keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Final Curtain: Vain tahroja iPadilla?


Viisikymmentäseitsemän blogikirjoitusta ja 16 000 lukijaa; on tullut aika vetää paketti kasaan ja töpseli seinästä. Päällimmäinen tunne on sekoitus kiitollisuutta ja helpotusta: kiitollisuutta, sillä koko SMK-projekti on tuottanut monella tapaa paljon hienomman ja runsaamman sadon kuin koskaan osasin odottaa. Helpotusta, sillä blogi on ollut paikoin kivireki, jolle olisi pitänyt ja olisin myös halunnut uhrata enemmän aikaa: taakka siirtyy vain ponnistelemalla ja ponnisteleminen – bloginkin eteen – käy aina työstä.

Vaikka paljon tuli tehtyä, yhtä paljon jäi tekemättä. Iso tukku blogeja jäi kirjoittamatta, joko ajan tai loppujen lopuksi inspiksen puutteen takia (mikään ei ole niin vanha kuin ajankohtaisuutensa menettänyt blogikirjoitus!). Erityisesti, naisten roolia kv-politiikassa pohtivan blogin kirjoittamatta jättäminen on jäänyt korpeamaan (sorry Gals, a raincheck?). Myös uusista teknologioista ja siihen liittyvistä uhista tai mahdollisuuksista piti kirjoittaa enemmän.

Ajatukseni kutsua alusta lähtien ennalta sovittuja vieraskirjoituksia blogiin oli erittäin toimiva. Vierailijat toivat esiin lukuisia teräviä huomioita kirjan tiimoilta tai muutoin syvensivät sen antamaa kuvaa oman asiantuntemuksensa pohjalta. Haluankin esittää vielä kerran lämpimän kiitokseni kaikille blogiin kirjoittaneille vierailijoille: Alyson Bailes, Taneli Dobrowolski, Tuomas Forsberg, Elina Grundström, Teresa Haukkala, Jarno Limnéll, Leena Malkki, Kari Möttölä, Hanna Ojanen, Simon-Erik Ollus, Tuija Talvitie, Lauri Tierala, Aaro Toivonen, Tapani Vaahtoranta ja Juha Vuori. Upea joukko hienoja asiantuntijoita ja ystäviä. Kiitos!

Erityisen kiitoksen ansaitsee blogin arkunkantajanakinjuuri esiintynyt Ulkopolitist-kollektiivin Sunnuntaistrategisti, jonka rooli pääasiallisena kiistakapulanani Suomen ensimmäisessä (ja viimeisessä?) ”IR-sodassa” täytyy erikseen ja kiitollisena noteerata. Hauskaa oli (vaikka voitinkin)! Kaksi toivetta jatkoa ajatellen kollektiivillenne kuitenkin esittäisin: tulkaa jo pian esiin omilla nimillänne ja pitäkää kuvia kumartelematon asenteenne samalla tallessa.

Monen vierailijan kirjoitukseen olisi tehnyt mieli vastata, mutta päätin aikanaan, että en halua luoda vaikutelmaa, jossa kovin herkkähipiäiseltä ja huumorintajuttomalta vaikuttava auteur kiiruhtaa rivakasti korjaamaan vierailijoiden erheellisiä käsityksiä kirjasta. Päinvastoin, ajattelin, että niin kirjan kuin bloginkin tulee aueta maailmaan ja hengittää – tai tukehtua – sen tahtiin: jos keskustelua syntyy, tulee sen tapahtua ilman minun mestaroimistani. Eittämättä paikoin masentavan alhaiseksi jäänyt keskustelu blogissa kuitenkin pakottaa pohtimaan, oliko ratkaisu sittenkin kenties huono.

Blogiin liittyvä suurin pettymys kumpuaakin juuri vähäisestä vuorovaikutuksesta sen lukijoiden kanssa (tilastot kertovat, että teitä kuitenkin on). Lukijoiden aktiivisuuden puute olisi helppo ottaa itseensä ja ajatella että blogi oli yksinkertaisesti liian yhdentekevä herättääkseen keskustelua. Samalla Twitterissä, suoraan sähköpostitse tai maailmalla kulkiessa naamakkain tullut runsas palaute on kuitenkin kertonut muuta. Voi olla, että blogi koettiinliian etäiseksi ja/tai elitistiseksi, seikka jota kuitenkin koetin julkisella profiilillani Twitterissä parhaani mukaan pehmentää.

