Vierailija Leena Malkki: Kuka pelkää yksinäistä sutta eli terrorismin muuttumisesta

Hiski Haukkala keskustelee kirjassaan vallan ja sen välineiden diffuusion synkemmistä puolista. Näihin lukeutuu ehdottomasti se, miten terroriliikkeiden mahdollisuudet toimia ovat muuttuneet maailman mukana.

Varsin yleisesti jaettu arvio näyttää olevan se, että nykyinen globalisoitunut ja verkostoitunut maailma tarjoaa terroristiliikkeille monia etuja suhteessa niiden toimintaa ehkäisemään pyrkiviin valtioihin ja turvallisuusviranomaisiin. Sitä mukaa kun yhteiskunnista on tullut entistä riippuvaisempia toisistaan ja teknologiasta, mahdollisten iskukohteiden määrä on lisääntynyt sekä iskujen potentiaaliset kerrannaisvaikutukset voimistuneet. 

Terrorismi on joidenkin arvioiden mukaan muuttunut kylmän sodan jälkeisessä maailmassa taktisen tason riesasta strategiseksi uhkaksi. Suurin syy tähän uudelleen arviointiin on ollut pelko joukkotuhoasein toteutettavasta ”superterrori-iskusta”.

Turvallisuusviranomaisten pahimpia painajaisunia on ollut yksin toimiva häikäilemätön terroristi, joka hakee aseen valmistamiseen tarvittavat ohjeet internetistä, hankkii tarvittavat aineet joko laillisesti tai mustan pörssin kautta ja välttää kaikkia yhteyksiä radikaaleihin ryhmiin niin, että hän onnistuu välttämään turvallisuusviranomaisten valvonnan tyystin. Yksinäisistä susista tekee painajaisen ennen kaikkea se, että heitä on vaikea havaita ennen iskun tekemistä.

Oslossa parhaillaan oikeuden edessä olevan Anders Behring Breivikin on väitetty olevan malliesimerkki siitä, mihin yksittäinen henkilö voi pystyä. Hänen tekojensa on väitetty antavan, Hiskin sanoja lainaten, ”esimakua siitä, mitä tulevaisuuden nyrjähtäneet mutta teknologisesti taitavat yksilöt voivat saada aikaan”.

Yksittäisten susien terrorismi on ollut näkyvästi esillä uhka-arvioissa viimeisen parin vuoden aikana. Presidentti Barack Obama nosti yksinäiset sudet yhdeksi keskeiseksi turvallisuusuhaksi Yhdysvalloille syksyllä 2011. EU:n terrorismin vastaisen toiminnan koordinaattori Gilles de Kerchove arvioi hiljattain, että yksinäisiä susia olisi Euroopassa useita satoja. Uhkakuva on näkyvästi esillä myös Europolin juuri julkaistussa TE-SAT 2012 -raportissa Norjan heinäkuun 2011 iskut ovat yksi syy tähän, mutta yhtä lailla myös jihad-terrorismin luonteen muuttuminen kohti johtajatonta kuvitteellista yhteisöä viimeisten reilun viiden vuoden aikana (viimeisimpänä Toulousen tapaus tänä keväänä).

Hiskin kirjoituksesta inspiroituneena kysyn: Onko todellakin näin? Miksi ja milloin aloimme pelätä yksinäisiä susia? Uhkakuva liittyy vahvasti keskusteluun terrorismin muuttumisesta, joten taustoitan pohdintaa tältä suunnalta.

Yksinäinen susi?

Alkuun on hyvä todeta pari asiaa yksinäisen suden käsitteestä ja ilmiön historiasta.

Yksin toimivalla terroristilla, jota yleisesti nimitetään yksinäiseksi sudeksi, tarkoitetaan henkilöä, joka toteuttaa terrori-iskun yksin ja omasta aloitteestaan. Myös nimityksiä yksinäinen toimija (lone operator) ja sooloterroristi näkee käytettävän. Itse asiassa termi yksinäinen susi on metaforan tasolla aika kömpelö. Sudet ovat kyllä petoja, mutta myös laumaeläimiä. Mutta käytettäköön sitä nyt muiden vanavedessä tässäkin.

