Ratkaiseva isku IR-sodassa

Ulkopolitistin kollektiivi on nyt tovin saanut myhäillä valheellisessa ylemmyydentunnossaan suoritettuaan varsin raukkamaisesti ganging up -tyyppisen pihtiliikkeen, jossa kahden koordinoidun blogikirjoituksen sekä siihen liittyneen twitter-ilkkumisen avulla on pyritty horjuttamaan uskottavuuttani kansainvälisen politiikan tutkijana ja varteenotettavana kotimaisena kommentaattorina.

Housut kintuissa yllätettynäYlemmyydentunnostani päätin jättää nämä raukkamaiset hyökkäykset ensi alkuun tyystin omaan arvoonsa. Tämä nyt kunniani palauttava sepustus kirjoitus on tehty paniikissa suunniteltu alusta pitäen huolella osana laajempaa, koko IR-sodan lopulliseen voittamiseen tähtäävää strategiaani: This is the IR War to end all IR Wars!

Vastustajieni naurettavien argumenttien murskaamisen lisäksi kirjoituksellani on myös pedagoginen tarkoitus, sillä pyrkimykseni on kouluttaa nuorukaisia tuomalla heidän tietoonsa myös muita, kuin sangen mielikuvituksettomia viittauskohteita, kuten Sun Tzu tai Carl von Clausewitz, joihin he, kuten hukkuvat oljenkorsiin, kirjoituksissaan tukeutuvat.

Sen sijaan haluan tutustuttaa heidät japanilaiseen roniniin eli isännättömään samuraihin Miyamoto Musashiin (1584-1645), joka kehitti sekä japanilaista miekkatekniikkaa että sotimisen strategiaa. Kirjassaan Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys Musashi muun muassa painottaa yllätyksen merkitystä vastustajan voittamisessa.

Kun näet Musashin näin läheltä, tiedät että loppusikin on lähellä.

Eiliset sekavat twitter-viestini onkin tulkittava osaksi pirullista oppituntia, jossa Musashin suuruus tehdään tuskallisella tavalla Ulkopolitistille selväksi: Pyrkimyksenäni oli käyttää Taivaanrannanmaiharin halpahintaista vihjailua blogissaan mahdolliseen A-ongelmaani savuverhona, jonka turvin saatoin valmistella ratkaisevan vastaiskuni rauhassa samalla kun vaivutin vastustajani valheelliseen turvallisuudentunteeseen! Sen sijaan, että olisin istunut kittaamassa kaljaa á la #perusperjantai, karaisin luontoani ottamalla kylmiä suihkuja ja lukemalla Ulkopolitistin blogikirjoituksia yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen.


Vaan nyt Ulkopolitistin kollektiivin on tullut aika herätä ja kohdata ratkaiseva iskuni!

 Ulkopolitistin pojat matkalla kohti omaa Rude Awakeningiaan. Kuva courtesy of Megadeth

Kuten kaikki hyvät asiat tässä maailmassa, myös ratkaiseva iskuni tulee kolmessa osassa:


Osa 1: Kirjojen lukemisen tärkeydestä

Suuresti omaan akateemiseen maailmankuvaani vaikuttanut opettajani ja ohjaajani professori Harto Hakovirta tarjoili aikanaan väitöksentekijän huoneentauluksi maksiimia "Lue henkesi edestä!" Tämän voi laajentaa myös muotoon "Lue blogisi edestä!", sillä varsin käsittämättömästi Ulkopolitist jatkaa vänkäämistään Pinkeriä ja tulkintojani vastaan myönnettyään, suorastaan rehenneltyään, että kumpikaan ei itse asiassa ole lukenut koko teosta. Normaaliolosuhteissa tämä riittäisi lopettamaan haluni vängätä asiasta ollenkaan, mutta koska tämä on niin hauskaakunniaani on näin verisesti ja systemaattisesti loukattu, teen tällä erää poikkeuksen.


Selvää kuitenkin on, että vain virtuaalimaailmassa on mahdollista elätellä toiveita pärjäävänsä debatissa, jos omat lähtökohdat eivät ole kunnossa.


Osa 2: Elävästä Pinkeristä ja kuolleista miehistä

Sekä Taivaanrannanmaihari että Sunnuntaistrategi haastavat Pinkeriä ja minun tulkintaani hänen kirjastaan vetoamalla lähinnä jo kuolleiden, Sun Tzun tapauksessa jo ajat sitten kuolleiden miesten kirjoituksiin. Sun Tzun (k. joskus 400-luvulla eaa) lisäksi lavalle marssitetaan Carl von Clausewitz (k. 1831), Hedley Bull (k. 1985) ja E. H. Carr (k. 1982). Heidän mainitsemistaan herroista elossa ovat vain Kalevi Holsti, Alexander Wendt ja Barry Buzan, joista ainakin kaksi viimeksi mainittua on suoraan sanoen helpompi sijoittaa minun kulmaukseeni heiluttamaan (vaan ei ikuna heittämään!) pyyhettä, kuin puolustamaan sodan loistavaa tulevaisuutta maailmassa.

