien kokemusten, uskomusten ja jopa luonteenpiirteittensä prisman lävitse. Omassa väitöstutkimuksessani olen soveltanut ja laventanut Jervisin ajatuksia pohtimalla päätöksentekijöiden maailmankuvien roolia EU-Venäjä-suhteen institutionalisaation ongelmia selitettäessä sekä sittemmin myös kansainvälisten suhteiden tutkijoiden teorianvalintoja pohdittaessa.

Näin ollen varsin uskottavalta tuntuva selitys sille, miksi tulkitsin Mannisen jutun niin negatiivisesti piilee omissa suomalaista Venäjä-uutisointia koskettelevissa ennakkokäsityksissäni. Kuten tuoreessa Journalismikritiikin vuosikirjassa olevassa jutussani totean, Suomessa Venäjästä uutisoidaan usein varsin pelottelevaan sävyyn ja usein etenkin uutisjuttujen analyyttinen anti on varsin vajavainen. Näin ollen minulla oli valmiiksi pitkälti tiedostamaton taipumus (predisposition) tulkita uutisjuttu negatiivisessa sävyssä pelottelevaksi, osittain sen varsinaisesti sisällöstä riippumatta.

Tämähän on pelottava ajatus, eikö totta? Emmekö näe ja koekaan maailmaa sellaisena kuin se on? Tämä on monimutkainen (tieteen)filosofinen suo, johon en tämän enempää ainakaan tällä erää heittäydy. Jos asia jää pohdituttamaan, niin tervetuloa vaikka meille opiskelemaan, jossa näitäkin asioita yhdessä pohditaan.

Mikä siis avuksi? Onnellisinta tietysti olisi, mikäli jatkossa mediassa liitettäisiin hanakammin analyysia ja kommentaaria uutisjuttujen yhteyteen. Yhtäältä tämän ei pitäisi olla kohtuuton toive, sillä esimerkiksi runsaasti aikaa Brittein saarilla viettäneenä voin todistaa, että usein varsinkin printtimedian, mutta usein myös television puolella uutisjutut ovat huomattavasti pidempiä ja analyyttisempia kuin meillä Suomessa. Toisaalta tämä ei uutistalojen alati niukkenevien resurssien ja ylipäätään valonnopeaa instant-uutisointia suosivan aikamme keskellä näytä kovinkaan todennäköiseltä kehityskululta (olen pohtinut teemaa enemmän edellisessä kappaleessa mainitussa jutussani, joten ei tästä sen enempää).

Jäljelle jääkin lähinnä kahdensuuntaisen medialukutaidon kehittäminen. Yhtäältä huomio pitää aina kiinnittää tarjolla olevaan viestiin ja pureksia sitä kriittisesti. Tämä kaiketi on - tai ainakin sen pitäisi olla - nykyään jo kansalaistaito. Mutta kuten oma tapauksenikin osoittaa, tämä ei aina välttämättä vielä riitä, vaan toisinaan tarvitaan myös kykyä omien johtopäätösten kriittiseen itsereflektioon. Ja sehän on tunnetusti tavaraa, joka aina maistuu yhtä kitkerältä. Toivon kuitenkin, että oma esimerkkini innostaa ja rohkaisee muitakin vastaavanlaiseen pohdintaan.

Tunteeko kukaan houkutusta nyt avautua kommenttiosastossa tuossa alhaalla?

Hiski Haukkala

Minkälainen tutkimus on 'hyödyllistä'?

"Mitä väikkärisi käsittelee?", kysyi nuori tutkija toiselta.
"Tutkin huliganismia Neuvostoliitossa.", vastasi toinen.
"Mielenkiintoista.", tokaisi kysyjä.

