Final Curtain: Vain tahroja iPadilla?

Viisikymmentäseitsemän blogikirjoitusta ja 16 000 lukijaa; on tullut aika vetää paketti kasaan ja töpseli seinästä. Päällimmäinen tunne on sekoitus kiitollisuutta ja helpotusta: kiitollisuutta, sillä koko SMK-projekti on tuottanut monella tapaa paljon hienomman ja runsaamman sadon kuin koskaan osasin odottaa. Helpotusta, sillä blogi on ollut paikoin kivireki, jolle olisi pitänyt ja olisin myös halunnut uhrata enemmän aikaa: taakka siirtyy vain ponnistelemalla ja ponnisteleminen – bloginkin eteen – käy aina työstä.

Vaikka paljon tuli tehtyä, yhtä paljon jäi tekemättä. Iso tukku blogeja jäi kirjoittamatta, joko ajan tai loppujen lopuksi inspiksen puutteen takia (mikään ei ole niin vanha kuin ajankohtaisuutensa menettänyt blogikirjoitus!). Erityisesti, naisten roolia kv-politiikassa pohtivan blogin kirjoittamatta jättäminen on jäänyt korpeamaan (sorry Gals, a raincheck?). Myös uusista teknologioista ja siihen liittyvistä uhista tai mahdollisuuksista piti kirjoittaa enemmän.

Ajatukseni kutsua alusta lähtien ennalta sovittuja vieraskirjoituksia blogiin oli erittäin toimiva. Vierailijat toivat esiin lukuisia teräviä huomioita kirjan tiimoilta tai muutoin syvensivät sen antamaa kuvaa oman asiantuntemuksensa pohjalta. Haluankin esittää vielä kerran lämpimän kiitokseni kaikille blogiin kirjoittaneille vierailijoille: Alyson Bailes, Taneli Dobrowolski, Tuomas Forsberg, Elina Grundström, Teresa Haukkala, Jarno Limnéll, Leena Malkki, Kari Möttölä, Hanna Ojanen, Simon-Erik Ollus, Tuija Talvitie, Lauri Tierala, Aaro Toivonen, Tapani Vaahtoranta ja Juha Vuori. Upea joukko hienoja asiantuntijoita ja ystäviä. Kiitos!

Erityisen kiitoksen ansaitsee blogin arkunkantajanakinjuuri esiintynyt Ulkopolitist-kollektiivin Sunnuntaistrategisti, jonka rooli pääasiallisena kiistakapulanani Suomen ensimmäisessä (ja viimeisessä?) ”IR-sodassa” täytyy erikseen ja kiitollisena noteerata. Hauskaa oli (vaikka voitinkin)! Kaksi toivetta jatkoa ajatellen kollektiivillenne kuitenkin esittäisin: tulkaa jo pian esiin omilla nimillänne ja pitäkää kuvia kumartelematon asenteenne samalla tallessa.

Monen vierailijan kirjoitukseen olisi tehnyt mieli vastata, mutta päätin aikanaan, että en halua luoda vaikutelmaa, jossa kovin herkkähipiäiseltä ja huumorintajuttomalta vaikuttava auteur kiiruhtaa rivakasti korjaamaan vierailijoiden erheellisiä käsityksiä kirjasta. Päinvastoin, ajattelin, että niin kirjan kuin bloginkin tulee aueta maailmaan ja hengittää – tai tukehtua – sen tahtiin: jos keskustelua syntyy, tulee sen tapahtua ilman minun mestaroimistani. Eittämättä paikoin masentavan alhaiseksi jäänyt keskustelu blogissa kuitenkin pakottaa pohtimaan, oliko ratkaisu sittenkin kenties huono.

Blogiin liittyvä suurin pettymys kumpuaakin juuri vähäisestä vuorovaikutuksesta sen lukijoiden kanssa (tilastot kertovat, että teitä kuitenkin on). Lukijoiden aktiivisuuden puute olisi helppo ottaa itseensä ja ajatella että blogi oli yksinkertaisesti liian yhdentekevä herättääkseen keskustelua. Samalla Twitterissä, suoraan sähköpostitse tai maailmalla kulkiessa naamakkain tullut runsas palaute on kuitenkin kertonut muuta. Voi olla, että blogi koettiinliian etäiseksi ja/tai elitistiseksi, seikka jota kuitenkin koetin julkisella profiilillani Twitterissä parhaani mukaan pehmentää.

Kirjaa ja blogia tukemaan luotu Twitter-tili onkin osoittautunut kenties koko hankkeen iloisimmaksi yllätykseksi. Kirjan ja blogin dynamiikat olisivat jääneet paljon ohuemmiksi ilman tätä mediaa. Paljon blogeihinkin liittyvää keskustelua on onneksi käyty piipittäen – vaikka se lyhyytensä takia usein varsin turhauttavaa onkin. Monesta asiasta on väännetty – ja naurettu – yhdessä. Etenkin @Ulkopolitist, @Winninghelix, @FinlandInc ja @Kaikenhuippu ovat upeasti olleet alusta asti mukana, yhtäkään muuta seuraajaani mitenkään väheksymättä. Te olette kaikki Parhautta! Kiitos!

Piipitykseen liittyy myös eräs puolikokeellinen havainto, jonka tohdin tässä nyt jakaa. Asiapitoiset linkit ja kommentaarit herättävät vain harvoin mielenkiintoa tai vastakaikua Twitterissä. Ne ehkä noteerataan, mutta ne harvoin johtavat mihinkään. Oma kokemukseni on, että kieli poskessa heitetyt heitot ja yleinen häröily sen sijaan kiinnostavat ihmisiä huomattavasti enemmän: mitä omituisempi tai räväkämpi piipitys, sen enemmän riipityksiä (=RT), fanittamista – ja uusia seuraajia. Aina muutama vetää herneen nenään ja poistuu riveistä, mutta uusia tulee yleensä kuitenkin kaksin verroin tilalle.

Tästä olisi helppo tehdä kovinkin kyynisiä johtopäätöksiä somesta ja miksei myös ajastamme, vaan enpä sitä tee. Sen sijaan haluan uskoa, ja uskonkin, että sopiva sekoitus asiaa ja kevennystä takaavat myös varsinaisen viestin läpimenon. Olemme siirtyneet määritelmän mukaisesti sosiaalisen median aikaan, jossa faktuaalisesti paras argumentti ei välttämättä nousekaan pinnalle, vaan päivän vie terävin, hauskin ja (toivottavasti samalla myös) muutoin oivaltavin näkemys, jopa heitto. Muistan Timo Soinin aikanaan sanoneen, että jos politiikassa voittaa puolelleen ihmisten naurun, voittaa myös argumentin. Oman lyhyen piipitysurani kokemukset vihjaavat, että tässä ajatuksessa on vissi perä.

Tässä ilmiössä voi niin halutessaan nähdä koko julkista keskustelua syövyttäviä piirteitä. Eikö faktuaalisesti paras argumentti aina voitakaan? Itse en kuitenkaan halua olla pessimistinen, päinvastoin. Sosiaalinen media on valtava mahdollisuus: Ihmiset haluavat tulla kosketetuiksi ja koskettaa, jakaa ja tuntea jotakin. Asiat – etenkään ulkopolitiikka – harvoin koskettavat ketään (ainakaan ennen kuin sen epäonnistuminen koskettaaihmisiä usein varsin konkreettisesti). Pointti nähdäkseni onkin, että saadaksesi ihmiset kiinnostumaan asioista, tulee heitä ensin liikuttaa muulla tavoin. Kansainvälisestä politiikasta käytävä debatti siirtyy vääjäämättömästi uusiin medioihin; myös meidän alan ammattilaisten tulee olla tässä muutoksessa mukana; koskettamassa, jakamassa ja keskustelemassa.

Eläin elää, ihminen ihmettelee?

Lopuksi pari sanaa koko SMK-projektin eetoksesta ja siihen liittyneestä oppimisprosessista. Kirjan kirjoittamisen takana väikkyi ainakin kolme motiivia. Ensinnäkin, tunsin tarvetta kirjata ulkoministeriön erikoistutkijanpestini (2009–10) aikana kertyneitä ajatuksia ja huomioita talteen ja jakaa ne ihmisten kanssa. Toiseksi, olin huolissani Suomessa käytävän kansainvälistä politiikkaa käsittelevän keskustelun tasosta ja koin että sisäänpäin käpertyvä Suomi oli vaarassa missata sen omaan asemaan ajan mittaan rajusti vaikuttavia globaaleja muutostrendejä. Kolmanneksi ajattelin – varsinpitkälti Sunnuntaistrategistin tavoin, itse asiassa – että tie eteenpäin kulkisi pontevan julkisen keskustelun sparraamisen ja aktivoimisen kautta. Tuloksena oli näkemyksellinen kirja ja siihen liittynyt, nyt vuoden kestänyt some-hyökkäys, jossa piti olla niin paljon rosoa, että ihmiset kävisivät koukkuun.