Kirjaa ja blogia tukemaan luotu Twitter-tili onkin osoittautunut kenties koko hankkeen iloisimmaksi yllätykseksi. Kirjan ja blogin dynamiikat olisivat jääneet paljon ohuemmiksi ilman tätä mediaa. Paljon blogeihinkin liittyvää keskustelua on onneksi käyty piipittäen – vaikka se lyhyytensä takia usein varsin turhauttavaa onkin. Monesta asiasta on väännetty – ja naurettu – yhdessä. Etenkin @Ulkopolitist, @Winninghelix, @FinlandInc ja @Kaikenhuippu ovat upeasti olleet alusta asti mukana, yhtäkään muuta seuraajaani mitenkään väheksymättä. Te olette kaikki Parhautta! Kiitos!

Piipitykseen liittyy myös eräs puolikokeellinen havainto, jonka tohdin tässä nyt jakaa. Asiapitoiset linkit ja kommentaarit herättävät vain harvoin mielenkiintoa tai vastakaikua Twitterissä. Ne ehkä noteerataan, mutta ne harvoin johtavat mihinkään. Oma kokemukseni on, että kieli poskessa heitetyt heitot ja yleinen häröily sen sijaan kiinnostavat ihmisiä huomattavasti enemmän: mitä omituisempi tai räväkämpi piipitys, sen enemmän riipityksiä (=RT), fanittamista – ja uusia seuraajia. Aina muutama vetää herneen nenään ja poistuu riveistä, mutta uusia tulee yleensä kuitenkin kaksin verroin tilalle.

Tästä olisi helppo tehdä kovinkin kyynisiä johtopäätöksiä somesta ja miksei myös ajastamme, vaan enpä sitä tee. Sen sijaan haluan uskoa, ja uskonkin, että sopiva sekoitus asiaa ja kevennystä takaavat myös varsinaisen viestin läpimenon. Olemme siirtyneet määritelmän mukaisesti sosiaalisen median aikaan, jossa faktuaalisesti paras argumentti ei välttämättä nousekaan pinnalle, vaan päivän vie terävin, hauskin ja (toivottavasti samalla myös) muutoin oivaltavin näkemys, jopa heitto. Muistan Timo Soinin aikanaan sanoneen, että jos politiikassa voittaa puolelleen ihmisten naurun, voittaa myös argumentin. Oman lyhyen piipitysurani kokemukset vihjaavat, että tässä ajatuksessa on vissi perä.

Tässä ilmiössä voi niin halutessaan nähdä koko julkista keskustelua syövyttäviä piirteitä. Eikö faktuaalisesti paras argumentti aina voitakaan? Itse en kuitenkaan halua olla pessimistinen, päinvastoin. Sosiaalinen media on valtava mahdollisuus: Ihmiset haluavat tulla kosketetuiksi ja koskettaa, jakaa ja tuntea jotakin. Asiat – etenkään ulkopolitiikka – harvoin koskettavat ketään (ainakaan ennen kuin sen epäonnistuminen koskettaaihmisiä usein varsin konkreettisesti). Pointti nähdäkseni onkin, että saadaksesi ihmiset kiinnostumaan asioista, tulee heitä ensin liikuttaa muulla tavoin. Kansainvälisestä politiikasta käytävä debatti siirtyy vääjäämättömästi uusiin medioihin; myös meidän alan ammattilaisten tulee olla tässä muutoksessa mukana; koskettamassa, jakamassa ja keskustelemassa.

Eläin elää, ihminen ihmettelee?


Lopuksi pari sanaa koko SMK-projektin eetoksesta ja siihen liittyneestä oppimisprosessista. Kirjan kirjoittamisen takana väikkyi ainakin kolme motiivia. Ensinnäkin, tunsin tarvetta kirjata ulkoministeriön erikoistutkijanpestini (2009–10) aikana kertyneitä ajatuksia ja huomioita talteen ja jakaa ne ihmisten kanssa. Toiseksi, olin huolissani Suomessa käytävän kansainvälistä politiikkaa käsittelevän keskustelun tasosta ja koin että sisäänpäin käpertyvä Suomi oli vaarassa missata sen omaan asemaan ajan mittaan rajusti vaikuttavia globaaleja muutostrendejä. Kolmanneksi ajattelin – varsinpitkälti Sunnuntaistrategistin tavoin, itse asiassa – että tie eteenpäin kulkisi pontevan julkisen keskustelun sparraamisen ja aktivoimisen kautta. Tuloksena oli näkemyksellinen kirja ja siihen liittynyt, nyt vuoden kestänyt some-hyökkäys, jossa piti olla niin paljon rosoa, että ihmiset kävisivät koukkuun.

