torstai 26. huhtikuuta 2012

Hiskin Pihastuksesta ja sodan tulevaisuudesta


Ulkopolitistin lattialle paiskaama hansikas on saanut maata rauhassa nyt muutaman päivän ajan. Nyt on kuitenkin tullut aika nostaa se ylös ja vastata haasteeseen: en garde Taivaanrannanmaihari!

Nähdäkseni Taivaanrannanmaiharin heittämä haaste sisältää kaksi väitettä: ensinnäkin, että Hiski on ihastunut Harvardin professoriin Steven Pinkeriin. Mielestäni tämä sisältää myös implisiittisen jatkoväitteen, jonka mukaan Pinker-ihastukseni (jatkossa Pihastukseni) on heikentänyt kykyäni hänen kirjansa objektiiviseen arviointiin: Hiski on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista eikä siksi näe, että sodan tulevaisuus on itse asiassa varsin ruusuinen, joka on käsittääkseni se Taivaanrannanmaiharin toinen väite.

Aloitetaan ensin siitä tärkeimmästä väitteestä eli Pihastuksestani ja sen laadusta. Ensinnäkin, haluan todeta suoraan, kuinka loukkaavia tämänkaltaiset ad hominem -hyökkäykset ovat. Suomessa tappelevat yleensä miehet henkilöt, eivät asiat. Tämänkaltaiset ”man crush” -vihjaukset ovat juuri tyypillisiä siirtoja pelissä, jossa pyritään toisen henkilön mollaamiseen eikä hänen pointtiensa haastamiseen.

Samalla on pakko tunnustaa, että Taivaanrannanmaihari on tietysti oikeassa. Olen totaalisen ihastunut, suorastaan positively smitten: Pinker on mielestäni mahtava, ihana, söde, ihq ja aivan totaalista parhautta, parempaa kuin siivutettu leipä (pahoittelen kökköä 90-luvun jargoniani, joka ei varmaan 2010-luvulla enää ollenkaan puhuttele nykynuorisoa), kuten kuvakin tuossa alla tietää kertoa. Ennen kaikkea olen kuitenkin vaikuttunut Pinkerin kyvystä tuoda asioita ja runsaan määrän tutkimustietoa yhteen ja maalata laajaa – Better Angelsin kohdalla suorastaan häkellyttävän laajaa – kangasta.

Pinker: Ihq, jolla myös elämänarvot ovat selvästi kohdallaan (Huom tuoppien lukumäärä!)

Tämä tarjoaa itse asiassa oivan aasinsillan kommentoida Timo Harakan kohua herättänyttä Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia-kirjan arvostelua Hesarissa. En osaa ottaa kantaa hänen Wahlroos-väitteisiinsä, sillä en ole kirjaa vielä lukenut. Sen sijaan kulmakarvojani hieman kohotutti Harakan ylenkatse ”liikemiesten lentokentiltä ostamien populaarien tietopokkarien” genreä kohtaan. Harakka kritisoi ko. genren taipumusta vetää faktoja ja historiaa suoraksi todistaakseen Yhden Ison Asiansa (jolla ja miksi näitä kirjoja eittämättä myös myydään).

En kuitenkaan menisi Harakan tavoin näin yksioikoisesti dissaamaan  koko genreä turhaksi. Päinvastoin, on ainakin kaksi syytä miksi myös tätä genreä tarvitaan. Ensinnäkin, ”aito” tutkimus on usein liian spesifiä ja sen tuottama tieto varsin sirpalemaista: tiede kyllä lisää tietoa, mutta ei välttämättä ymmärrystämme maailmasta. Jälkimmäiseen tarvitaan synteesiä, johon Harakan vähättelemä genre omalta osaltaan pyrkii.

Toiseksi, ja vaikka yksittäiset teokset ovat usein lähtökohdiltaan, joskus lopputulemiltaankin sangen ongelmallisia, ei niiden arvoa pidä mitata ahtaasti yksinomaan niiden omilla meriiteillä. Rakentavampaa on mieltää ne puheenvuoroiksi ja argumenteiksi laajemmassa, alati globaalimpia piirteitä saavassa keskustelussa, joka viime kädessä yhteisesti ”neuvotellaan” ajatusten markkinapaikalla. Tässä mielessä Harakan kirja-arvostelu ja siihen osittain reagoinut Alexander Stubbin blogikirjoitus osoittavat, että prosessi toimii myös meillä Suomessa.