Suuri osa tavoitteista on myös täyttynyt. Ihmiset noteerasivat kirjan ja sen teemat. Tokko on yksistään kirjan ansiota, mutta sen aiheet ovat paljon enemmän esillä nyt kuin kaksi vuotta sitten, jolloin tämän projektin suunnittelun aloitin. Samalla on kuitenkin käynyt selväksi, että Suomen muuttuvat koordinaatit ja/tai Suomen ulkopolitiikka kiinnostaa loppujen lopuksi varsin pientä ihmisjoukkoa Suomessa. Ja näin sen tulee myös olla. Tämä oivallus on kannaltani eräs antoisimmista hedelmistä koko projektissa ja siksi toistan sen: näiden teemojen ei tarvitsekaan olla kaikkien ihmisten mielissä ja huulilla kaiken aikaa. Aidosti merkittävät linjakysymykset lienevät asia erikseen Suomessakin, mutta en kykene löytämään maailmasta maata, jossa käytäisiin raivokasta kansallista debattia ulkopolitiikasta ja sen yksityiskohdista – kyseessä ei siis ole vain kotimainen vääristymä.

Kyse ei ole siitä, että turpo olisi salatiedettä, joka on varattu vain harvoille ja valituille: viimeistään somen nousu osoittaa, että kaikkisaavat halutessaan pelata. Pointti on, että suurin osa ihmisistä haluaa vain elää elämäänsä, eikä ihmetellä. Tämä on yhtäältä suuri vaara maailmassa, jossa ajattelemattomien ihmisten itsekkäät valinnat kasautuvat kenties koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaaviksi ja alati globaalimmiksi elämäntyyleiksi. Tämä on syytä pitää mielessä.

Samalla tämä on haaste poliittisille järjestelmillemme ja johtajillemme: ei koko Suomen tarvitse käydä suu vaahdossa ja kädet heiluen Ulkopoliittista Debattia. Päinvastoin, sitä varten meillä länsimaissa on vaaleilla valitut johtajat, että he päättävät ja myös tarvittaessa selittävät meille maailmaa ja valintojensa taustoja. Kysyä toki sopii, ovatko nykyiset johtajamme tehtäviensä tasalla, kautta läntisen maailman (Kiinan johdosta en tohdi mennä sanomaan mitään ja vaikkapa Venäjän johdosta on tullut sanottua jo ihan liikaakin, tässäkin blogissa). Ja tässä kukin vaaliuurnilla käynyt voi myös katsoa peiliin: ketä ja miksi onkaan tullut äänestettyä ja minkälaisen poliittisen (debatti)kulttuurin olemme samalla saaneet aikaiseksi.

Onneksi meidän ei tarvitse jäädä vain johtajiemme varaan. Heidän lisäkseen meillä on asiantuntijoiden ja muiden punditsien ja/tai asianharrastajien joukko, joiden tehtävänä on huolehtia, että johtajien ja muiden asioita ajavien argumenteista juoksutetaan turhat läskit pois. Tässä suhteessa en Sunnuntaistrategistin tavoin harmittelisi Kanavan tai UP-lehden ”pieniä” levikkejä: minusta ne ovat itse asiassa osoitus, että maassa on varsin suuri ja stabiili joukko näistä asioista kiinnostuneita ihmisiä: pohja hyvällekin keskustelulle on siis jo olemassa, eikä mitään koko kansan kattavaa hurmoshenkistä herätysliikettä nähdäkseni tarvita.

En olisi myöskään toivottoman pessimistinen keskustelun tason suhteen. Esimerkiksi viime päivien ajatustenvaihto pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiimoilta niin perinteisissä kuin uusissa medioissa on tuonut esiin koko joukon erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia. Niin päättäjät kuin kansakin ovat saaneet yllin kyllin sytykkeitä omalle kannanmuodostukselleen. Näin ollen olen SMK:n suuren taustamotiivin suhteen huomattavasti levollisempi kuin muutama vuosi sitten. Keskustelua on ja sitä käydään, myös kansainvälisestä politiikasta ja Suomen ulkopolitiikasta. Blogit ja Twitter tuovat tähän jatkossa alati suuremman panoksensa. Mahtikäskyjen ja monopolisoidun totuuden aika on Suomessakin lopullisesti ohitse.

***

Omalta kannaltani SMK:n loppu on samalla myös jatko ja uusi alku: piipitys Twitterissä jatkuu, samoin muu julkinen toiminta, vaikka tämä vuosi on tarkoitus varata jälleen huomattavasti aneemisemmille akateemisemmille pyrinnöille. Myös uusia julkisia seikkailuja on työn alla, mutta niihin palaan aikanaan. Sillä välin haluan kiittää kaikkia blogin ja kirjan lukijoita runsaan vuoden mittaisesta, yhdessä tuotetusta ja jaetusta säkenöivästä voimasta.

Hiski Haukkala

Vierailija Sunnuntaistrategisti: Blogosfäärin tilasta

Viime vuoden helmikuussa kirjoitin Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja suomalaisen IR-blogosfäärin tarpeesta. Keskustelunavaus herätti runsaasti huomiota ja päätyi mm. Suomen Kuvalehden nettisivuille ja herätti myös UPI:n Katri Pynnöniemen huomion. Nyt kun eräs Suomen kuuluisimmista ulkopoliittisista blogeista on lopettamassa toimintaansa, on ajankohtaista palata aikaisemmin käsiteltyihin metateemoihin ja pohtia julkisen ulkopoliittisen keskustelun ja blogosfäärin tilaa.

Vielä kerran ulkopoliittisesta keskustelusta

Julkisen keskustelun ongelmat ovat varmasti kaikilla sitä tiiviisti seuraavilla hyvin tiedossa: sisäänpäin kääntyneisyys, konsensusperinne, asiantuntijakultti ja puoluepolitiikasta kumpuava taipumus polarisaatioon ja omalle kuorolle saarnaamiseen hyvinä esimerkkeinä. Tähän voisi lisätä myös Jani Kaarron käsittelemän heimolaisuuden, tai tarkemmin vahvistusvinouman, joka on vahvasti esillä myös ulkopoliittisessa keskustelussa. Esimerkiksi Nato- ja EU-keskusteluissa näkyy vahvasti, kuinka niissä on omaksuttu kantoja, mielikuvia ja paikoittain jopa vanhentuneita tai paikkaansa pitämättömiä faktoja, jotka vastaavat keskustelijoiden omia ennakkokäsityksiä sekä maailmankatsomusta. Tämä on monissa teemoissa johtanut siihen, että usein eri ryhmät puhuvat toistensa ohi – he käyttävät usein eri kieltä ja hahmottavat teemoja täysin eri tavoin. Tätä dynamiikkaa valotti viimeksi Mikael Jungner äskettäisessä kirjoituksessaan koskien tuoreinta rasismikohua.

Tätä vahvistusvinoumaa on vahvistanut varsinaisten asiantuntijoiden vähäinen näkyvyys julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna Suomessa puoluepolitiikan merkitys korostuu, koska muut keskustelijat jotka voisivat haastaa puoluepoliittisia näkökulmia – esimerkiksi ulko- ja puolustusministeriön virkamiehet, puolustusvoimien edustajat, ulkopoliittisten järjestöjen edustajat, kansainvälisen politiikan tutkijat, opettajat sekä jatko-opiskelijat – ovat jättäytyneet julkisen keskustelun ulkopuolelle. Poikkeuksena tietysti asiantuntijoiden jaettu huoli ulkopoliittisen keskustelun ”lässähtämisestä”, ”konsensuksesta”, ”konsensushenkisyydestä”, ”konsensuskult-tuurista” ja ”vanhakantaisuudesta”, josta on tullut yksi ulkopoliittisen keskustelun säännöllisesti toistuvista itkuvirsistä.