Vuosi oli 2000 ja tuo kysyjä olin minä, vielä aloitteleva kansainvälisen politiikan tutkija, maisterismies. Paikka oli muistaakseni Ulkopoliittinen instituutti ja sen silloiset tilat Mannerheimintiellä - enkä minä suinkaan ollut ollenkaan kiinnostunut väitöksen aiheesta. Muistan miettineeni, että tässä nyt on ainakin satavarmasti teema, jolla ei voi olla sitten mitään relevanssia 2000-luvun ja etenkään EU-Suomen kannalta.

Vaan väärässä olin. Tuo vastaaja oli näet Ira Jänis-Isokangas, silloinen kollegani Upissa, joka sittemmin on siirtynyt Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin palvelukseen. Ja perjantain Hesarissa oli hänen maanmainio Vieraskynänsä, jossa hän nimenomaan väitöskirjaprojektiinsa nojautuen ansiokkaasti valaisee viime aikoina mieliä paljon kuohuttanutta Pussy Riot -tapausta Venäjällä.

Tässä yhteydessä tuskin lienee tarvetta referoida Iran juttua, sen voi kukin käydä itse lukemassa. Sen sijaan todettakoon hieman analyyttisemmin, kuinka Ira osoittaa kirjoituksellaan hienosti kaksi tärkeää asiaa: Ensinnäkin, kuinka hyvä tutkimus ja tutkija kykenevät tuomaan päivin pintakuohuntaan niin analyyttistä kuin ajallistakin syvyyttä: lyhyessäkin kirjoituksessa voidaan valottaa asian ajallisia taustoja sekä sanoa sen syistä, seurauksista ja takana piilevistä tekijöistä jotakin tärkeää - kun vain tietää ja osaa. Tähän ei hyväkään journalismi tai muu instant-kommentaari pysty, vaan sen tueksi tarvitaan pohdintaa ja tutkimusta.

Toiseksi Iran kirjoitus opettaa nöyryyttä paitsi maisteri Haukkalalle, niin toivottavasti myös kaikille tutkimusrahoituksesta ja -infrasta päättäville henkilöille. Perustutkimuksella on oma itseisarvonsa eikä sen merkittävyyttä pidä mitata välittömillä hyötyajatuksilla. Kukaan ei aina kykene näkemään tutkimuksen kantomatkaa.

Kirjoitusta ei pidä tulkita siten, että puolustaisin ihmisten oikeutta tutkia asioita täysin niiden laajemmasta merkityksestä ja arvosta huolimatta. Rajallisten resurssien maailmassa näinkään ei voi olla. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämän päivän ymmärryksellä ei aina voi johtaa huomisen tarpeita. Siksi soisin ihmisten ja rahoittajien henkäisevän "mielenkiintoista" hieman vilpittömämmin kuin itse aikanaan tämän teeman kohdalla tein.

Hiski Haukkala

SMK kesätauolla

SMK-blogi lomailee heinäkuussa. Tapaamisiin ja vänkäämisiin jälleen elokuussa.

Suloista suvea kaikille.

Hiski Haukkala

Ihmeitä ei vaadita, niitä tehdään?

Vajaa viikko sitten Hesarin mielipidepalstalla Tartossa lääketiedettä opiskeleva Inka Mattila kurmotti kotimaahan jääneitä kanssaveljiään ja -siskojaan suoranaisesta laiskuudesta ja vaati suomalaisia professoreita vaatimaan opiskelijoiltaan ihmeitä eli huomattavasti suurempaa sitoutumista ja paneutumista opintoihinsa. Mattilan kirjoituksessa oli paikoin lähestulkoon sadomasokistinen sävy hänen kuvaillessaan Tarton opintojen armottomuutta ja opiskelijoiden kykyä venyä lähes mahdottomien vaatimusten edessä.

Yhtäältä tunnen vetoa Mattilan eetokseen. Myönnän, että itsekin markkinoin opiskelijoille sankariopiskelijan identiteettiä, jossa heidän tulisi ankarasti kilvoitellen pyrkiä oman tiedollisen pohjansa ja tieteellisen maailmankuvansa kehittämiseen. Pakko on tunnustaa, että kovin harvoin tässä onnistun. Nyt parisen vuotta yliopistolla jälleen olleena voin todeta, että välillä opiskelijoiden passiivinen ja virkamiesmäinen asenne opintoihin ottaa pannuun.