[Ilkeä kaveri voisi vielä lisätä, että Harakan viimeisin julkaistu teos itse asiassa edustaa samaa, halveksittavaa genreä, mutta Baddingin klassisin sanoin, ”enhän sitä tee, pieni vastaanvänkäys riittänee”.]

Osittain Pinkerin Better Angels on mahdollista nähdä Harakan kritisoiman genren edustajana. Pinker kuitenkin kirjallaan itse asiassa osoittaa, kuinka tämänkaltainen Big History voidaan kirjoittaa huolella ja nyansoiden ja siten varsin uskottavasti ja samalla myös tärkeitä poliittisia näkökulmia avaavasti (eikä Fukuyaman uusinkaan tässä suhteessa pöllömpi ole).

Ja sitten siihen toiseen, vähempiarvoiseen pointtiin eli sodan tulevaisuuteen ja onko Pinker havainnoissaan sen suhteen loppujen lopuksi oikeassa vai väärässä. Varoitus: from now on gloves are off! Ensinnäkin helppo tapa murskata Taivaanrannanmaiharin kirjoitus on todeta, että se on jo lähtökohdiltaan viturallaan: Ensinnäkin, koko kirjoitus ei edes mainitse Pinkeriä – hänet mainitaan vain kirjoituksen alussa mainitussa provokatiivisessa twiittauksessa.

Toiseksi – ja olennaisemmin – Pinker ei kirjassaan nimenomaisesti sano mitään sodan tulevaisuudesta. Hän esittää hengästyttävästi dokumentoidun tulkinnan (+ sosiaaliset mekanismit päälle!) siitä, miksi ja miten väkivalta on koko ihmiskunnan historian ajan eli siis menneisyydessä vähentynyt. Hän nimenomaan varoittaa kirjansa lopussa, että menneisyydestä ei voida johtaa trendejä tulevaisuuteen, vaan se on vielä jo määritelmän mukaan varsin avoin. Positiivisesti ymmärrettynä tämä on rallying call: rauha ja turvallisuus eivät ole saavutettuja etuja, vaan niiden eteen meidän kaikkien pitää tehdä aktiivisesti työtä.

Mutta olisi epäreilua Taivaanrannanmaiharia kohtaan jättää asia tähän. Otetaan siis lopuksi nopea Celebrity Deathmatch Pinkerin (Hiskin toimiessa mediumina) ja Taivaanrannanmaiharin pointtien välillä:

Erä #1 ja Martin Dempseyn väitteet: Kirjoituksensa alussa Taivaanrannanmaiharin argumentti lepää pitkälti US Joint Chiefs of Staffin puhemiehen Martin Dempseyn näkemysten varassa. Dempseyn mukaan elämme ”turvallisuusparadoksin” aikakautta, jolle on ominaista, että vaikka maailma vaikuttaa entistä turvallisemmalta, on se itse asiassa muuttumassa alati vaarallisemmaksi ydinaseiden leviämisen sekä valtioista riippumattoman väkivallan lisääntymisen johdosta.

Näkeekö kukaan, kuinka hullunkurinen tämä väite on, etenkin kun muistaa, että se tulee kaverilta, jonka edustama lafka on joutumassa rajun säästökuurin kohteeksi?

Dempsey ei pelkästään puhu omassa asiassaan, vaan on myös väärässä. Pinker itse asiassa kirjassaan sangen vastaanpanemattomasti osoittaa, että sekä valtioiden välinen että niiden sisäinen väkivalta on ollut historiallisesti rajussa laskussa – ja lasku jatkuu yhä. Tätä ei tarvitse mielestäni tämän enempää perustella – lukekaa kirja.

Jos ette kuitenkaan halua uskoa Pinkeriä, kannattaa myös tsekata Zenkon ja Cohenin ”Clear and Present Safety” -artikkeli Foreign Affairsissa, jossa he mielestäni varsin terävästi argumentoivat, kuinka viturallaan USA:n turvallisuuspoliittinen ja siten itse asiassa laajempikin kansainvälispoliittinen ajattelu on (samaa koetan itsekin itse asiassa esittää SMK:n sivuilla 50-54).