Yksinäinen susi saattaa hyvin olla saanut paljonkin vaikutteita muilta niin ideologian kuin toimintatapojen osalta ja hän voi olla tai on voinut olla mukana jonkin poliittisen liikkeen toiminnassa. Yksinäisen suden hänestä tekee se, että iskun hän tekee omin voimin ja omasta päätöksestä. Termillä ei siis tarkoiteta esimerkiksi suuremman järjestön tehtävää yksin suorittamaan lähetettyä henkilöä, joka siis toimii järjestön käskystä ja avustuksella eikä siten tosiasiassa yksin. Jotkut tutkijat laskevat kategoriaan mukaan myös 2-3 hengen voimin toteutetut iskut.

Toisin kuin viimeaikainen keskustelu voisi johtaa ajattelemaan, yksin toimivat terroristit eivät ole uusi ilmiö. Jos haluaa, niin esi-isiä löytyy jo Raamatun ajoilta. Myös viimeisiltä vuosikymmeniltä löytyy tarkemmin katsoen yksin toimineita henkilöitä, joita voisi pitää terroristeina. Nämä tapaukset ovat jääneet kuitenkin yleisessä keskustelussa ja tutkimuksessakin huomiotta kahdesta syystä: yksin toimivien iskuja ei tavattu pitää ennen terrorismina (joka miellettiin lähtökohtaisesti ryhmätoiminnaksi) vaan yleensä mieleltään vinksahtaneiden päähänpistoina. Toiseksi yksin toimineita tai edes löyhästi organisoituneita toimijoita ei pidetty vaarallisina. Ollakseen vaarallista, terroritoiminnan piti olla järjestäytynyttä.

Onko yksittäisten susien terrorismin yleistyminen vain terminologian muutoksen tuottamaa näköharhaa – siihen on paha mennä sanomaan mitään, koska arvion mahdollistavia tilastoja ei (vielä) ole. Aiheen parissa työskentelevät parhaillaan useat tutkijat (minä mukaan lukien), joten tarkempaa tutkimustietoa lienee saatavilla parin vuoden kuluttua.

Uuden terrorismin lyhyt historia

Miksi yksittäisten henkilöiden väkivallan tekoja on alettu pitää terrorismina ja vieläpä erityisen suurena uhkana?

Terrorismin korottaminen eksistentiaaliseksi uhkaksi ei ole vuoden 2001 jälkeinen ilmiö, vaikka arvio laitetaan nykyisin usein presidentti George W. Bushin suuhun. Eikä Barack Obama ensimmäinen demokraattipresidentti, joka on ilmaissut huolensa yksinäisten susien terrorismista.

Nykyisen keskustelun juuret ovat monessa mielessä kylmän sodan päättymistä välittömästi seuranneissa vuosissa ja argumenteissa, joihin Hiskin ja Taivaanrannanmaiharin IR-sodassakin on viitattu (esim. ei-valtiollisten toimijoiden roolin korostuminen väkivaltaisissa konflikteissa). Sodankäynnin muuttumisesta käytyihin keskusteluihin perehtyneet saattavatkin havaita kirjoituksen jatkossa tuttuja elementtejä.

Terrorismi liitettiin kylmän sodan vuosina voimakkaasti valtioiden sponsorointiin. Vaikka läheskään kaikki eivät uskoneet Claire Sterlingin kirjassa The Terror Network maalatun kaltaiseen laajaan verkostoon, valtiolta saatua tukea pidettiin olennaisena menestyksekkäälle terrorikampanjalle.