Samalla tuomiotani täytyy hieman pehmentää, sillä opiskelijat joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan opintojen, työelämän ja ”perheen” (jonka voi tässä yhteydessä mieltää laajasti tarkoittamaan kaikkia opiskelun ulkopuolisia sosiaalisia suhteita ja harrastuksia) välillä nykyään enemmän kuin aiemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoiden keskimääräinen työpäivä vastaa lyhennettyä työaikaa. Käsitys päätoimisesta opiskelijasta alkaa nykyään olla myytti. Tämä havainto vastaa myös arkikokemustani yliopistolta, jossa usein opiskelijat protestoivat työtaakkaansa ja/tai aikatauluja vetoamalla muihin, opintoihin kuulumattomiin velvollisuuksiinsa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että opiskelijoiden asenne opintoihinsa olisi sinänsä negatiivisen mariseva, kuten Riikka muutoin (jälleen kerran) ansiokkaassa kommentissaan antaa ymmärtää. Päinvastoin, olen kokenut, että opiskelijat ovat kiinnostuneita opinnoistaan ja heidät on mahdollista saada suorastaan innostumaan niistä, kun itse jaksaa hieman nähdä vaivaa ja osoittaa itse olevansa innostunut.

Hyvästä esimerkistä käy keväällä pitämäni Suomen muuttuvat koordinaatit -kurssi. Kurssin pedagoginen juju oli, että sen sijaan, että olisin perinteiseen tapaani räväkästi (ja sisältölähtöisesti) luennoinut kirjani sisällön, tarkoituksena oli käyttää luento-osuutta siltana, jonka avulla opiskelijat niin halutessaan voisivat osallistua erilliseen workshop-osioon, jonka tavoitteena olisi yhteisen policy brief -paperin tuottaminen sekä sen esittäminen ulkoasiainministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä Helsingissä kurssin päätteeksi.

Voimakkaasti substanssivetoisen workshopin valitsemiseen oli myös toinen syy. Suoranaista seksiä tihkuvasti nimestään huolimatta kansainvälinen politiikka on umpiteoreettinen ja usein omassa eksistentiaalisessa ahdistuksessaan lilluva oppiaine. Tämä on seikka, joka tulee opiskelijoille usein varsin karvaana yllätyksenä. Lisäksi tuore monikansallinen TRIP-tutkimus on osoittanut, että kansainvälisessä vertailussa suomalainen kansainvälisen politiikan opetus on poikkeuksellisen teoriavetoista ja käytännölle vierasta. On selvää, että tällä tiellä tuotamme teoreettisesti ja käsitteellisesti varsin sofistikoituneita, mutta muutoin varsin vähäisellä substanssiosaamisella varustettuja kandidaatteja ja maistereita. Tämä on myös tekijä, joka on noussut voimakkaasti esiin opiskelijoiden oppimispäiväkirjoissa sekä heidän harjoitteluraporteissaan, joiden vastaanottaja oppiaineessamme olen: opiskelijat kyllä kokevat saavansa sofistikoituneita käsitteellisiä työkaluja maailman pohtimiseen, mutta samalla heistä tuntuu, etteivät he tiedä eivätkä osaa mitään. Näin ollen nimenomaan policy-workshopin järjestäminen palveli tavoitetta tarjota opiskelijoille mahdollisuus omaksua ajankohtaista kansainvälisten suhteiden ja Suomen ulkopolitiikan substanssia samalla kun he saattoivat harjoittaa joukkoa muita relevantteja työelämätaitoja (tiedon hakeminen, analysointi ja tiivistäminen, brainstormaus ja ideointi, muut ryhmätyö- ja esiintymistaidot jne.).

