SMK:n julkaisusta
tulee tänään kuluneeksi vuosi ja huomenna tämä blogi täyttää vuoden. On tullut
aika laittaa tämä projekti pikkuhiljaa petiin. Blogin hauskat hautajaiset
pidetään seuraavan viikon aikana kolmen kirjoituksen muodossa. Tämä ensimmäinen
palaa kirjan teemoihin ja väitteisiin, ja pohtii, miten kulunut vuosi on niitä
kohdellut. Seuraavassa ja samalla viimeisessä vierailukirjoituksessa
Ulkopolitist-kollektiivin Sunnuntaistrategisti (ilmeisesti eräänlainen Sauronin suu) esittää omat huomionsa ja tuomionsa SMK-blogista sekä myös laajemmasta
kotimaisesta ”IR-blogosfääristä”. Kolmas ja samalla blogin sulkeva kirjoitus
vetää yhteen koko SMK-projektin omalta kannaltani.
Mutta miten SMK
on kestänyt aikaa, tarkalleen ottaen 365:tä päivää? Sinänsä vuosi on kirjan
teemojen kannalta liian lyhyt aika, jotta olisi mahdollista mennä täysin
metsään – tai osua täydellisesti oikeaan. Itse asiassa, teenpä tässä yksin tein julkisen
lupauksen palata SMK:n 10-vuotispäivän merkeissä vielä asiaan – mikäli se enää ketään tai edes itseäni inspiroi.
Perusfiilis SMK:n
lehteilystä tänään on, että kirjan takana on edelleen helppo seistä. Silti kulunut
vuosi blogeineen ja piipityksineen on ollut oppimisen ja näkökulmien
avartumisen aikaan: kirjasta tulisi tänään toisenlainen, vaikka tietyt
perusreimarit siitä edelleen varmasti löytyisivätkin.
Seuraavassa
lyhyesti muutama sananen kirjan keskeisistä teemoista, kuten ne nyt näen.
Luku 1 ja Suomen
ulkopolitiikan pitkä linja. Kirjan teemoista tämä osio on herättänyt kenties
eniten kirjoittajalleen suoraan tullut kritiikkiä. Suurin osa kritiikistä on
kohdistunut kenties enemmän Juhani Suomeen tai Henrikki Heikkaan, tai ainakin
omiin tulkintoihini heidän ajatuksistaan, kuin varsinaisesti omiin väitteisiini.
Niihin en kuitenkaan nyt mene. Sen sijaan eräs toistuva kritiikki on ollut,
että pitkä linja on ”fiktio” tai että ”sellaista ei ole olemassa”. Kenties
mielenkiintoisin palaute aihetta koskien tuli eräältä suuresti arvostamaltani
emeritus-professorilta, joka totesi kuinka ylipäätään ulkopoliittisen linjan,
sen sisällön ja johdonmukaisuuden ajatus on varsin paikallinen pohjoismainen ja
kenties etenkin kotimainen perversio: lähestulkoon kaikki muut vain mennä
porskuttavat ulkopolitiikan melskeissä pohtimatta liiallisesti toimiensa
”linjakkuutta”. Pohtimisen arvoinen ajatus.
Myönnän
fiktiivisen linjan ongelmallisuuden kirjassa itsekin. Silti olen sitä mieltä,
että ajatus linjasta voi olla tarpeellinen analyyttisistä syistä muodostamaan
baselinen, jota vasten voi peilata muuttuvan maailmanjärjestyksen vaikutuksia
Suomen kaltaiselle maalle. Miten muuten kykenisimme näkemään metsää puilta?
Olenkin siis edelleen sitä mieltä, että ajatus Suomen menestyksestä ja etenkin
suomalaisten – ei välttämättä ahtaasti määriteltynä – yhteisönä nostaminen
Suomen tarinan keskiöön oli oikea ja kestävä siirto. Globalisoituvassa ja
pirstoituvassa maailmassa Suomen valtio on olennainen osa, mutta ei koko Suomen
tarina.
Luku 2 ja
muuttuva maailma. Suuri osa analyysistä näyttäisi pätevän edelleen. Yhdysvallat
rämpii edelleen poliittisen järjestelmänsä kriisissä, joka saattaa muodostua
vakavaksi itseaiheutetuksi uhaksi maan tulevaisuudelle ja kansainväliselle
asemalle. Tästä huolimatta Yhdysvallat näyttäytyy taloudellisesti ja
sotilaallisesti edelleen ylivertaisena, enkä näe näiden fundamenttien olevan
mitenkään ilmaan katoamassa.
Samoin on EU:n
laita. Eurokriisistä pahin eksistentiaalinen terä ja ahdistus on selvästi
kadonnut. Euron tai unionin hajoamista suuremmalta vaaralta näyttää juuri nyt
koko EU:n laajuinen stagnaatio: talous ei kasva, EU:n oma vetovoima ja ulkoinen
toimintakyky hiipuvat. Samalla vähenee tietysti koko unionin relevanssi, vaikka
se ei rakenteena ja etenkään yhtenäismarkkinana katoakaan minnekään. Edessä
saattaa edelleen olla liuku tilanteeseen, jossa ”Bryssel” Suomen kohtalon
kolmion eräänä kärkenä menettää hiljalleen merkitystään.
