Torstai ja perjantai vierähtivät Turussa Politiikan tutkimuksen päivillä. On aina kivaa päästä vierailemaan Turussa, joka on monella tapaa itselleni tärkeä kaupunki. Tällä kertaa Turku tuntui väreilevän aivan erityisen paljon kaikkea kiinnostavaa ja hauskaa.
Vedin päivillä työryhmää ulkopolitiikasta ja diplomatiasta, jossa työn alla oli loppujen lopuksi viisi erinomaisen mielenkiintoista paperia teemojen syleillessä niin Suomen turvallisuuspoliittista strategista kulttuuria kuin Japanin geoekonomista asemaa tai vallan tasapainoteorian ilmenemistä myöhäisellä pronssikaudella Lähi-idässä. Hienoa, että teema kiinnostaa myös Suomessa ja maasta löytyy niin kunnianhimoisia ja lahjakkaita tutkijoita.
Päivien ykköspuheenaihe tuntui kuitenkin olevan Heikki Patomäki ja etenkin hänen tuore euro-kriisiä ruotiva kirjansa. Hyvänä kakkosena tulikin sitten SMK, joka tuntuu kiinnostavan ja liikuttavan yllättävän paljon ihmisiä (kuinka moni on sitten itse asiassa lukenut kirjan lienee jo aivan toinen juttu).
Otsikon luonnehdinnat kirjasta tarttuivat haaviini eilisen vapaamuotoisen iltaohjelman aikana. Suoraan sanoen en tunnista itseäni enkä kirjaani näistä termeistä. Päinvastoin, ne tuntuvat tyrmistyttäviltä, masentavilta ja omien tarkoitusperieni vastaisilta. Siksi tarjoan tässä lyhyesti omat tulkintani termeistä sekä selvennyksen omista aikeistani kirjan suhteen:
Elitistinen? Tämä blogi on kuulemma erinomainen avaus, mutta sen tiimoilta käytävän keskustelun vähäisyys selittyy sillä, että koko projektissa on liian elitistinen leima: Hiski fiineine kavereineen käy oppinutta keskustelua keskenään ja nostaa samalla kynnyksen muille osallistua liian korkeaksi.
Tämä ei koskaan ollut tarkoituksena. Rekrytoin arvostamiani ihmisiä mukaan vierailijoiksi, koska arvelin, että keskustelua ei välttämättä muutoin heti syntyisi. Ajatukseni oli, että kannetaan kaivoon ensin vettä oikein urakalla ja sitten se (ehkä) alkaa täyttyä itsestään. Tässä on onnistuttu vain osittain ja hetkittäin. Tuloksena saattaa olla vaikutelma, että tämä foorumi on tarkoitettu vain pienen piirin ajatuksenvaihtoon, mutta näin ei ole. Blogi on avoinna kaikkien näkökulmille ja (lähestulkoon) jokainen kontribuutio voi olla arvokas: ajatusten markkinapaikalla kukaan ei etukäteen tiedä ajatustensa kantomatkaa, joten on aivan hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä kun sellainen sattuu kohdalle. Samasta syystä olen omaksunut hieman passiivisen roolin syntyneiden keskusteluiden kohdalla. En halua Isännän äänellä olla mestaroimassa Miten Asiat Oikeasti Ovat, vaan toivon, että SMK on blogi, joka mahdollistaa keskustelun, joka itse ohjautuu jonnekin, jos on ohjautuakseen. Tämä blogi on yksi, vaikkakaan ei toki ainut, tilaisuus käydä keskustelua Suomea odottavista haasteista ja tämän keskustelun tarve on juuri nyt huutava. Eikun rohkeasti sekaan vaan!