Kun rautaesirippu kaatui, arveltiin laajasti, että intressit terroristijärjestöjen tukemiseen menivät siinä samassa. Tämän odotettiin johtavan terrorismin merkittävään vähenemiseen. Optimistisimmat povasivat terrorismin loppumistakin. Vaikutelmaa terrorismin poistumisesta kansainvälisen yhteisön murheiden listalta vahvisti se, että 1980- ja 90-lukujen taitteessa monet tunnetuimmista terroristikampanjoista (IRA, ETA, Saksan punainen armeijakunta jne.) näyttivät olevan hiipumassa.

Mutta toisin kävi. 1990-luvun alkupuolella tapahtui lyhyen ajan sisällä kolme terrori-iskua, jotka poikkesivat monella tavoin edellisten vuosikymmenien tyypillistä terrori-iskuista.

Maaliskuussa 1993 New Yorkin World Trade Centerin kellarissa räjähti suuri autopommi, joka tappoi kuusi ja haavoitti yli tuhatta ihmistä. Iskun tekijänä pidetään epämääräistä joukkoa islamisteja, joista osa oli pitkän linjan terroristeja ja toiset taas hämmästyttivät viranomaisia amatöörimäisellä toiminnallaan.

Maaliskuussa 1995 japanilainen uskonlahko Aum Shinrikyo teki sariinikaasuiskun Tokion metroon. Tämä oli ensimmäinen varteenotettava yritys tehdä terrori-isku kemiallisin asein tavoitteenaan summittainen joukkotuho.

Kuukautta myöhemmin yhdysvaltalainen äärioikeistolainen Timothy McVeigh räjäytti Oklahoma Cityssä ison autopommin, joka romahdutti liittovaltion rakennuksen ja surmasi 168 ihmistä. Tämä oli suurin terrori-isku Yhdysvaltain maaperällä miesmuistiin. Iskusta tuli vielä suurempi sensaatio, kun ilmeni, ettei iskua tehnytkään ”arabit” vaan ihan valkoinen amerikkalainen, joka kaiken kukkuraksi vaikutti toimineen lähestulkoon yksin.

Näille iskuille oli yhteistä se, että entisaikojen terrorismin tapaan niissä ei vaikutettu tavoiteltavan terrorismiekspertti Brian M. Jenkinsin sanoin ”kuulijoita eikä kuolleita”, vaan että tarkoituksena oli nimenomaisesti saada aikaan paljon kuolonuhreja. Lisäksi iskuissa oli häkellyttävää se, että tekijät eivät kuuluneet yleiselle ”usual suspect” -listalle.

Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä ja vähitellen muuallakin alettiin puhua uudesta terrorismista, jolle oli tyypillistä suuren tuhon tavoittelu, löyhä organisoituminen, uskonnollinen motivaatio ja summittaisuus. Näiden uusien terroristien rinnalla menneiden vuosikymmenien meinhofit ja carlokset vaikuttivat herrasmiesterroristeilta.

Terrorismin muuttuminen löi kättä 1990-luvun puolivälin suuren huolen kanssa: mitä tapahtuu jatkossa itäblokin joukkotuhoarsenaalille ja kenen palkkalistoille siellä koulutetut tiedemiehet saattavat vielä päätyä? WMD-terrorismista oli puhuttu ennenkin, mutta uhkaa oli pidetty pienenä motivaation ja tietotaidon puutteen vuoksi. Nyt kummastakaan ei vaikuttanut enää olevan puutetta.

Joukkotuhoaseterrorismin ehkäiseminen nousikin yhdeksi Clintonin hallinnon 1990-luvun lopun merkittävistä kysymyksistä.

Poliittista propagandaa vai empirian tukemaa analyysia?

Tarina kertoo, että Bill Clintonin huoleen skenaarion suhteen olisi vaikuttanut myös Richard Prestonin kirja The Cobra Event, jossa ”yksinäinen susi” tekee terrori-iskun käyttäen kehittämäänsä erittäin vaarallista virusta. 1990-luvun keskustelu uudesta terrorismista ja sen uhasta oli pitkälti keskustelua mahdollisista tulevaisuuksista vähäisten todisteiden perusteella. Poliittisia intressejä ja intohimoja unohtamatta.