Oman lisänsä tähän tuo myös perinteisen median vahva monopoliasema julkisen keskustelun sisällöntuotannossa. Kuten aiemmin todettua, ulkopoliittisen keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan rajoittaa merkittävästi keskustelun interaktiivisuutta sekä analyyttista sisältöä: asiantuntijalausunnot ja mielipidekirjoitukset toimivat ainoina väylinä, joiden kautta asiantuntijat tuottavat tietoa. Tähän harvoin sisältyy kuitenkaan yritystä muuttaa tapaa, jolla keskustelua käydään tai haastaa keskustelussa esiintyviä näkemyksiä. Tämä lujittaa valloillaan olevaa päivystävän dosentin syndroomaa. 

Huomioitavaa on myös, kuinka Suomesta puuttuu lähes täysin analyyttisen ”pitkän journalismin” perinne  ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien. Kuvaavaa on, että ensimmäinen pitkän journalismin julkaisu, Long Play, on aloittamassa tämän kuun puolivälissä – eikä tällä hetkellä ole tietoa kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai kansainvälisen politiikan ilmiöt saavat huomiota julkaisussa. Sen sijaan päivittäiset uutisanalyysit ovat usein pinnallisia, yksittäisiä tapahtumia käsitteleviä artikkeleita tai mielipidekirjoituksia. Ne julkaisut, joissa suomalaista ulkopolitiikkaa käsitellään syvällisemmin - kuten Ulkopolitiikka tai Kanava – kärsivät pienestä levikistä (UP:lla n. 4000 ja Kanavalla n. 5600) ja sitä kautta näkyvyydestä. Tämä on johtanut eräänlaiseen ”iltapulu-syndroomaan”, (Iltapulu on ankkalinnalainen lööpeistään tunnettu tabloidilehti, joka on suomennettu Iltasanomien ja Iltalehden inspiroimana), jossa suurinta näkyvyyttä julkisessa keskustelussa nauttivat analyyttisesti pinnalliset kannanotot ja usein myös kärjistävät kannanotot, jotka ilmestyvät päivittäin ilmestyvissä uutislehdissä ja erityisesti iltapäivälehdissä.

Blogosfäärin potentiaalista

Katri Pynnöniemi oli oikeassa mainitessaan, että edellisessä kirjoituksessani (jonka pidempi versio on nähtävillä täällä) blogosfääriä pidettiin ”ideaalitilana” julkiselle keskustelulle. Syitä tälle on kolme. Ensiksi, perinteisessä mediassa varsinaista keskustelua asiantuntijoiden välille tai asiantuntijoiden ja lukijoiden välille ei synny. Semanttisesti onkin aavistuksen harhaanjohtavaa puhua ”keskustelusta”. Kyse on enemmän yksittäisten puheenvuorojen tuottamisesta, jotka harvoin johtavat rakentavaan dialogiin ulkopolitiikasta tai edes ulkopoliittisen keskustelun tilasta – ainakin mikäli julkisen keskustelun tilaa käsittelevän metakritiikin esiintymistahdista voidaan jotakin päätellä. Toiseksi, perinteisessä mediassa sisällöntuotantoa vaivaa tilanpuute ja asiantuntijakultti, joka on osittain johtanut varsin kepeään analyysiin. Katrille mainittakoon, että tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Suomessa olisi todellisia asiantuntijoita tai etteivät asiantuntijat voisi antaa todella hyviä lausuntoja, vaan sitä että julkisessa keskustelussa hyviä ja huonoja asiantuntijalausuntoja on vaikea erottaa toisistaan, ja jälkimmäiset saavat usein enemmän huomiota. Kolmas syy on yksinkertaisesti se, että julkista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käydään yhä enemmän verkossa.

Verkkopohjaisen keskustelun kautta julkisen keskustelun luonnetta voisi lähteä muuttamaan. Sosiaalinen media ja blogosfääri antavat asiantuntijoille työkalun laajentaa lukijakuntaansa sekä ottaa kantaa muiden asiantuntijoiden tuottamaan sisältöön ilman suoranaisia rajoitteita tilan, sisällön tai julkaisuaikataulun suhteen: Internet antaa journalisteille, akateemikoille, tutkijoille ja virkamiehille mahdollisuuden käsitellä haluamiaan teemoja perinteistä mediaa syvällisemmin, analyyttisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.  Julkisella verkkokeskustelulla on potentiaalia muuttaa erilaiset asiantuntijat keskustelijoiksi eikä niinkään perinteisen median lausuntoautomaateiksi. Tämä tosin vaatii useita muutoksia suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Tärkeimpinä muutoksina voisi pitää erityisesti nuorempien virkamiesten vapauttamista ”virallisen linjan” taakse asettumisesta, joka vaikeuttaa niin puolustusministeriön, puolustusvoimien kuin ulkoministeriönkin osallistumista julkiseen keskusteluun. Suomessa olisi totuttava myös siihen, että asiat tappelevat, eivät miehet. Kolmanneksi julkiseen keskusteluun osallistuminen tulisi nähdä yhtenä asiantuntijoiden työtehtävänä, mikä olisi iso – mutta lyhyellä aikavälillä epätodennäköinen –muutos monen asiantuntijatehtävissä toimivan henkilön työnkuvassa.

Blogosfäärin teoreettisesta potentiaalista on kuitenkin vielä pitkä matka sen saavuttamiseen. Harva asiantuntija on tähän asti ollut valmis käärimään hihansa ja parantamaan julkista keskustelua yksittäisten kannanottojen, haastatteluiden ja mielipidekirjoitusten ulkopuolella. Mikael Jungneria vapaasti siteeraten, monet ovat täyttäneet kipponsa paukkumaissilla, lasinsa Pepsillä ja ihmetelleet ruudun ääressä julkisen keskustelun laaduttomuutta. Asenteiden muuttumista ei suoranaisesti ole näköpiirissä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska harvalla työnkuvaan kuuluu ”julkisen keskustelun luonteen muuttaminen” ja vielä harvempi saa rahallista korvausta oma-aloitteisesta keskusteluun osallistumisesta perinteisten mediaesiintymisten ja lausuntojen ulkopuolella. Tämä tietysti heijastuu siinä, ketkä ottavat osaa julkiseen keskusteluun verkossa. Esimerkiksi Twitterissä kansainvälispoliittisista ilmiöistä tai ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustelevia ihmisiä on reilusti alle sata, ja samoista teemoista säännöllisesti bloggaavat voidaan laskea kahden käsin sormin. Suomalainen IR-blogosfääri on vielä monella tapaa lastenkengissä, mutta viime vuonna nähtiin monta askelta oikeaan suuntaan.

Viime vuoden satoa

The Ulkopolitist ja Suomen Muuttuvat Koordinaatit veivät molemmat onnistuneesti läpi ensimmäisen kokonaisen bloggausvuotensa, ja skeneen ilmestyi myös muutama lupaava uusi tulokas, joista erityismaininnan ansaitsevat Matti Pesun Hikipaja sekä Aino Frimanin Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä. Molemmat bloggaavat The Ulkopolitistille 2013. Turvallisuus- ja puolustusblogeihin syntyi Jarno Limnéllin blogin rinnalle kaksi uutta blogia: kaksikielinen Random thoughts sekä nimettömän kirjoittajan Ammattisotilas. Mielenkiintoista on myös, kuinka Suomen IR-skenen kummisetä Osmo Apunen avasi bloginsa Aamulehden blogipalstalle, ja myös Helsingin yliopiston Teivo Teivainen aloitti bloggauksen ja twiittauksen vuoden lopulla. 

Valitettavasti Suomen Muuttuvien Koordinaattien paketointi tämän vuoden alussa on merkittävä askel taaksepäin Suomen IR-blogosfäärille. Menneen vuoden aikana Hiski Haukkala on ollut niitä harvoja suomalaisia asiantuntijoita, jotka ovat lähteneet osallistumaan julkiseen keskusteluun ja sisäistäneet blogosfäärin merkittävimmän edun perinteiseen mediaan nähden: interaktiivisuuden. Blogit – ja sosiaalinen media – antavat asiantuntijoille mahdollisuuden reagoida niihin mielikuviin ja tulkintoihin, jotka ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tässä mielessä SMK oli muita asiantuntijablogeja edellä. Vaikka esimerkiksi Risto Penttilän, Heikki Patomäen, Osmo Apusen ja Jarno Limnéllin blogeissa sisältö on paikoitellen varsin asiantuntevaa, he tuntuvat näkevän bloggauksen perinteisenä mielipidekirjoitteluna, josta puuttuu kiinteä side asiasta julkisesti käytyyn keskusteluun. Hiski on kuvannut tätä ”autistisena röhkimisenä”: asioista puhutaan omassa karsinassa, mutta ”varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia... ...ei pääse syntymään.” Hiski ansaitsee täyden kunnioituksen siitä, että toisin kuin moni muu metakritiikkiä esittänyt asiantuntija, hän on laittanut itsensä peliin ja lähtenyt mukaan julkiseen keskusteluun omalla panoksellaan, joka näkyi niin twitterissä kuin SMK-blogissa.