Liian älyllinen? SMK on kuulemma erinomainen ja hyvin ajoitettu kirja, mutta liian abstrakti ja älyllinen, joka ei tarjoa kylliksi tarttumapintaa ihmisille. En tunnista itseäni tästäkään väitteestä. Kirja on nimenomaisesti kirjoitettu ihmisille, jotka eivät välttämättä tiedä asioista ennestään paljon mitään. Kirja on lähestulkoon täysin fiineistä sanoista ja jargonista vapaa, eivätkä sen sisältämät ajatukset nyt suoraan sanoen kovin monimutkaisia ole: Ei SMK nyt mitään rakettitiedettä ole. Lisäksi saamani varsin runsas henkilökohtainen lukijapalaute on mielestäni kiistattomasti osoittanut, että hyvin erilaiset ihmiset ovat pitäneet kirjaa antoisana. Jotenkin oma oloni on, että ei SMK:ta oikein nyt ainakaan liian älyllisenä voi pitää. Toisaalta, tutkijan kannalta tämä on kuitenkin kiitollisempaa kritiikkiä, kuin kuulla, että kirja on älytön, joten merkitään tämä ehkä sittenkin plus-sarakkeen puolelle.
Venäjän-vastainen? Tämä tuntuu sananakin vatsaa vääntävältä, kuin kaiulta kultaiselta 70-luvulta. Myönnetään: olen häpeilemättömän Venäjä-kriittinen. Kritiikkini pohjautuu käsityksiini siitä, minkälainen Venäjä olisi sekä oman kehityksensä että Suomen turvallisuuden ja menestyksen kannalta toivottavin. Katson, että asteittain avautuva, maltillistuva, liberalisoituva, vaurastuva ja Eurooppaan ja muuhun maailmaan integroituva Venäjä olisi meille kaikille, myös Venäjälle itselleen, todellinen lottovoitto. Näille ajatuksille on myös varsin paljon empiiristä näyttöä yhteiskuntatieteen piirissä, joten kyse ei ole pelkästään minun mielipiteestäni. Olen kuitenkin tässä asiassa avoimen normatiivinen ja suorastaan hävyttömän suuruuden hullu: pieni Hiski piipittää Venäjälle miten maan tulisi maata.
Mutta kuka voi väittää, että tämä agenda tekee minusta Venäjän-vastaisen? Höpo höpö! Toivon maalle vain hyvää (toki siten kuin itse sen ymmärrän). Tiedän myös, että suuri joukko suuresti arvostamiani ja kunnioittavia venäläisiä jakavat ajatukseni. Kyseessä eivät ole siis edes venäläisille itselleen mitenkään vieraat tai vastenmieliset ajatukset. Se, että ne käyvät hieman huonosti Venäjän poliittisen johdon pirtaan onkin sitten jo toinen juttu. Tässä suhteessa osuvampi termi saattaisi olla Putinin (tai putinismin) vastainen, mutta sekin olisi väärin, sillä kunnioitan kyllä Venäjän enemmistön tahtoa, joka kyllä heijastui juuri äsken pidetyissä vaaleissa: venäläiset halusivat Putinin jatkavan. Pakko myöntää, että itsekin usein pohdin, onko Putin sittenkin tähän hätään kenties parasta, mitä voimme Venäjältä toivoa. Tätä asiaa olen jo aiemmin blogissa sivunnutkin.
Eli ei elitistinen, liian älyllinen tai Venäjän-vastainen. Vaan miltä teistä, arvoisat blogin seuraajat, asiat mahtavat näyttää? Tiedän, että blogia luetaan, sillä käyttäjätilastot eivät valehtele (gotcha!). Onko tämä liian kliinistä, abstraktia, elitististä ja Venäjän-vastaista? Ja jos on, niin mitä sitten pitäisi saada tilalle? Voi olla, että niin kirja kuin blogikin ovat tekijänsä näköisiä ja jos kuva ei miellytä, niin ei asia ainakaan peiliä vaihtamalla taida auttua.
Hiski Haukkala
Elitistisen leiman pystyn ymmärtämään, kieltämättä täällä on ollut vähän sellainen norsunluutornimainen ote ajoittain. Ei itsellenikään ilman tätä artikkelia olisi tullut mieleenkään käydä täällä kommentoimassa. Tämä ei toki varmastikaan ole pelkästään kirjoittajan/bloginpitäjän syytä, lukijoillahan on aivan avainrooli siinä, millaista keskustelua täällä käydään. Ja emmehän varmaankaan kaipaa tänne myöskään uutta Ilta-Sanomien tai Suomi24:n foorumia, joten jonkinasteinen elitistisyys lienee paikallaankin.