Kurssi oli menestys. Aktivoiva luento-opetus ja siihen liitetty laaja lukulista pakotti opiskelijat lukemaan  opintojensa tueksi tukun artikkeleita ja kokonaisia kirjoja. Lisäksi workshop onnistui tuottamaan paperin, joka oli paikoin omintakeinen ja mielenkiintoinen ja joka ei ollut hiilikopio luennoitsijan ajatuksista tai kurssin pohjana toimineesta kirjasta. Myös opiskelijoilta kerätty kurssipalaute osoitti, että vaikka kurssin työtaakkaa pidettiin verrattain suurena, hyvin motivoituina opiskelijat näkivät sen omaa oppimistaan palvelevana, eivätkä pitäneet tehtyä työmäärää hukkaan menneenä. Lisäksi prosessi osoitti, että jopa – tai kenties jopa nimenomaan? – aivan alkuvaiheessa olevien perustutkinto-opiskelijoiden rohkaiseminen tutkivaan oppimiseen johtaa yllättäviin ja mielekkäisiin tuloksiin. Osaltaan kurssi näyttäisikin tarjoavan tukea väitteelle siitä, että tutkivaan oppimiseen perustuvat opetusprosessit sisältävät potentiaalia tuottaa tuloksia, jotka saattavat mennä opettajan alkuperäisten aikomusten ulko- ja jopa yläpuolelle: aidosti luova prosessi on aina yllättävä eikä välttämättä ole opettajan kontrolloitavissa sillä tavalla kuin hän on kenties tarkoittanut.

Lisäksi vierailu ulkoministeriöön osoitti, että opiskelijoiden ajatukset otettiin vakavasti ja niitä pidettiin paikoin aidosti mielenkiintoisina ja hyödyllisinä. Myös opiskelijoilta tullut palaute on ollut paikoin suorastaan ylistävää. Häiritsevästi niissä on myös ollut vahvasti esillä ajatus siitä, että jatkossa tämänkaltaisia kursseja pitäisi olla enemmän. Häiritseväksi tämän tekee se, että näin jälkikäteen voin vilpittömästi todeta, että minulla ei ollut aavistustakaan mihin pääni olin kurssin kanssa työntänyt enkä sen positiivisista tuloksista huolimatta ole ollenkaan varma, onko se enää menestyksekkäästi sellaisenaan toistettavissa. Ei myöskään ole selvää, että opiskelijat jaksaisivat kerta toisensa jälkeen heittäytyä hurjiin luoviin pyörteisiin, mikäli kaikki opetus yliopistossa olisi sellaista.

Jälkikäteen muistellen SMK-kurssin positiivinen sato tuntuu moukan tuurilta, suoranaiselta ihmeeltä. Vaan tulisiko meidän vaatia opiskelijoiltamme näitä ihmeitä? Todella raskaan ja työntäyteisen vuoden jälkeen tämä tuntuu ajatuksenakin aivan mahdottoman raskaalta. Samalla ajatus ihmeiden vaatimisesta tuntuu myös hieman vanhakantaiselta ajattelulta, Management by Perkeleeltä. Sen sijaan kokisin, että meidän tulisi yhdessä yrittää tehdä ihmeitä. Tämä antaa vastuun lopputuloksesta sekä opettajien että opiskelijoiden käsiin: vaatii pedagogista herkkyyttä ja paneutumista opettajilta, ja opiskelijoilta halua (innostus) ja kykyä (aika ja vaiva) heittäytyä prosessiin mukaan. SMK-kurssi osoitti minulle, että tämä on mahdollista.

---

Tämä on SMK-blogin kevätkauden viimeinen kirjoitus. Prosessi on ollut innostava ja hauska, vaikka pakko on myöntää, että viime aikoina on menty jo hieman maitohapoille. Pidän nyt täydellisen loman näistä kuvioista ja palaan langoille jälleen elokuussa. Haluan toivottaa kaikille lukijoille, seuraajille ja etenkin rakkaille vastaanvänkääjille oikein suloista suvea.

Hiski Haukkala