Haasteita tulevaisuudelle

SMK:n sulkemisen jälkeen on huomioitava, kuinka suomalainen IR-blogosfääri menettää suurimman nimensä. Tämä heijastuu väistämättä myös siihen, miten se kehittyy tulevaisuudessa. Kaksi keskeisintä ongelmaa ovat tällä hetkellä, mistä saada uusia bloggaajia, jotka tuovat asiantuntijuutta, analysointitaitoa ja tuoreita näkemyksiä, sekä miten parantaa IR-blogosfäärin näkyvyyttä verkon ulkopuolella tapahtuvassa julkisessa keskustelussa?

Huolimatta Merikasarmin huolista ulkopoliittisen keskustelun lässähtämisestä, virkamiehet ovat kuitenkin pysytelleet keskustelun ulkopuolella ja. akateemisissa piireissä dynamiikka on samankaltainen. Virkamiehet, akateemikot ja kansalaisjärjestöjen asiantuntijat pysyttelevät tiukasti omissa karsinoissaan ja suljettujen ovien takana. Valitettavasti tämä mentaliteetti näyttää siirtyneen myös nuoriin opiskelijoihin, jotka eivät joko osaa, uskalla tai halua osallistua julkiseen keskusteluun. Vaarallista tämä on siksi, että näillä näkymin opiskelijoista tuskin kasvaa aikuisia, jotka osallistuvat tähän keskusteluun tulevaisuudessa.

Suurin haaste suomalaiselle IR-blogosfäärille lähiaikoina onkin näiden asenteiden muuttaminen. Julkisen keskustelun luonne ei tule muuttumaan ilman kollektiivista asennemuutosta julkista keskustelua koskien. Merikasarmin ja ja yliopistokampusten asiantuntijat olisi saatava näkemään julkinen keskustelu itseisarvona – ovathan suomalaiset näkökulmat maailman tapahtumiin jo itsessään tärkeitä – ja julkiseen keskusteluun osallistuminen normaalina osana asiantuntijatehtävissä toimimista. Suomalainen keskustelu paranisi merkittävästi, mikäli siihen ottaisi entistä näkyvämmin osaa tutkijat, professorit, opiskelijat, eri asiantuntijat sekä siihen erikoistuneet journalistit muutenkin kuin lausuntoautomaatteina.

Lyhyellä aikavälillä yksi parhaimmista ja todennäköisimmistä tavoista keskustelun vähittäiseksi muuttamiseksi olisi julkisen keskustelun tuominen osaksi opiskelijakokemusta. Opiskelijoita tulisi rohkaista seuraamaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun, koska heille bloggaaminen voi olla helpompaa ajankäytön kannalta, bloggaamisesta saa synergiaa omia opintoja ajatellen, ja kyynisesti todettuna nuoremman sukupolven asenteiden muuttaminen lienee helpompaa kuin kaavoihinsa kangistuneiden akateemisten harmaapartojen, varsinkin kun työpanoksesta tuskin saa rahallista korvausta. Tämä myös tarkoittaa sitä, että opiskelijoille tulisi pyrkiä antamaan tarvittava motivaatio, työkalupakki ja uskallus julkiseen keskusteluun osallistumiseksi ”harmaapartojen” toimesta. Erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa opiskelija-blogit ovat kovaa vauhtia yleistymässä, mutta Suomessa vastaavaa ilmiötä ei vielä ole, mikä on huolestuttavaa. Nykyisen julkisen keskustelun alaisuudessa Suomessa tuskin on kasvamassa uutta asiantuntijasukupolvea, joka on tyytyväinen asioiden nykytilaan. Mutta tämä ei tietysti tarkoita, että nykyopiskelijoista olisi automaattisesti kasvamassa idealisteja, jotka pyrkivät muuttamaan ulkopoliittisen keskustelun luonnetta. Todennäköisempää on, että yhä useampi opiskelija hakee tulevaisuudessa uutisensa, näkökulmansa ja akateemiset vaikutteensa englanninkielisestä aineistosta suomenkielisen keskustelun ja sisällöntuotannon surkastuessa entisestään.

Julkisen keskustelun ja IR-blogosfäärin parantaminen vaativat talkooasennetta ja yritteliäitä yksilöitä. Omalle kollektiivillemme bloggaamisen tavoite on ollut osallistuminen suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun sekä mahdollisuuksien mukaan sen luonteen muuttaminen analyyttisempään ja kansainvälisempään suuntaan. Isona osanä tätä on ollut suomalaisen IR-blogosfäärin sekä sosiaalisen median yhteisön kehittäminen. Tämän yhteisön kehityksellä on kuitenkin oltava tavoite: vastaavanlaisten projektien yleistyminen, yhteisön luominen interaktiivisen ulkopoliittisen keskustelun luomiseksi ja näkyvyyden lisäämiseksi yleissä ulkopoliittisessa keskustelussa ovat tärkeitä suomalaisen IR-blogosfäärin tulevaisuutta ajatellen. Asiantuntevinkaan sisältö ilman laajentuvaa levikkiä ja näkyvyyttä - kuten esimerkiksi Kanavan ja Ulkopolitiikan tapauksessa voidaan todeta - ei kykene tekemään onnistuneita interventioita suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun luonteeseen ja sisältöön, jotka eivät tällä hetkellä täytä nuorta kansainvälisestä politiikasta tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta innostunutta henkilöä innolla tai inspiraatiolla. 

Sunnuntaistrategisti

SMK: one year on

SMK:n julkaisusta tulee tänään kuluneeksi vuosi ja huomenna tämä blogi täyttää vuoden. On tullut aika laittaa tämä projekti pikkuhiljaa petiin. Blogin hauskat hautajaiset pidetään seuraavan viikon aikana kolmen kirjoituksen muodossa. Tämä ensimmäinen palaa kirjan teemoihin ja väitteisiin, ja pohtii, miten kulunut vuosi on niitä kohdellut. Seuraavassa ja samalla viimeisessä vierailukirjoituksessa Ulkopolitist-kollektiivin Sunnuntaistrategisti (ilmeisesti eräänlainen Sauronin suu) esittää omat huomionsa ja tuomionsa SMK-blogista sekä myös laajemmasta kotimaisesta ”IR-blogosfääristä”. Kolmas ja samalla blogin sulkeva kirjoitus vetää yhteen koko SMK-projektin omalta kannaltani.

Mutta miten SMK on kestänyt aikaa, tarkalleen ottaen 365:tä päivää? Sinänsä vuosi on kirjan teemojen kannalta liian lyhyt aika, jotta olisi mahdollista mennä täysin metsään – tai osua täydellisesti oikeaan. Itse asiassa, teenpä tässä yksin tein julkisen lupauksen palata SMK:n 10-vuotispäivän merkeissä vielä asiaan – mikäli se enää ketään tai edes itseäni inspiroi.

Perusfiilis SMK:n lehteilystä tänään on, että kirjan takana on edelleen helppo seistä. Silti kulunut vuosi blogeineen ja piipityksineen on ollut oppimisen ja näkökulmien avartumisen aikaan: kirjasta tulisi tänään toisenlainen, vaikka tietyt perusreimarit siitä edelleen varmasti löytyisivätkin.

Seuraavassa lyhyesti muutama sananen kirjan keskeisistä teemoista, kuten ne nyt näen.

Luku 1 ja Suomen ulkopolitiikan pitkä linja. Kirjan teemoista tämä osio on herättänyt kenties eniten kirjoittajalleen suoraan tullut kritiikkiä. Suurin osa kritiikistä on kohdistunut kenties enemmän Juhani Suomeen tai Henrikki Heikkaan, tai ainakin omiin tulkintoihini heidän ajatuksistaan, kuin varsinaisesti omiin väitteisiini. Niihin en kuitenkaan nyt mene. Sen sijaan eräs toistuva kritiikki on ollut, että pitkä linja on ”fiktio” tai että ”sellaista ei ole olemassa”. Kenties mielenkiintoisin palaute aihetta koskien tuli eräältä suuresti arvostamaltani emeritus-professorilta, joka totesi kuinka ylipäätään ulkopoliittisen linjan, sen sisällön ja johdonmukaisuuden ajatus on varsin paikallinen pohjoismainen ja kenties etenkin kotimainen perversio: lähestulkoon kaikki muut vain mennä porskuttavat ulkopolitiikan melskeissä pohtimatta liiallisesti toimiensa ”linjakkuutta”. Pohtimisen arvoinen ajatus.