VastaaPoistaVarsinaisesti aloin kuitenkin pohtia sitä, mitä venäjänvastaisuus tai Venäjä-vastaisuus oikeastaan merkitsee, sillä omastakaan mielestäni tämä blogi ei sellainen ole ollut. Kun sanan heittää Googleen, löytyy ensimmäisenä liuta juttuja liittyen vuonna 2004 tehtyyn tutkimukseen, jonka mukaan yli 60 % suomalaisista suhtautuu kielteisesti Venäjään. Lukemani perusteella on päivänselvää, että tässä mielessä bloginpitäjä kuuluu 40 prosentin vähemmistöön. Tällainen asenteellinen venäjänvastaisuus on Suomessa kuitenkin niin yleistä, että moni Venäjän ystävä on tottunut viskomaan tätä korttia vähän väliä eri suuntiin. Siitä voi kummuta sekin, että tämä blogi on aiheuttanut sitä.
Etenkin kremlologian aikakaudelta muistetaan sitten toisenlainen merkitys Venäjä-vastaisuudelle: se, jossa suhtaudutaan kriittisesti maan johtoon. Monelle varsinkin vanhemman polven suomalaiselle tämä lienee edelleen se päämerkitys: jos arvostelet Kremliä, arvostelet Venäjää. Tässä on selvä suomettumisen sävy, halutaan oman edun nimissä olla vastustamatta naapurimaan johtoa. Mutta tosiasiassahan tällainen näkemys kääntyy itseään vastaan: ei olla oikeasti kiinnostuneita siitä, mikä olisi hyväksi Venäjälle, vaan siitä, mikä olisi hyväksi Suomelle. Tässä yhteydessä käytettynä Venäjä-vastaisuus onkin lähinnä jonkinlainen eufemismi isänmaallisuudelle.
Näiden kahden lisäksi olen kuitenkin näkevinäni vielä jonkinlaisen kolmannen tason, jota on kuitenkin vaikea pukea sanoiksi. Sen avain löytyy varmaankin lauseesta: "pieni Hiski piipittää Venäjälle miten maan tulisi maata". Asiaa kielensi hiljattain Pekka Haavisto, joka jossain presidenttitentissä sanoi, että suomalaisilla on taipumusta suhtautua Venäjään ylimielisesti ja liian opettavaisesti (en valitettavasti löytänyt tarkkaa sitaattia, sanamuoto oli hieman toinen). Ne, jotka näillä perusteilla kritisoivat jotakuta venäjänvastaiseksi, näkevät, että kritiikin kohde ei ole täysin sisäistänyt venäläisyyden olemusta. Itänaapurissamme on hyvin yleinen käsitys se, että Venäjä on täysin uniikki ja omalaatuinen entiteetti, eikä sille sen vuoksi voida sen ulkopuolisiin empiirisiin kokemuksiin nojautuen tulla sanomaan, miten sen pitäisi tai ei pitäisi toimia. En väitä, että tämä näkemys olisi täysin perusteltu (vaikka jonkinlainen totuuden siemen siihen voi sisältyäkin), mutta tätä kautta kritiikkiä voi vähän paremmin ymmärtää.
Tokihan etenkin Pietarissa ja Moskovassa on paljon niitäkin, jotka näkevät, tai ainakin haluaisivat nähdä, Venäjän enemmän eurooppalaisten arvojen maana kuin erityislaatuisena euraasialaisena kummajaisena. Mutta Tunguskan tai Turuhanin rannoilla mentaliteetti lienee kovin toisenlainen. Yleensäkin on aiheellinen kysymys, onko edes olemassa mitään politiikaa, jonka voisi nähdä "Venäjän oman kehityksen kannalta toivottavimmaksi". Suuressa maassa tuppaa aina joku kärsimään, tehtiin niin tai näin.
Mika,
VastaaPoistakiitokset kommentistasi ja rohkeudestasi: toivottavasti esimerkkisi rohkaisee myös muita käymään keskustelua, vaikkakaan en tokikaan tahdo nähdä Suomi24-osastoa tällä foorumilla.