Totta on, että Ulkopolitistin siteeraamat miehet ovat kaikki klassikoita ja siten ensi näkemältä turvallisia peruspilareita heidän argumenteilleen. Ongelmalliseksi heihin nojautumisen tekee kuitenkin kaksi, toisistaan seuraavaa seikkaa:

1. Kyseiset ajattelijat eivät sattuneesta syystä ole kyenneet tutustumaan yhteiskunta- ja etenkin ihmistieteiden uusimpiin käsityksiin asioista.

2. Suurelta osin kyseiset ajattelijat ovat olleet nojatuolimatkailijoita, joiden tutkimukset eivät ole perustuneet laajaan ja ajankohtaiseen empiiriseen analyysiin ja dataan.

Mielestäni Pinker peittoaa koko joukon kuolleita kollegojaan molempien kohtien osalta. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani esittänyt perusteita, joten en mene asiaan tämän enempää. Ja jos ette minua usko, niin lukekaa jo se kirja!


Lisäksi etenkin Sunnuntaistrategistin peruspointti tuntuu olevan, että Pinkerin argumentti sodan ja väkivallan vähentymisestä ei voi pitää paikkaansa, koska se ei voi pitää paikkaansa. "Perusteeksi" Sunnuntaistrategisti tarjoaa nähdäkseni vain ajatusta sodan historiallisesta ja lähtökohtaisesta (kulttuurisesta?) epälineaarisuudesta ja pyytää meitä tämän varjolla alistumaan ajatukseen sotien ja sotimisen vääjäämättömyydestä myös jatkossa.

Tämän ajatuksen tueksi Sunnuntaistrategisti vielä paljastaa oman rintansa vetoamalla omaan "mancrushiinsa" Carl von Clausewitziin, jonka mukaan sodan eräs olennainen peruselementti on "alkuperäinen väkivaltaisuus, viha ja vihollisuus, joita on pidettävä sokeana luontoon pohjautuvana vaistotoimintana". Mutta tässä suhteessa on sanottava, että jos Herra WC von C ei olisi jo kuollut - ja siis nähnyt Sunnuntaistrategistin mukaan myös sodan lopun - olisi hän myös nyt nähnyt, että 2010-luvulla ihmistieteet eivät enää osta hänen ajatustaan ihmisluonnon perusluonteisesta pahuudesta ja väkivallasta: Me kyllä kykenemme kamaliin tekoihin, mutta tämä ei ole meidän perisynninomainen muuttumaton luontomme, jolle mitään ei olisi tehtävissä. Päinvastoin, kuten Pinker, Wendt ja nyt Haukkala sormi ojossa opettavat: me voimme aivan hyvin valita myös toisen, väkivallattomamman polun - ja olemme suurilta osin itse asiassa jo valinneet sen - kaikki aiemmissa kirjoituksissani jo mainitut disclaimerit huomioiden.


Osa 3: Sota on kaunis?

Lopuksi on syytä sanoa vielä pari sanaa sodan "luonnollisuudesta", joka ajatuksena tuntuu esiintyvän varsin usein Ulkopolitistin twiiteissä.

Kuten Pinkerkin osaltaan osoittaa, sota valtioiden välisten ongelmien ratkaisukeinona on jo pitkään ollut itse asiassa selvästi laskussa. Samoin on valtioiden sisäisen väkivallan laita (mihin kategoriaan itse sijoittaisin Sudanin ja Etelä-Sudanin konfliktin, johon Sunnuntaistrategisti kirjoituksessaan esimerkkinä modernin valtioiden välisen sodan pysyvyydestä viittaa).

Sodasta ei ole siis tulossa pelkästään aiempaa harvinaisempaa eli yhä enemmän ei-normaalia, se on myös moraalisesti väärin. Reikäpäisimmillään kansainvälisen politiikan teoria on halunnut nähdä sodalla myös hyödyllisiä funktioita. Esimerkiksi Taivaanrannanmaiharinkin mainitsema Hedley Bull kohotti sodan erääksi kansainvälisen yhteisön keskeiseksi instituutioksi ja katsoi, että sodankäynnillä voi olla suotuisia, koko yhteisön sisäisen tasapainon ylläpitämiseen tai palauttamiseen liittyviä tehtäviä.

Ok, myönnettäköön, että Hitlerin Saksan kukistaminen oli ns. tarpeellinen sota. Mutta lähtökohdan ei pidä olla, että tämänkaltaiset sodat ovat 'hyviä' tai 'normaaleja' tasapainon palauttamisessa, vaan että ihmiskunnan pitää kyetä ratkomaan asiansa ylipäätään ilman toisten alistamista, väkivaltaa ja sotaa. Sitä maailmaa kohti meidän on yhdessä työskenneltävä. Ja jos ette minua usko, niin tinkimätön neopositivisti Robert O. Keohanekin on todennut, että yhdessä kysymyksessä kansainvälisen politiikan tutkimus ei voi eikä saa olla neutraali: sen on oltava vakaasti rauhan puolella sotaa vastaan.


'nuff said. Voitaisiinko nyt kirjoituksen lopuksi suosiolla sopia kahdesta asiasta:

1. Pinkerin kirja on parhautta ja hänen kutrinsa moitteettomat. Hiskillä on hyvät syyt olla toivottoman Pihastunut.

2. Sota on kaunis vain Hectorin laulamana.


Peace?

Hiski Haukkala