Myönnän fiktiivisen linjan ongelmallisuuden kirjassa itsekin. Silti olen sitä mieltä, että ajatus linjasta voi olla tarpeellinen analyyttisistä syistä muodostamaan baselinen, jota vasten voi peilata muuttuvan maailmanjärjestyksen vaikutuksia Suomen kaltaiselle maalle. Miten muuten kykenisimme näkemään metsää puilta? Olenkin siis edelleen sitä mieltä, että ajatus Suomen menestyksestä ja etenkin suomalaisten – ei välttämättä ahtaasti määriteltynä – yhteisönä nostaminen Suomen tarinan keskiöön oli oikea ja kestävä siirto. Globalisoituvassa ja pirstoituvassa maailmassa Suomen valtio on olennainen osa, mutta ei koko Suomen tarina.

Luku 2 ja muuttuva maailma. Suuri osa analyysistä näyttäisi pätevän edelleen. Yhdysvallat rämpii edelleen poliittisen järjestelmänsä kriisissä, joka saattaa muodostua vakavaksi itseaiheutetuksi uhaksi maan tulevaisuudelle ja kansainväliselle asemalle. Tästä huolimatta Yhdysvallat näyttäytyy taloudellisesti ja sotilaallisesti edelleen ylivertaisena, enkä näe näiden fundamenttien olevan mitenkään ilmaan katoamassa.

Samoin on EU:n laita. Eurokriisistä pahin eksistentiaalinen terä ja ahdistus on selvästi kadonnut. Euron tai unionin hajoamista suuremmalta vaaralta näyttää juuri nyt koko EU:n laajuinen stagnaatio: talous ei kasva, EU:n oma vetovoima ja ulkoinen toimintakyky hiipuvat. Samalla vähenee tietysti koko unionin relevanssi, vaikka se ei rakenteena ja etenkään yhtenäismarkkinana katoakaan minnekään. Edessä saattaa edelleen olla liuku tilanteeseen, jossa ”Bryssel” Suomen kohtalon kolmion eräänä kärkenä menettää hiljalleen merkitystään.

Myös eurooppalaisen demokratian tulevaisuus vaikuttaa osin vaaranalaiselta: yhtäällä yhteiskuntarauhan nimissä rauhoitetaan mielenilmauksia kyynelkaasuin ja pampuin, toisaalla kansalaiset passivoituvat ja jatkavat kyynistymistään: tämä on tie demokratian hapertumiseen, josta voi ajan mittaan tulla nykyistä EU:n kuuluisaa demokratiavajetta huomattavasti paljon suurempi ja vaarallisempi ongelma.

Suomen laajennetun kohtalonkolmion kolmas kärki, Venäjä, on jatkanut paradoksaalista kehitystään. Yhtäältä talous kasvaa ja tuottaa jonkin verran maahan uutta dynamiikkaa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, jotta Venäjä kykenisi menestyksekkäästi ratkomaan valtavia rakenteellisia ongelmiaan, joita SMK:ssä on juurta jaksain selostettu.

Pakko tosin on myöntää, että reilu vuosi sitten hieman hirvitti ”valkoisen vallankumouksen” velloessa Venäjän suurkaupunkien kaduilla, kun olin kirjassa mennyt sanomaan, että Venäjällä tuskin tulee tapahtumaan keikausta kovin nopeasti. Venäjä opettaa seuraajalleen ennen kaikkea nöyryyttä. Silti uskoin silloin, kuten edelleen, että vaikka Venäjään liittyy paljon arvaamattomuutta ja jopa kriisipotentiaalia, on nykyinen järjestelmä kuitenkin edelleen vielä varsin vahva: Venäjä ei muutu nopeasti ja tämä voi olla hyväkin asia, sillä suurin osa nykyjohdon vaihtoehdoista voi olla kannaltamme varsin hankalia.

Ulkopoliittisesti Venäjä on ajautunut globaalille sivuraiteelle, josta kenties paras esimerkki on Dohan ilmastoneuvottelujen Venäjälle antama näpäytys. Venäjän suuri ongelma kansainvälispoliittisesti on, että se ei ole kyennyt rakentamaan positiivista agendaa, jolla olisi kansainvälistä tractionia. Kasvava turhautuminen Moskovassa johtaa siihen, että yhä useammin Venäjä tulee paikalle vain sanoakseen ”njet!” tai potkiakseen muiden maitotonkkia nurin. Tämä taas turhauttaa muita pelureita ja tuloksena on Venäjän kasvava marginalisoituminen globaalilla tasolla.

Mutta marginalisoituu Venäjä globaalisti miten paljon tahansa, niin alueellisesti Euroopassa ja etenkin Pohjois-Euroopassa Venäjä tulee näyttäytymään merkittävänä tekijänä myös jatkossa. Tässä kuluneen vuoden suurin muutos lienee Venäjän ja etenkin sen johtajan Vladimir Putinin päätös määrätietoisesti sanoutua irti 1990-luvun pyrkimyksistä integroitua osaksi laajempaa Eurooppaa. Nyt käynnissä näyttää olevan pyrkimys rakentaa Euraasian unionin ympärille Venäjän omaa valtapiiriä, joka toisi mukanaan kaksinapaisen järjestyksen Eurooppaan. Tämä ei välttämättä tarkoita akuuttia vastakkainasettelua, mutta haastaa nykyisen EU-keskisen järjestyksen, joka on ollut käytännössä ainut vallassa oleva paradigma koko kylmän sodan jälkeisellä kaudella. Tulen kirjoittamaan tästä teemasta myöhemmin toisaalla, joten jätän teeman kehittelyn tällä erää tähän. Tämä on kuitenkin teema, jonka nostaisin esiin vahvasti, jos kirjoittaisin SMK:n nyt uudelleen.

Kaiken tämän suurvalta- ja valtiokeskeisen maailman taustalla jyskyttää ja voimaa kerää globalisoituva ja alati ripeämmin pirstoutuva ja verkottuva maailma. Elämme mielenkiintoista aikaa, jossa osittain jo omalakiset prosessit etenevät ja kasvattavat voimaansa, globaalihallinnon mekanismit laahaavat perässä (to make a long story short: juuri mistään ei kyetä juuri nyt päättämään) ja valtiot hakevat asemiaan suhteessa tähän joko syleilemällä muutosta ja koettamalla kääntää se edukseen (Yhdysvallat, Ruotsi, kenties myös Suomi?) tai sitten koettamalla kääntää kelloa väkisin taaksepäin ja jalkaa polkien insistoida suvereniteettiaan ja rooliaan westfalenilaisessa maailmassa (etenkin Venäjä, mutta myös Kiina).

Näiden prosessien lopputulos on luonnollisesti puhtaasti empiirinen kysymys, mutta oma oloni on, että mikäli tämä peli saa jatkua ilman isoja rysäyksiä (katastrofaalinen talouskriisi, suursota, sivilisaatiota järisyttävä pandemia tms.), pistäisin vetoni mieluummin ensin mainitulle porukalle. Ongelma – ja syvä huoleni – kuitenkin on, että tämän Uuden Uljaan Maailman syntyminen vienee hyvän tovin ja sillä välin isot ongelmamme ilmastonmuutoksesta alkaen ovat vaarassa jäädä pahasti kesannolle. Olisi historian julmaa ironiaa jos ihmiskunta jäisi onnettomaan aikaan osuneen globaalin interregnuminsa uhriksi.

Luku 3 ja kohtalon kolmiot: Mielenkiintoisin kehityskulku kuluneen vuoden aikana on pohjoismaisen puolustusyhteistyön potentiaalinen terhakoituminen. SMK tätä jo hieman ennakoi, mutta eräät esille tulleet kehityskulut menisivät toteutuessaan pidemmälle kuin mitä itse pidin kirjaa kirjoittaessani mahdollisena. Tässä yhteydessä esille täytyy nostaa yhdessä Tampereen yliopiston opiskelijoiden kanssa tekemämme Nordjola-konsepti, jonka mielestäni varsin tuoreen ja raikkaan vision soisin tulevan noteeratuksi laajemmin, myös valtiojohdossamme (paperi on toimitettu, vaan onko sitä luettu?).