Tuosta "piipittämisestä" vielä. Ei kait siinä välttämättä tarvitse mitään ylimielisyyttä nähdä: on kait meillä oikeus ajatella ja haaveilla Venäjän tulevaisuudesta? Realiteetti kuitenkin on, että meidän täytyy kyetä tulemaan toimeen Venäjän kanssa sellaisena kuin se on ja riippumatta siitä millainen se on.
Tässä suhteessa Suomi ja suomalaiset eivät voi vetäytyä minkään ylemmyydentunnon taakse odottamaan, että Venäjästä tulisi meille kaikin osin mieluinen kumppani, vaan meidän on toimittava Venäjän kanssa tässä ja nyt, arjen tasolla. Tämä arjen taso on tietysti meidän vahvuutemme, sillä samalla tietysti avautuu, eittämättä pienenpieniä, vaikutuksen mahdolllisuuksia siihen, minkä suunnan Venäjä jatkossa ottaa. Mutta jotta osaisimme nähdä mitkä vaihtoehdot ja valinnat ovat, tarvitsemme tätä piipitystä siihenkin. Eli piipittäkäämme Venäjästä, Venäjän suuntaan ja venäläisten kanssa jatkossakin.
Hiski
Pari kommenttia blogista ja kirjasta. Kirja oli mielstäni varsin ymmärrettävä ihan normaaliälyiselle. Tämä kommentti on siitä ongelmallinen, että se voi vaikuttaa oletuksena siltä, että kirja oli älyllinen, mutta tuolla ne dissaavat normaaliälyisiä sanomalla että tämä oli normaaliälyisille ihan ymmärrettävä... hitto. Onnistuin juuri väittämään itseäni älylliseksi ja dissaamaan muut? joskus mikään ei onnistu... :|
VastaaPoistaSitten tästä blogista.. hmm... kirjan julkaisun ja oman kirjoittamani arvostelun/esittelyn jälkeen kävin täällä jonkin aikaa aktiivisesti, mutta sitten se jäi.. unohtui. en tiedä miksi. Tavallaan tajusin, että tarjoat varsin hyvää alustaa käydä mielenkiintoista keskustelua, ja otin keskusteluihin tuolloin osaakin, mutta jotakin jäi uupumaan, ja pitkälti se oli keskustelukumppanit.
Olen itse pitänyt blogia reilu 1½ vuotta, sekä lukenut monia muita blogeja ja niissä keskustellut, ja olen huomioinut, että "isännän" sana on aika tärkeässä asiassa keskustelun kannalta (poislukien joidenkin todella, todella suosittujen bligen kuten soininvaaran blogin kanssa, jossa kommentteja tulee halusi niitä tai ei). Periaatteessa isännän kommentin ei tarvitse edes tuoda keskusteluun mitään uutta, vaan "Ok, jees jees" tai "kiitos hyvästä kommentista" -kommentti riittää. Tällöin kommentoija tiedostaa, että hänen kommenttinsa on luettu, ja siihen on reagoitu, ja rohkaistuu kirjoittamaan seuraavan ja keskustelu etenee. Tästä seuraa, että myös muut lukijat rohkaistuvat kirjoittamaan kommentteja, kun huomaavat, että niiden ei välttämättä tarvitse täyttää vertaisarvioidun artikkelin vaatimuksia. Hiljaisuus blogin isännän puolelta tulkitaan helposti jollain lailla ylimieliseksi suhtautumiseksi, sillä kukaan ei pysty lukemaan isännän ajatuksia (joka on tietysti vilpittömän tyytyväinen kaikista kommenteista joita blogi kerää).
Viimeiseksi, tämän blogin monet artikkelit lähtökohtaisesti tuntuvat vaativat kohtalaisen korkeatasoista kommentointia tai todella rautaista itseluottamusta. Jutut vaan on kirjoitettu sellaisina "asiantuntija-artikkeleina" että moniin on vaikea kommentoida mitään rakentavaa tai edes sitä muistuttavaa! Tämä on tietysti ongelma, sillä kommentointi ja keskustelu on iso ja arvokas osa minkä tahansa blogin sisältöä.