Poliittisessa keskustelussa esitetty hahmotelma uudesta terrorismista on ollut helppoa riistaa tutkijoille. Terrorismi ei ole tietenkään yhtäkkiä muuttanut muotoaan ja vanha terrorismi tyystin loppunut. Kaikki terroristit eivät ole edelleenkään verenhimoisia saalistajia eivätkä toimi uskonkiihkon vallassa marttyyrin kruunua tavoitellen.

Terrorismin muuttumisesta viimeisen parin vuosikymmenen aikana on sittemmin keskusteltu ja kiistelty paljon. Tämä on ollut sivumennen sanoen hyväksi alalle, jossa historiallinen tutkimus on loistanut lähes täysin poissaolollaan ja tutkijat ovat juosseet viimeisimmän ilmiön perässä sankoin joukoin.

Olen ruotinut tätä keskustelua aiemmin täällä, täällä ja hiljattain myös täällä ja täällä, joten en lähde purkamaan argumentteja sen tarkemmin tämän kirjoituksen puitteissa. Todettakoon, että viimeisen viidentoista vuoden aikana keskustelu on saanut paljon lisää nyansseja ja muutamista asioista on syntynyt suhteellisen laaja konsensus.

Ensinnäkin terrorismi on ilman muuta muuttunut. Terrorismi on aina sidoksissa omaan aikaansa ja muuttuu yhteiskunnallisen kehityksen mukana. Tämä tahtoo jatkuvasti unohtua, kun keskitytään tuijottamaan pommeja, manifesteja ja videoita. Todellinen jymyuutinen olisi, jos terrorismia taktiikkana käyttävät liikkeet olisivat esimerkiksi jättäneet internetin tarjoamat mahdollisuudet käyttämättä.

Toiseksi valtaosa tutkijoista jakaa näkemyksen, että terrorismista on tullut entistä tuhoisampaa. Sen sijaan siitä, miksi näin on ja mihin se saattaa johtaa, väännetään kättä.

Sitä pelättyä massiivista joukkotuhoaseiskua suureen kaupunkiin ei ole kuitenkaan edelleenkään tapahtunut. Osansa tässä voi olla tiukentuneilla vastatoimilla. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa, että suurimmalla osalla terrori-iskuja tekevistä ei edelleenkään ole suurta kiinnostusta yrittää iskua epätavanomaisin (eli biologisin, kemiallisin, radiologisin tai ydin)asein.

John Parachinin tutkimustulos 2000-luvun alusta näyttää edelleen pitävän varsin hyvin paikkansa: mitä enemmän sotilaallista tietotaitoa, sitä todennäköisemmin valitaan keinot ”tavanomaisten aseiden” joukosta. Terroristit ovat olleet käytettyjen taktiikoiden suhteen lopulta varsin konservatiivisia. Vuodesta toiseen ehdoton valtaosa iskuista on tavanomaisin räjähtein toteutettuja pommi-iskuja, kidnappauksia tai kaappauksia. Jos joukkotuhoa halutaan, siihen ei välttämättä tarvita epätavanomaisia aseita.

Kolmas varsin kiistaton trendi on, että terrorismin taustalla olevat organisaatiorakenteet ovat muuttuneet. Entisten hierarkkisten ja soluihin jakautuneiden ryhmien sijasta nykyisin on transnationaalisia verkostoja, itsekseen tuumasta toimeen ryhtyneitä pieniä kaveriporukoita (tai bunches of guys, kuten jihad-terrorismitutkija Marc Sageman niitä kutsuu) - ja niitä tässä puheena olevia yksinäisiä susia.

Väitteet siitä, että terrorismista olisi tullut entistä tuhoisampaa, transnationaalimpaa ja löyhemmin organisoitunutta saavat siis jossain määrin tukea terrorismin tutkijoiden piiristä. Mutta mutta…

Yksinäinen susi, tulevaisuuden terroristi?