Toteutuessaan, jatkuessaan ja syventyessään pohjoismaisella yhteistyöllä voi olla voimaa muuttaa mahdollisesti (vaan ei todennäköisesti) jälleen alueelliseksi romahtavan kohtalon kolmion luonteen huomattavasti vähemmän kohtalonomaiseksi. Lisäksi pohjoismaista yhteistyötä ei tule mieltään vain ahtaan sotilaallisesti: turvallisuuspolitiikka ei koskaan ole ollut sen ydinaluetta, enkä näe syytä miksi näin tulisi ainakaan yksinomaisesti olla jatkossakaan. Päinvastoin, Pohjoismaita yhdistää useat samankaltaiset globaalit haasteet ja olen vakuuttunut, että yhteistyötä tekemällä – ja terhakkaasti, mutta reilusti kilpailemalla – kaikki alueen maat voivat ja pärjäävät jatkossa paremmin.

Tässä suhteessa tuntuu kahjolta, että Suomi, joka todennäköisesti eniten olisi hyötymässä pohjoismaisesta yhteistyöstä ja solidaarisuudesta, tuntuu olevan kaikkein vähiten innostunut koko asiasta. Siis mitähäh? Eivätkö päättäjät olekaan lukeneet kirjaani? Mikä mättää? Pitäisi varmaan tehdä 200 kappaleen oma ostos kirjasta ja lähettää Arkadianmäelle!

Vaan uho sikseen, sillä perimmäinen oloni Suomen suhteen on juuri nyt syvä huoli. Esimerkiksi onnettomasti päättyneen YK:n turvaneuvostokampanjan jälkeen Suomessa käyty keskustelu Suomen ulkopolitiikan "linjattomuudesta", vaikka osin oikeaankin osuva, missasi mielestäni samalla jutun oleellisimman jujun. Suomen kansainvälistä asemaa ei näet ulkopolitiikoilla, linjoilla tai yksittäisillä Etykin kaltaisilla megaprojekteilla enää pelasteta: Suomen kansainvälinen asema ja kiinnostavuus riippuvat oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen mallimme menestyksestä: ei tänne tulla kuulemaan mielipiteitämme Venäjästä tai globalisaatiosta, vaan ihmiset haluavat tietää miten ihmeessä menestymme Pisa-kokeissa niin mielettömän hyvin. Jos lakkaamme menestymästä ja onnistumasta, ei mikään määrä ulkopoliittisia doktriineja meidän kansainvälistä asemaamme määrittele tai pelasta jatkossa.

***

Olematta mahdottoman omahyväinen, SMK on minusta kestänyt varsin hyvin ”aikaa”. Tähän voi olla tietysti lukemattomia syitä: aikaa ei ole vielä kulunut kovin paljon; tiukka kaiken inhimillisen havaitsemisen teoriapitoisuus saa minut "menestyksekkäästi" tunkemaan todellisuuden hinnalla millä hyvällä kökköön analyyttiseen kehikkooni; tai kenties kirja on niin yleisluontoinen ja triviaali ettei se yksinkertaisesti voi mitenkään mennä vielä tässä tai missään muussakaan ajanjaksossa metsään.

Onneksi näiden huomioiden ja tuomioiden antaminen ei kuulu minulle, vaan kirjan lukijoille, viime kädessä sille kuuluisalle SMK-blogin hiljaiselle enemmistölle. Miten on, olisiko jo aika raottaa sanaista arkkuanne, vai aiotteko pysyä tyylillenne uskollisina loppuun asti?

Hiski Haukkala

Hipit rautaa?

Cristina Anderssonin ja Jari Kaivo-ojan tuore kirja BohoBusiness: Ihmiskunnan voitto koneesta (Talentum) tulee juuri oikeaan aikaan eli näennäisesti aivan liian aikaisin. Kirja pohtii keinoälyistymisen ja robotisaation vaikutuksia ihmiskunnan tulevaisuuteen etenkin talouselämän kannalta. Kuten he itsekin kirjassa toteavat, eksponentiaaliset kehitystrendit - kuten teknologinen kehitys - vyöryvät päälle salamannopeasti sitten kun kriittinen massa innovaatioita on saavutettu. 

Andersson ja Kaivo-oja katsovat, että tämä hetki alkaa olla pian käsillä. Näin ollen kirjassa esitetetyt paikoin hullunkurisilta vaikuttavat näkemykset jopa 50-60 prosentin työttömyysasteista saattavat jo varsin pian olla todellisuutta. Ihmiset eivät kuitenkaan vielä miellä näitä mahdollisuuksia ja uhkia, mutta uuteen maailmaan valmistautuminen täytyy aloittaa jo nyt. Tällä selittyy kirjan paradoksaalisen samanaikainen oikea- ja ennenaikaisuus.

Teeman lisäksi kirjaa voi onnitella myös ansiokkaasta perehtyneisyydestä aiheeseen sekä sen varsin oivaltavasta käsittelystä. Kirja lähdeviitteineen käy hyvästä ja ajantasaisesta perehdytyksestä teknologiseen muutokseen ja sen mahdollisiin tuleviin vaikutuksiin. Silti on varsin todennäköistä, että tuleva teknologinen ja sitä seuraava taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros osoittavat Anderssonin ja Kaivo-ojan kuitenkin olleen monessa suhteessa väärässä: käynnissä olevat prosessit lienevät niin mullistavia, ettei kukaan vielä osaa nähdä niiden kantomatkaa.

Tällä ei kuitenkaan liene suuren suurta väliä, sillä kirjan todellinen viesti ja arvo on toisaalla: se ravistelee ja houkuttelee ihmisiä ottamaan vastuuta elämistään ja valinnoistaan. Samalla se hahmottelee uudenlaista menestyvää ihmistyyppiä - boheemia hippiä - joka nimenomaan luovuuden ja verkostoitumiskykynsä kautta kykenee menestymään myös nopeasti muuttuvassa ja robotisoituvassa maailmassa. Näiden yksilöiden vuorovaikutuksesta syntyy uusi boheemi talous, BohoBusiness. Mielessä kuitenkin käy, onko meistä kaikista boheemeiksi vaikuttajiksi ja menestyjiksi? Onko "voittaminen" - miten se sitten määritelläänkin - kaiken alfa ja omega myös jatkossa? Ja miten käy jatkossa heille, jotka eivät näissä kinkereissä menesty?

Tässä missiossa on samalla sekä kirjan suurin vahvuus että sen ajoittainen heikkous. Parhaimmillaan kirja kohoaaa vaivattomaan ja lukijaa inspiroivaan lentoon: minäkin haluan olla boheemi hippi, huomisen loistava sekä itseään että lähimmäisiään, hell!, koko ihmiskuntaa auttava yksilö! Pahimmillaan kirja kuitenkin valahtaa puolivillaisen elämäntaito-oppaan puolelle. Nämä hetket eivät kuitenkaan positiivista kokonaisvaikutelmaa sanottavasti himmennä. Mielessä kuitenkin käy, että kirja olisi kenties hienoisesta tiivistämisestä hyötynyt. Kenties ilmeisesti alkamassa oleva käännösprosessi englanniksi tarjoaa tähän myös tilaisuuden?

Kirjan tenho kohoaa siitä, että se kääntää suuren muutoksen ja uhan positiiviseksi mahdollisuudeksi. Tulevaisuuteen ei kuitenkaan pidä rynnätä vain se boheemi kylki edellä. Varteenotettavien tiedemiesten ja muiden taustatahojen tuore päätös perustaa Cambridgen yliopistoon tutkimuskeskus pohtimaan muun muassa keinoälyyn ihmiskunnan kannalta liittyviä eksistentiaalisia uhkia osoittaa, että ihmiskunnan voittoa koneesta ei ole vielä kirkossa kuulutettu.

Varmaa kuitenkin on, että mikäli emme ajoissa osoita valmiutta ja notkeutta ottaa esiin työntyvää maailmaa vastaan, hukka meidät yksilöinä, yhteiskuntina ja kenties koko ihmiskuntana perii. Kuten SMK:ssä kirjoitan, toistaiseksi ihmiskunta on varsin sokkona rynnännyt kohti teknologista tulevaisuuttaan. Tämän tärkeän teeman esiinnostamisesta BohoBusinessta ja sen tekijöitä pitää onnitella. Lisäpisteitä tulee vielä kirjan pyrkimyksestä valtauttaa ihmisiä ottamaan vastuuta ja johtajuutta ei vain omista, vaan viime kädessä lähimmäistensä elämistä. Toivoa sopii että Andersson ja Kaivo-oja ovat visiossaan oikeassa ja että jatkossa hipit ovat jälleen rautaa.

Hiski Haukkala

PS: Trendikkäästi kirjaa tukee sille omistettu blogi. On toivottavaa, että keskustelu aiheesta jatkuu vilkkaana myös sen puitteissa.