Myös
eurooppalaisen demokratian tulevaisuus vaikuttaa osin vaaranalaiselta: yhtäällä
yhteiskuntarauhan nimissä rauhoitetaan mielenilmauksia kyynelkaasuin ja
pampuin, toisaalla kansalaiset passivoituvat ja jatkavat kyynistymistään: tämä
on tie demokratian hapertumiseen, josta voi ajan mittaan tulla nykyistä EU:n
kuuluisaa demokratiavajetta huomattavasti paljon suurempi ja vaarallisempi
ongelma.
Suomen
laajennetun kohtalonkolmion kolmas kärki, Venäjä, on jatkanut paradoksaalista
kehitystään. Yhtäältä talous kasvaa ja tuottaa jonkin verran maahan uutta
dynamiikkaa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, jotta Venäjä kykenisi
menestyksekkäästi ratkomaan valtavia rakenteellisia ongelmiaan, joita SMK:ssä
on juurta jaksain selostettu.
Pakko tosin on
myöntää, että reilu vuosi sitten hieman hirvitti ”valkoisen vallankumouksen”
velloessa Venäjän suurkaupunkien kaduilla, kun olin kirjassa mennyt sanomaan,
että Venäjällä tuskin tulee tapahtumaan keikausta kovin nopeasti. Venäjä
opettaa seuraajalleen ennen kaikkea nöyryyttä. Silti uskoin silloin, kuten
edelleen, että vaikka Venäjään liittyy paljon arvaamattomuutta ja jopa
kriisipotentiaalia, on nykyinen järjestelmä kuitenkin edelleen vielä varsin vahva:
Venäjä ei muutu nopeasti ja tämä voi olla hyväkin asia, sillä suurin osa
nykyjohdon vaihtoehdoista voi olla kannaltamme varsin hankalia.
Ulkopoliittisesti
Venäjä on ajautunut globaalille sivuraiteelle, josta kenties paras esimerkki on
Dohan ilmastoneuvottelujen Venäjälle antama näpäytys. Venäjän suuri ongelma
kansainvälispoliittisesti on, että se ei ole kyennyt rakentamaan positiivista
agendaa, jolla olisi kansainvälistä tractionia. Kasvava turhautuminen
Moskovassa johtaa siihen, että yhä useammin Venäjä tulee paikalle vain
sanoakseen ”njet!” tai potkiakseen muiden maitotonkkia nurin. Tämä taas
turhauttaa muita pelureita ja tuloksena on Venäjän kasvava marginalisoituminen
globaalilla tasolla.
Mutta
marginalisoituu Venäjä globaalisti miten paljon tahansa, niin alueellisesti
Euroopassa ja etenkin Pohjois-Euroopassa Venäjä tulee näyttäytymään
merkittävänä tekijänä myös jatkossa. Tässä kuluneen vuoden suurin muutos lienee
Venäjän ja etenkin sen johtajan Vladimir Putinin päätös määrätietoisesti
sanoutua irti 1990-luvun pyrkimyksistä integroitua osaksi laajempaa Eurooppaa.
Nyt käynnissä näyttää olevan pyrkimys rakentaa Euraasian unionin ympärille
Venäjän omaa valtapiiriä, joka toisi mukanaan kaksinapaisen järjestyksen
Eurooppaan. Tämä ei välttämättä tarkoita akuuttia vastakkainasettelua, mutta
haastaa nykyisen EU-keskisen järjestyksen, joka on ollut käytännössä ainut
vallassa oleva paradigma koko kylmän sodan jälkeisellä kaudella. Tulen
kirjoittamaan tästä teemasta myöhemmin toisaalla, joten jätän teeman kehittelyn
tällä erää tähän. Tämä on kuitenkin teema, jonka nostaisin esiin vahvasti, jos
kirjoittaisin SMK:n nyt uudelleen.
Kaiken tämän
suurvalta- ja valtiokeskeisen maailman taustalla jyskyttää ja voimaa kerää
globalisoituva ja alati ripeämmin pirstoutuva ja verkottuva maailma. Elämme
mielenkiintoista aikaa, jossa osittain jo omalakiset prosessit etenevät ja
kasvattavat voimaansa, globaalihallinnon mekanismit laahaavat perässä (to make
a long story short: juuri mistään ei kyetä juuri nyt päättämään) ja valtiot
hakevat asemiaan suhteessa tähän joko syleilemällä muutosta ja koettamalla
kääntää se edukseen (Yhdysvallat, Ruotsi, kenties myös Suomi?) tai sitten
koettamalla kääntää kelloa väkisin taaksepäin ja jalkaa polkien insistoida
suvereniteettiaan ja rooliaan westfalenilaisessa maailmassa (etenkin Venäjä,
mutta myös Kiina).