Suuri osa tavoitteista on myös täyttynyt. Ihmiset noteerasivat kirjan ja sen teemat. Tokko on yksistään kirjan ansiota, mutta sen aiheet ovat paljon enemmän esillä nyt kuin kaksi vuotta sitten, jolloin tämän projektin suunnittelun aloitin. Samalla on kuitenkin käynyt selväksi, että Suomen muuttuvat koordinaatit ja/tai Suomen ulkopolitiikka kiinnostaa loppujen lopuksi varsin pientä ihmisjoukkoa Suomessa. Ja näin sen tulee myös olla. Tämä oivallus on kannaltani eräs antoisimmista hedelmistä koko projektissa ja siksi toistan sen: näiden teemojen ei tarvitsekaan olla kaikkien ihmisten mielissä ja huulilla kaiken aikaa. Aidosti merkittävät linjakysymykset lienevät asia erikseen Suomessakin, mutta en kykene löytämään maailmasta maata, jossa käytäisiin raivokasta kansallista debattia ulkopolitiikasta ja sen yksityiskohdista – kyseessä ei siis ole vain kotimainen vääristymä.

Kyse ei ole siitä, että turpo olisi salatiedettä, joka on varattu vain harvoille ja valituille: viimeistään somen nousu osoittaa, että kaikkisaavat halutessaan pelata. Pointti on, että suurin osa ihmisistä haluaa vain elää elämäänsä, eikä ihmetellä. Tämä on yhtäältä suuri vaara maailmassa, jossa ajattelemattomien ihmisten itsekkäät valinnat kasautuvat kenties koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaaviksi ja alati globaalimmiksi elämäntyyleiksi. Tämä on syytä pitää mielessä.

Samalla tämä on haaste poliittisille järjestelmillemme ja johtajillemme: ei koko Suomen tarvitse käydä suu vaahdossa ja kädet heiluen Ulkopoliittista Debattia. Päinvastoin, sitä varten meillä länsimaissa on vaaleilla valitut johtajat, että he päättävät ja myös tarvittaessa selittävät meille maailmaa ja valintojensa taustoja. Kysyä toki sopii, ovatko nykyiset johtajamme tehtäviensä tasalla, kautta läntisen maailman (Kiinan johdosta en tohdi mennä sanomaan mitään ja vaikkapa Venäjän johdosta on tullut sanottua jo ihan liikaakin, tässäkin blogissa). Ja tässä kukin vaaliuurnilla käynyt voi myös katsoa peiliin: ketä ja miksi onkaan tullut äänestettyä ja minkälaisen poliittisen (debatti)kulttuurin olemme samalla saaneet aikaiseksi.

Onneksi meidän ei tarvitse jäädä vain johtajiemme varaan. Heidän lisäkseen meillä on asiantuntijoiden ja muiden punditsien ja/tai asianharrastajien joukko, joiden tehtävänä on huolehtia, että johtajien ja muiden asioita ajavien argumenteista juoksutetaan turhat läskit pois. Tässä suhteessa en Sunnuntaistrategistin tavoin harmittelisi Kanavan tai UP-lehden ”pieniä” levikkejä: minusta ne ovat itse asiassa osoitus, että maassa on varsin suuri ja stabiili joukko näistä asioista kiinnostuneita ihmisiä: pohja hyvällekin keskustelulle on siis jo olemassa, eikä mitään koko kansan kattavaa hurmoshenkistä herätysliikettä nähdäkseni tarvita.

En olisi myöskään toivottoman pessimistinen keskustelun tason suhteen. Esimerkiksi viime päivien ajatustenvaihto pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiimoilta niin perinteisissä kuin uusissa medioissa on tuonut esiin koko joukon erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia. Niin päättäjät kuin kansakin ovat saaneet yllin kyllin sytykkeitä omalle kannanmuodostukselleen. Näin ollen olen SMK:n suuren taustamotiivin suhteen huomattavasti levollisempi kuin muutama vuosi sitten. Keskustelua on ja sitä käydään, myös kansainvälisestä politiikasta ja Suomen ulkopolitiikasta. Blogit ja Twitter tuovat tähän jatkossa alati suuremman panoksensa. Mahtikäskyjen ja monopolisoidun totuuden aika on Suomessakin lopullisesti ohitse.