Beckyleaks?

Yritys narauttaa "kohudosentti" Johan Bäckman tieteellisestä vilpistä väitöskirjassa on johtamassa näköjään isompaan junaonnettomuuteen, jonka uhriksi saattaa ajan mittaan olla joutumassa koko kotimainen tiedeyhteisö. Teemaa on käsitelty jo varsin kattavasti akateemisen maailman sisäisen laadunvalvonnan tiimoilta muun muassa Tuomo Pietiläisen ja Osmo Apusen toimesta. Ei tästä tämän enempää.

Nyt on tarina saanut kuitenkin, jälleen kerran, hurjan käänteen. Bäckman alkoi julkaista väitöksen tiimoilta tekemiään haastatteluja blogissaan sanasta sanaan litteroituna. Haastattelujen lisäksi verkossa oli myös muun muassa suojelupoliisin dokumentteja. Osmo Apunen on jo ehtinyt huomauttamaan kuinka kiusallista, suorastaan vahingollista tämä on turvallisuusviranomaisillemme ja kuinka ilmeisen löperösti sensitiivistä tietoa ja jopa dokumentteja on jaettu tutkijalle.

Sittemmin Bäckman on kyseisen materiaalin sivuiltaan poistanut. Ongelma kuitenkin pysyy, sillä asialla on myös toinen ja tiedeyhteisön kannalta vakava puolensa. Muutama vuosi sitten kirjoitin, että avoimuuden juhlimisen sijaan Assangen Wikileaksilla saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia diplomatian elintärkeille käytännöille. Voi olla, että käsissämme on nyt kotimainen Beckyleaks - tilanne, jossa sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden parissa toimivat henkilöt alkavat rajoittaa kanssakäymistään tutkijoiden kanssa. Samalla katoaisi suurelta osalta alan tutkimusta keskeinen lähdepohja pois, sillä suuri osa esimerkiksi kansainvälisen politiikan piirissä tutkimistamme aiheista on sellaisia, että ne ovat asiakirjasalaisuuden piirissä, jolloin lähestulkoon ainut tapa saada muuta kuin turvallisuuspoliittinen selonteko -tasoista materiaalia ovat nimenomaan haastattelut.

Asia ei siis liene tältäkään kantilta tiedeyhteisölle täysin yhdentekevä. Vaan mikä avuksi? Yksi tapa voisi olla, että jatkossa haastattelujen pohjaksi ja aluksi tehdään kirjallinen sopimus, jossa sovitaan haastattelun käyttötarkoituksista, mahdollisesta anonymiteetistä sekä materiaalin säilyttämisestä tai luovuttamisesta eteenpäin. Itse inhoan yli kaiken turhaa byrokratiseeraamista ja paperia, mutta jos vaihtoehtona on suomalaisten virkamiesten ja poliitikkojen sulkeutuminen simpukoiden tavoin, lienee tämä kuitenkin pienempi paha.

Lopuksi vielä hieman aiheeseen sopivaa taustamusiikkia.

Hiski Haukkala

Guest blogger Alyson Bailes: A comment from Reykjavik

I remember asking an excellent Finnish defence expert in 2007 what he thought about Iceland's defence problems, and he said 'Oh, have the Americans left?'  In fact, the USA had unilaterally withdrawn all its armed forces from Iceland in 2006, triggering the largest crisis for defence policy since Iceland joined NATO in 1949. Lack of information on such a matter in Finland is, unfortunately, not untypical and it goes both ways.  If only Icelanders had known more about Finland's experiences and strategic approach, they would surely have made a better job of avoiding or at least managing their recent financial crash.

So how does the air surveillance issue look from Iceland? The first point to understand is that since breaking away from Denmark in 1944, Iceland has never been able to defend its own sea and air space. The nation was united in deciding not to have armed forces, but even if they had set up an army, a population of just 300,000 could never have afforded a hi-tech, combat-ready air force and navy.  (Malta with 400,000 people, for instance,  has no warships or warplanes at all.)

From 1949 to 2006, US forces met all Iceland's defence needs on the basis of a bilateral defence agreement (signed 1951) and also on behalf of NATO.  Aside from air defence monitoring and patrolling they also looked after non-military search and rescue.  Iceland itself only needed a couple of patrol boats for the coastguard and a couple of helicopters, and that is still pretty much what it has today. In practice, the coastguard ships are often away from home carrying out international duties such as patrolling for the Schengen regime.

When the US walked out in 2006, Icelandic civilians were able to take over the operation of the ground-based air defence radars. For actual patrolling both by land and sea they had to look to the help of their neighbours, initially Norway and Denmark, and then to a new arrangement with NATO as a whole.  Under the latter, NATO countries take turns to make short visits to Iceland to carry out patrolling and policing exercises.  A multilateral NATO exercise, sometimes including the US, is held in Iceland every autumn.

It is important to grasp, however, that all these new activities are exercises: designed among other things to give partners familiarity with Icelandic conditions and with working with each other, and also to show solidarity with Iceland as an ally and friend.  At all times, should a warlike incident start eg with a deliberate hostile intrusion into Icelandic airspace, it is the duty of Norwegian planes (under NATO plans) to react, with backup initially from the UK.

The idea that Finland and Sweden might also help with Icelandic air surveillance was put forward as proposal no. 3 in Thorvald Stoltenberg's report of  February 2009, commissioned by the five Nordic Foreign Ministers, on the future of Nordic security and defence cooperation.   Stoltenberg himself saw it as closely connected with his other proposals for cooperative Nordic maritime surveillance in the High North and for a coordinated maritime response force.

The motive behind this set of proposals was threefold, even if not fully spelled out in Stoltenberg's text.  First came the observation that small, defenceless Iceland occupied an important geographic position.  Second was the likelihood that the Arctic would become more important for all Nordics, also as a source of potential economic gain, as the ice melted: so it would be useful for them all to familiarize themselves with and establish a visible stake in the Icelandic gateway. Such action should make clear to other players that Norden had an opinion in the matter, and that Arctic developments ought to be handled with respect for Nordic values.  

Thirdly, while Nordic defence cooperation was fashionable in 2009 and developing fast, it had really only involved Sweden, Norway and Finland and was over-focussed on armament projects plus peacekeeping.  Denmark typically stayed out and Iceland was excluded by definition from defence-industrial and military discussions. Finding other activities where Iceland would be strongly involved, if only as 'customer', was a way of making cooperation more genuinely 'Nordic' and ensuring it would better reflect all five states' agendas. This concept of 'extension to Iceland' fitted the air patrols idea very exactly, since Norway, Sweden and Finland were already coordinating such air activities for their own needs.

It should be no secret that during the Stoltenberg process, Icelandic experts were keenest of all to get the air surveillance proposal included. While agreeing with Stoltenberg's reasoning, they also saw it as a further step in diversifying and reinforcing their new security solutions to deal with the US absence.  Further, the whole idea of Nordic Cooperation was and has always been popular across the whole Icelandic political spectrum.

Then why did Steingrimur Sigfússon - representing Iceland at foreign minister level in Helsinki this week since Össur Skarphéðinsson's was sick - express doubts about the need for air surveillance? This has nothing to do with the Nordic dimension but with the specific politics of the air defence issue here.  The Left Greens have opposed NATO and the US presence ever since the 1940s, and when the Americans withdrew in 2006 they believed Iceland should seize the chance to halt all defence activity. They complained that the governments in office took steps to find new air defence solutions without objectively studying what threats actually existed. This is still the Left Green position and it is what Steingrimur presumably felt he must express, as leader of that Party.

Here we might add that the Left Greens have support from 12% of the Icelandic electorate according to latest polls. Iceland's Prime Minister, a Social Democrat, firmly welcomed the Swedish/Finnish decision and it is reported only in positive terms on the Icelandic MFA website.

The Icelandic press has made little of the whole story, including the Finnish debate, and it is not my job to comment on the latter. But one more point is worth making from the Icelandic side.

Iceland worked hard to get the 'solidarity declaration' adopted by all five Nordic States in April 2011, promising this country concerted help (not excluding military assets) in the case of a major non-war disaster.  It worked equally hard to get the recent Arctic Council agreement, now legally binding, on mutual assistance (not excluding military assets) in Arctic search and rescue tasks. Finland and Sweden are fully part of both those agreements. As seen from Reykjavik, by joining in occasional air surveillance patrols – which may also help in monitoring civil emergencies, climate shifts, and pollution – the Finnish and Swedish forces would also be practising for these two other tasks and sending a signal that they take them seriously. That is a lot of added value to put at risk, should the present Finnish difficlty not be overcome.