Näiden prosessien lopputulos on luonnollisesti puhtaasti empiirinen kysymys, mutta oma oloni on,
että mikäli tämä peli saa jatkua ilman isoja rysäyksiä (katastrofaalinen
talouskriisi, suursota, sivilisaatiota järisyttävä pandemia tms.), pistäisin vetoni
mieluummin ensin mainitulle porukalle. Ongelma – ja syvä huoleni – kuitenkin
on, että tämän Uuden Uljaan Maailman syntyminen vienee hyvän tovin ja sillä välin isot
ongelmamme ilmastonmuutoksesta alkaen ovat vaarassa jäädä pahasti kesannolle.
Olisi historian julmaa ironiaa jos ihmiskunta jäisi onnettomaan aikaan osuneen
globaalin interregnuminsa uhriksi.
Luku 3 ja
kohtalon kolmiot: Mielenkiintoisin kehityskulku kuluneen vuoden aikana on
pohjoismaisen puolustusyhteistyön potentiaalinen terhakoituminen. SMK tätä jo
hieman ennakoi, mutta eräät esille tulleet kehityskulut menisivät toteutuessaan
pidemmälle kuin mitä itse pidin kirjaa kirjoittaessani mahdollisena. Tässä
yhteydessä esille täytyy nostaa yhdessä Tampereen yliopiston opiskelijoiden
kanssa tekemämme Nordjola-konsepti, jonka mielestäni varsin tuoreen ja raikkaan
vision soisin tulevan noteeratuksi laajemmin, myös valtiojohdossamme (paperi on
toimitettu, vaan onko sitä luettu?).
Toteutuessaan,
jatkuessaan ja syventyessään pohjoismaisella yhteistyöllä voi olla voimaa
muuttaa mahdollisesti (vaan ei todennäköisesti) jälleen alueelliseksi romahtavan
kohtalon kolmion luonteen huomattavasti vähemmän kohtalonomaiseksi. Lisäksi
pohjoismaista yhteistyötä ei tule mieltään vain ahtaan sotilaallisesti:
turvallisuuspolitiikka ei koskaan ole ollut sen ydinaluetta, enkä näe syytä
miksi näin tulisi ainakaan yksinomaisesti olla jatkossakaan. Päinvastoin,
Pohjoismaita yhdistää useat samankaltaiset globaalit haasteet ja olen vakuuttunut,
että yhteistyötä tekemällä – ja terhakkaasti, mutta reilusti kilpailemalla –
kaikki alueen maat voivat ja pärjäävät jatkossa paremmin.
Tässä suhteessa
tuntuu kahjolta, että Suomi, joka todennäköisesti eniten olisi hyötymässä
pohjoismaisesta yhteistyöstä ja solidaarisuudesta, tuntuu olevan kaikkein
vähiten innostunut koko asiasta. Siis mitähäh? Eivätkö päättäjät olekaan
lukeneet kirjaani? Mikä mättää? Pitäisi varmaan tehdä 200 kappaleen oma ostos kirjasta ja lähettää Arkadianmäelle!
Vaan uho sikseen, sillä perimmäinen oloni Suomen suhteen on juuri nyt syvä huoli. Esimerkiksi onnettomasti päättyneen YK:n turvaneuvostokampanjan jälkeen Suomessa käyty keskustelu Suomen ulkopolitiikan "linjattomuudesta", vaikka osin oikeaankin osuva, missasi mielestäni samalla jutun oleellisimman jujun. Suomen kansainvälistä asemaa ei näet ulkopolitiikoilla, linjoilla tai yksittäisillä Etykin kaltaisilla megaprojekteilla enää pelasteta: Suomen kansainvälinen asema ja kiinnostavuus riippuvat oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen mallimme menestyksestä: ei tänne tulla kuulemaan mielipiteitämme Venäjästä tai globalisaatiosta, vaan ihmiset haluavat tietää miten ihmeessä menestymme Pisa-kokeissa niin mielettömän hyvin. Jos lakkaamme menestymästä ja onnistumasta, ei mikään määrä ulkopoliittisia doktriineja meidän kansainvälistä asemaamme määrittele tai pelasta jatkossa.
***
Olematta mahdottoman omahyväinen, SMK on minusta kestänyt varsin hyvin ”aikaa”.
Tähän voi olla tietysti lukemattomia syitä: aikaa ei ole vielä kulunut kovin
paljon; tiukka kaiken inhimillisen havaitsemisen teoriapitoisuus saa minut "menestyksekkäästi" tunkemaan todellisuuden hinnalla millä hyvällä kökköön analyyttiseen kehikkooni; tai
kenties kirja on niin yleisluontoinen ja triviaali ettei se yksinkertaisesti
voi mitenkään mennä vielä tässä tai missään muussakaan ajanjaksossa metsään.
Onneksi näiden
huomioiden ja tuomioiden antaminen ei kuulu minulle, vaan kirjan lukijoille, viime
kädessä sille kuuluisalle SMK-blogin hiljaiselle
enemmistölle. Miten on, olisiko jo aika raottaa sanaista arkkuanne, vai aiotteko pysyä
tyylillenne uskollisina loppuun asti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa keskustelemaan. Toivon keskustelijoiden osallistuvan keskusteluun omalla nimellään – niinhän minäkin teen.