***

Omalta kannaltani SMK:n loppu on samalla myös jatko ja uusi alku: piipitys Twitterissä jatkuu, samoin muu julkinen toiminta, vaikka tämä vuosi on tarkoitus varata jälleen huomattavasti aneemisemmille akateemisemmille pyrinnöille. Myös uusia julkisia seikkailuja on työn alla, mutta niihin palaan aikanaan. Sillä välin haluan kiittää kaikkia blogin ja kirjan lukijoita runsaan vuoden mittaisesta, yhdessä tuotetusta ja jaetusta säkenöivästä voimasta.

Hiski Haukkala

3 kommenttia:

  1. Lämpimät kiitokset Hiskille SMK-blogista. Matkaa on ollut ilo seurata ja olla mukana. Oliko blogi elitistinen ja etäinen? No ei. Kommentointiin on ollut matala kynnys kun olet ollut niin ystävällinen ja valmis keskusteluun. Eiköhän suurempikin yleisö pikkuhiljaa aktivoidu mukaan julkiseen keskusteluun. Tähän Twitter on yksi oiva väline ja on mahtavaa, että jatkossakin piipittäminen jatkuu. Ei paineita, homma toimii. Kiitos myös kun olet nähnyt vaivaa artikkeli- ja kirjasuositusten kanssa. Niistä on ollut paljon iloa ja hyötyä. Tässä yhteydessä Sunnuntaistrategistille voi edelleen suositella Steven Pinkerin The Better Angels of Our Naturea. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitokset tästä! Ilahduttaa kovasti, kiitokset myös itsellesi. Yksi iso oma motiivi koko tässä some-touhussa on good times & rock'n'rollin ohella tarjota hyvää kirjallisuutta sekä siihen liittyvää kommentaaria. Tämä on tavallaan Tamperereen kv-politiikan syventävä seminaari, joka vain jatkuu ja jatkuu piipittäen. Ja juuh, Sunnuntaistrategisti saisi vihdoinkin lukea Pinkerinsä: Pihastuminen on ihana ja iloinen asia!

    VastaaPoista
  3. Äh! Miksi aina käy näin. Kirjoitin läppärillä pitkän kommentin ja palautteen, sitten jokin tiedostamaton sormiliikeyhdistelmä kosketusalustalle ja puf! Kommentti katosi bittiavaruuteen.

    Mutta kuitenkin: Kiitokset myös matkasta! Blogautuksissasi oli aina tarttumapintaa. Ehkä blogit toimivat parhaimmillaan juuri näin (jotain, jossa itselläni on vielä kehitettävää): sopivan matala kynnys ideoille ja näkemyksille, sekä lupa sivellä niitä huumorilla. Tällä tavalla sitä tarttumapintaa nähdäkseni syntyy, vaikka ei tämä tosiaan mikään helppo taiteenlaji olekaan.

    Toinen pointtini koskisi harmittelemaasi vuorovaikutuksen vähyyttä (ehkä sinulla oli tässä tavoitteet varsin korkealla?). En olisi välttämättä kovin huolissani vuorovaikutuksen puutteesta. Nähdäkseni blogosfäärissä vuorovaikutus toteutuu, ei niinkään alkuperäisten viestien kommentaareissa, vaan blogien välillä (blogit ovat lopulta varsin egoistisia kanavia, ei niinkään keskustelufoorumeita).

    Naseva kirjoitus kirvoittaa yleensä siinä määrin laajaa pohdintaa, että itse kunkin on jo luontevaa kirjata ajatuksiaan omaan blogiin tai muualle, missä ikinä keskustelu ja sparraaminen jatkuukaan. Sitten se valtaosa lukijoista on todella mukana vain seuraamassa ajankohtaista keskustelua, päivittämässä tietouttaan, eikä välttämättä koe haluava ja tarvetta osallistua ajankohtaiseen keskusteluun sinänsä. Tämäkin on mielestäni ihan ok. Keskustelunavauksien jäljet näkyvät tällöinkin pidemmällä kaarella, jos ei ihan suorana vuorovaikutuksena.

    Niin, ja kiitokset myös vieraskynäilijöiden pestaamisesta, joka on varsin harvinaista herkkua näissä piireissä.

    Ehkä otan tästä jonain päivänä itsekin opiksi ja alan vaikkapa bloggaamaan nimellä.

    - Tapio Juntunen
    http://tweakling.wordpress.com/

    VastaaPoista

Tervetuloa keskustelemaan. Toivon keskustelijoiden osallistuvan keskusteluun omalla nimellään – niinhän minäkin teen.