Tämän pitkän alustuksen jälkeen päästään vihdoin itse kirjoituksen inspiroineeseen kysymykseen. Mitä meidän pitäisi ajatella yksinäisten susien terrorismista? Ilmiö ei ole uusi, mutta muuttuneessa maailmassa uhkakuva on alkanut näyttää varteenotettavammalta.

Terrorismin tutkimuksen piirissäkin on esitetty, että nykymaailmassa yksittäisen henkilön on entistä paljon helpompi tehdä terrori-iskuja. Internetistä löytyy ohjeet melkein mihin tahansa. Ei tarvitse luoda kontakteja mihinkään järjestöön tai suunnata koulutusleireille oppiakseen pomminvalmistusta. Siten myös riskin paljastua ennen aikojaan on katsottu pienentyvän.

Tässä yhteydessä on viitattu myös laajemmin teknologisen kehityksen tuomiin uusiin mahdollisuuksiin. Terrorismin kehittymisen on perinteisesti nähty olevan vahvasti sidoksissa teknologiseen kehitykseen, esimerkiksi viestintä- ja matkustusyhteyksien paranemiseen sekä jossain määrin myös räjähdysaineiden ja aseistuksen kehitykseen.

Ikään kuin jatkona tähän kehitykseen biologisten ja kemiallisten aseiden ”demokratisoitumisen” on katsottu tekevän yksinäisistä susista entistä vaarallisempia, kuten Hiskikin kirjassa mainitsee. Tässä kohtaa hän viittaa Zachary S. Davisin artikkeliin ”Strategic Latency and World Order”. Davis kirjoittaa siinä, että uudet teknologiat ovat tuoneet hyvin kehittyneiden aineiden pienimittaisen valmistamisen mattimeikäläisen ulottuville.  ”You too can produce your own personal WMD”.

Jotkut tutkijat ovat antaneet teknologiselle kehitykselle terrorismin tulevaisuudessa entistä keskeisemmän roolin. Jeffrey Simon on esimerkiksi esittänyt, että seuraavan terrorismiaallon keskeisenä voimana olisi juuri teknologian kehittymisen tuomat mahdollisuudet. Näitä voisivat käyttää kaikki toimijat valtioista yksinäisiin susiin. Uuden teknologian myötä ei olisi enää niin paljon eroa siinä, tekeekö teon yksittäinen henkilö vai ryhmä. Vaikutukset voivat olla iskulla joka tapauksessa samat.

Näissäkin kommenteissa tulee hyvin esille uudesta terrorismista käydyn keskustelun keskittyminen potentiaaliin, tai Zachary S. Davisin termiä käyttäen hyödyntämättömään strategiseen latenssiin. Vaikka Davis menee niin pitkälle, että julistaa jokaisen meidän voivan rakentaa joukkotuhoaseen, on reilua mainita myös, että samalla sivulla hän muistuttaa, että historiankirjojen selailu viittaa siihen, että pahimmat skenaariot harvemmin toteutuvat.

Sittenkin vain rähjääviä rakkeja?

En mene tässä väittämään, ettei yksittäinen terroristi koskaan tulisi tekemään massiivista terrori-iskua. Breivikin teko osoittaa, mihin yksittäinen henkilö voi kyetä.

Paino tässä on sanalla voi. Davis väittää, että sinäkin voit tehdä oman joukkotuhoaseesi. Ja Hiski kirjoittaa siitä, mitä teknologisesti taitavat yksilöt saattavat saada aikaan.

Davis vaikuttaa tarkoittavan joukkotuhoaseella ennen kaikkea kemiallisten ja biologisten aineiden valmistamista. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka joukkotuhoaseeseen. Kemiallisten ja biologisten aineiden valjastaminen aseeksi on nimittäin tutkijoiden mukaan se prosessin vaikein vaihe, eikä välttämättä johda joukkotuhon aiheuttamiseen kykenevään lopputulokseen. Ja vaikka rahkeet itse aineiden valmistukseen ja jopa jonkinlaiseen aseeksi kehittämiseen olisi, se ei tarkoita vielä, että onnistuisi terrori-iskun tekemisessä.