Alyson Bailes, University of Iceland

Islannin ilmavalvonnasta

Vanha viisaus sanoo, että sähköposteja ei koskaan kannata kirjoittaa - tai ainakaan lähettää - tuohtuneena. Voisi kuvitella, että sama ohje pätee myös blogikirjoituksiin. Tästä huolimatta aion antaa nyt palaa, onhan olemassa toiveita siitä, että jos homma lähtee täysin lapasesta on tämäkin kirjoitus ehkä jälkikäteen poistettavissa.

Paasikiven suuhun on pantu ajatus ulkopoliittisesti typerästä ja vastuuttomasta Suomen kansasta. Itse vuosia Suomea puhumassa kiertäneenä uskallan olla eri mieltä: Suomen kansa on keskimäärin hyvin perillä asioista eikä ole helposti höynäytettävissä. Esimerkiksi eilen puhekeikalla Kuopion klubilla sain jälleen todeta, että suomalaiset kyllä tietävät miten maa ja maailma makaavat. Blogosfääristä löytyy kyllä kaikenlaista tohisijaa, mutta he eivät kuitenkaan edusta Suomen yleisen mielipiteen varsin vakaata köliä.

Aikanaan tovin ulkoministeriössä olleena uskallan mennä myös takuuseen valtiollisesta johdostamme. Tilannekuva on takuulla hyvä. Avainpaikoilla on asiansa osaavia ihmisiä, joita vilpittömästi elähdyttää pyrkimys huolehtia Suomen turvallisuudesta ja sen eduista. Aina tätä pyrkimystä ei osata sanoa ääneen - eikä se kaikissa tilanteissa liene tarpeenkaan; ulkopolitiikan parlamentarisoinnilla ja karnevalisoinnillakin lienevät omat rajansa. Silti esimerkiksi ulkoministeri Tuomiojan blogikirjoitus Islannin ilmavalvontaan mukaan lähtemisestä on selkeydessään ja tyyneydessään vertaansa vailla.

Mutta vaikka perusasiat ovat Suomessa kunnossa, silti ns. ulkopoliittinen keskustelumme on varsin usein sangen harhaista, jopa totaalisen nyrjähtänyttä. Mielletään, että esimerkiksi turvallisuuspolitiikkamme on siltarumpupolitiikkaan verrattavissa olevaa puuhastelua, jonka arvo mitataan alueellisina työllistämisvaikutuksina tai vaikkapa nyt kyseessä olevina Islannin ilmavalvonnasta aiheutuvina, varsin marginaalisina pidettävinä kuluina. Tai että Suomi jotenkin itsestäänselvästi kykenisi jatkossakin pitämään huolta omasta puolustuksestaan ilman ulkopuolista yhteistyötä ja tukea ja voisi siksi suhtautua vieroksuen muiden toiveisiin avusta ja yhteistyöstä.

Ei liene kohteliasta nimetä nimiä, mutta etenkin monen kansanedustajan kohdalla tuntuu, että kyky (suur)strategiseen ajatteluun on erittäin heikko. Monasti nämä puutteet edelleen kertautuvat mediassa, joka kustannuspaineiden ja kiirehösellyksen seassa uskollisesti toistaa reikäpäisimpiä tulkintoja ilman, että niitä avattaisiin, pohdittaisiin ja tarvittaessa kyseenalaistettaisiin (tässä kuitenkin virkistävä poikkeus). Jos iso kuva uupuu tai sitä ei haluta esittää, ei liene ihme että kansalaisetkin suhtautuvat epäillen suuriin päätöksiin.

Silloinkin kun keskustelu sivuaa strategisia ulottuvuuksia vaikutelmaksi jää ettei kuitenkaan nähdä metsää puilta. Islannin ilmavalvonnssa on haluttu nähdä salakavalia pyrkimyksiä viedä Suomea "lähemmäksi Natoa" tai ainakin se on osoitus siitä, kuinka ulkopoliittinen johtomme on Yhdysvaltain "sylikoira".

Nähdäkseni Islannin ilmavalvontapäätöksen - jos se siis tulevasta eduskuntakäsittelystä selviää - merkitys ei ole siinä, että se jotenkin lähentäisi Suomea Natoon. Päinvastoin, sen merkitys on siinä, että se mahdollisesti hidastaa Naton ja sen johtovaltion Yhdysvaltain loitontumista Pohjois-Euroopasta ja viime kädessä myös Suomesta.

Kylmän sodan jälkeisellä kaudella on syntynyt kummallinen harhakäsitys, että USA:n kiinnostus Pohjois-Euroopan alueellisen vakauden ylläpitämiseen on saavutettu etu. Näin ei ole, vaan Yhdysvalloissa tullaan todennäköisesti pohtimaan sen antamia turvallisuussitoumuksia uusiksi tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Yhdysvaltain vetäytyminen Islannin ilmavalvontavastuusta vuonna 2006 oli ensimmäinen merkki tulevasta ja nyt toivottavasti toteutuva pohjoismainen ilmavalvontajakso Islannissa on sille loogista jatkoa.

Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, että Pohjoismaat jotenkin jotenkin tiiviimmin kietoutuisivat Natoon. Päinvastoin, he osoittavat osaltaan paikkaavansa Naton roolia ja kantavat vastuuta alueellisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Samalla ne osoittavat myös Yhdysvalloille, että he ovat kykeneviä olemaan alueellisia turvallisuuden tuottajia, eivätkä odota Yhdysvaltain ja Naton kantavan yksin vastuuta ja kaikkia kustannuksia. Tämä on merkittävää, sillä kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld on mielenkiintoisissa muistelmissaan todennut, Yhdysvallat auttaa mieluiten sellaisia valtioita jotka auttavat itseään.

Jos haluaa spekuloida vielä pidemmälle, niin Islannin ilmavalvontapäätös on merkittävä myös siksi, että se syventää nimenomaan omaehtoista pohjoismaista yhteistyötä ja viime kädessä myös alueen maiden välistä solidaarisuutta. Tässä mielessä päätöksen fokus on nähdäkseni ensisijassa täällä Pohjolassa eikä Washingtonissa, kuten monet ovat halunneet arvella.

Pohjoismaista puolustusyhteistyötä on yritetty monasti historiassa, mutta koskaan se ei ole vielä onnistunut. Yleensä syynä on ollut se, että alueen johtovaltio Ruotsi ei ole halunnut sellaiseen sitoutua. Viime vuosina Ruotsi on kuitenkin osoittanut suorastaan häkellyttävää valmiutta ottaa vastuuta naapuriensa turvallisuudesta (mm. solidaarisuusjulistus) sekä myös kehittää ja johtaa käytännön puolustusyhteistyötä alueella. Tälle tiivistyvälle yhteistyölle voi tulla myös tarvetta, mikäli ajan mittaan Yhdysvaltain ja Naton rooli alueella pysyvästi heikkenee.

Lienee selvää, että Suomenkaan etujen mukaista ei ole turvallisuuspoliittinen tyhjiö, jonka hiljalleen sotilaallisesti vahvistuva Venäjä varmasti mielellään täyttäisi esimerkiksi "takaamalla" Pohjois-Euroopan turvallisuuden jatkossa. Pohjoismainen yhteistyö ei luonnollisesti voi omaksua johtovastuuta Pohjois-Euroopan turvallisuudesta eikä taata vaikkapa Baltian maiden turvallisuutta. Mutta omalta osaltaan se voi olla tekijä joka vahvistaa alueellista turvallisuutta ja vakautta ja siten myös Suomen omaa asemaa. Esimerkiksi pitkälle yhteensopivat pohjoismaiset ilmavoimat voisivat säästää sekä kustannuksia että toimia tehokkaana alueellisena pelotteena.

Islannin ilmavalvonnassa ei siis nähdäkseni ole kyse mistään sala-natotuksesta, vaan paremminkin Naton mahdollisesti hiipuvasta asemasta Pohjois-Euroopassa ja alueen maiden hapuilevista yrityksistä täyttää itse mahdollisesti syntymässä olevaa tyhjiötä. Tämä ei välttämättä ole toivottavaa, mutta se saattaa kuitenkin olla väistämätöntä. Olisi perin onnetonta, mikäli Suomi nyt omilla ratkaisuillaan estäisi yhteistyön syventämisen. Samalla näet heikennettäisiin Suomen oman turvallisuuden perusteita arvaamattomilla tavoilla.

Hiski Haukkala