Terrori-iskun tekeminen ei nimittäin ole edelleenkään lainkaan yksinkertainen juttu, varsinkin silloin, kun siitä yrittää selvitä omin voimin. Breivik, McVeigh ja muut yksinäiset ”posteripojat” ovat olleet ennemminkin tavalla tai toisella poikkeuksellisia yksilöitä kuin keskivertoja yksinäisiä susia.

Stratforin analyytikko Scott Stewart on kirjoittanut tästä hyvän analyysin. Iskun yksin toteuttaminen vaatii hyvin paljon osaamista, aikaa, malttia ja kuria. Tämä vaatimus tulee tuskin kovin pian poistumaan. Haaste ei rajoitu yksistään tarvittavien materiaalien hankkimiseen, vaan myös iskun suunnittelu ja sitä varten tarvittava yksityiskohtainen tieto mahdollisista kohteista ei käy käden käänteessä eikä välttämättä keneltä tahansa.

Toiseksi yksin toimivat henkilöt eivät välttämättä ole niin vaikeita tunnistaa kuin mitä usein esitetään. Yksinäinen susi saattaa olla turvallisuusviranomaisille vaikeampi löytää, koska hänellä ei ole linkkejä organisaatioon. Toisaalta koska hän joutuu tekemään kaiken suunnittelun yksin, mahdollisia paljastumiskohtia tulee useita.

Samaan aikaan terrorismin vastaiset toimet ovat kiristyneet huomattavasti ja uusi teknologia tarjonnut useita uusia keinoja ihmisten seuraamiseen. 1970-luvulla terrorikampanjassa mukana ollut totesi minulle haastattelussa että jo pelkästään kännyköiden yleistymisen takia nykyisin olisi huomattavasti vaikeampi tehdä sitä, mitä he vuosikymmeniä sitten tekivät.

Itse asiassa Breivikin iskut käyvät hyvänä esimerkkinä siitä, mitä kaikkea viranomaisten katseiden katveessa pysyminen saattaa yksittäiseltä henkilöltäkin vaatia. Saadakseen ostettua lannoitteita huomiota herättämättä, Breivik hankki itselleen maatilan. Silti hänen ostopyyntönsä rekisteröitiin erikseen, vaikka se ei jatkotoimiin johtanutkaan. Sytyttimet pommeihin hän tilasi uudenvuoden alla minimoidakseen epäilysten heräämisen. Ja niin edelleen.

Iskun tekemiseen vaadittavat luonteenpiirteet ja kyvyt eivät näytä kovin usein asuvan samassa päässä halujen kanssa. Stewart kirjoittaakin, että monet wanna-be yksinäiset sudet ovat tosiasiassa osoittautuneet pikemminkin pahaisiksi rakeiksi (stray mutt).

Mahdollista mutta kaukana väistämättömästä

Breivik tarjoaa todellakin kasvot joukkotuhoa tahtovalle ja siihen kykenevälle yksinäiselle sudelle. Vastaavia henkilöitä löytyy epäilemättä enemmänkin. Samalla tapaus kuitenkin osoittaa, että terrorismin helpottuminen on kuitenkin aika tavalla suhteellista.

Yksinäisiä susia tulee aivan varmasti olemaan jatkossakin. Mutta joukkotuhoon kykenevät ”superterroristit” lukeutuvat yhä terrorisminkin kontekstissa matalan todennäköisyyden luokkaan. Riski on toki olemassa, mutta uhkakuvaa ei pitäisi lähteä liioittelemaan.

Terrorismin kohdalla riskilaskennoissa, hyväksyttävien riskien rajojen määrittelyssä ja kustannus-hyötylaskelmissa on tunnetusti käytetty ihan omia kaavojaan.

Leena Malkki

Tutkijatohtori

Helsingin yliopisto

Eurooppa-tutkimuksen verkosto