Tilanne: Pinker 1 – Taivaanrannanmaihari 0

Erä #2 ja Colin S. Grayn ajatukset: Dempseyn jälkeen Taivaanrannanmaihari tukehtuu tukeutuu tunnetun brittiläisen strategistin Colin S. Grayn ajatuksiin. Hänen mukaansa kuluvasta vuosisadasta tulee yhtä väkivaltainen kuin aiemmistakin, sillä sodan logiikka ei [koskaan?] muutu. Tämä on varsin paljon sanottu. Annetaan kuitenkin Grayn anatomialle ja Taivaanrannanmaalarille benefit of the doubt ja hyväksytään väite osittain, sillä kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!). Sen verran kuitenkin tohtisin Pinkeriin nojaten väittää, että on aivan mahdollista, suorastaan todennäköistä, että vaikka tulemme näkemään [paljon] väkivaltaa ja sotaa myös 2000-luvulla, tulemme sitä kuitenkin kohtaamaan olennaisesti vähemmän sekä frekvenssin että laadun (lue: tuhoisuuden) osalta kuin 1900-luvulla. Lisäksi kuten Stephan De Spiegeleire ja kumppanit ovat osoittaneet, itse sodan kuva voi muuttua varsin radikaalisti ja nopeastikin kuluvan vuosisadan kuluessa.

Mielestäni tämäkin erä kääntyy selvästi Pinkerille, mutta koska olen jalomielinen luonne, annan tästä erästä molemmille pisteen:

Tilanne: Pinker 2 – Taivaanrannanmaihari 1  

Erä #3 ja anarkian logiikka: Dempseyn ja Grayn jälkeen Taivaanrannanmaihari kääntyy rakenteellisen realismin puoleen sodan tulevaisuuden pohtimisessa. Hänen Kenneth Waltzin mukaan anarkisessa kansainvälisessä yhteisössä [Sic! Pitäisi olla järjestelmässä!] kukaan ei voi koskaan olla täysin varma turvallisuudestaan ja tämä lähtökohtainen turvattomuus pakottaa valtiot alati varustautumaan ja lopulta ajautumaan sotiin.

Anarkian logiikkaa ei kuitenkaan ole pakko tulkita näin kohtalonomaisesti. Päinvastoin, Alexander Wendt on mainiosti osoittanut, että anarkian vaikutukset riippuvat siitä minkälaisiksi valtiot itse sen luonteen mieltävät. Vihanpitoon pohjautuva Hobbesilainen logiikka on mahdollista korvata kilpailuun pohjautuvalla Lockelaisella tai jopa ystävyyteen nojaavalla Kantilaisella logiikalla. Näin on myös tapahtunut: Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon? Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?

Tilanne: Pinker 3 – Taivaanrannanmaihari 1

Erä #4 ja Taivaanrannanmaiharin johtopäätökset: Taivaanrannanmaihari huipentaa kirjoituksensa seuraaviin mahtipontisiin toteamuksiin:

On kuitenkin mahdollista, että ajan myötä tämä kehitys [sodan muuttuminen epähyväksyttäväksi kansainvälisessä yhteisössä] vahvistuisi ja yhä useammat valtiot olisivat halukkaita rankaisemaan valtioita jotka rikkovat kansainvälisiä normeja, joka puolestaan saattaisi toimia sotaa ehkäisevänä mekanismina. Näin ei kuitenkaan kenties käy – varsinkaan kun ajatellaan, kuinka suuri uhraus sota kansakunnille on.”
Suoraan sanoen tämä ei vaikuta kovinkaan lujalta tyrmäysiskulta Pinkeriä vastaan. Päinvastoin, nähdäkseni tässä vaiheessa Taivaanrannanmaihari jo ennakoi edessä olevaa omaa tyrmäystään. Ja näin myös käy, sillä Pinker nimenomaan kirjassaan dokumentoi sodan ja yleensä väkivallan hyväksyttävyyden radikaalin vähentymisen ongelmien ratkaisukeinona, kautta maailman. Tämän lisäksi Pinker paikantaa uskottavia ja myös tieteelliseltä kannalta relevantteja sosiaalisia mekanismeja, jotka auttavat ymmärtämään ja osittain jopa selittämään miksi näin on tapahtunut. Näiden pohjalta Pinker vielä johtaa kirjassaan ajatuksen siitä, että ihmisillä itsellään on vastuu huolehtia siitä, että positiiviset trendit saavat jatkoa myös tulevaisuudessa. Tämä on mielestäni vaikuttava ja tärkeä triptyykki ja varsinainen syy (siis Pinkerin yleisen ihquuden lisäksi) siihen, miksi kaverista ja hänen kirjastaan niin kovasti keuhkoan.

En halua olla tyly kunnioitettavaa Taivaanrannanmaiharia kohtaan, mutta jos yllä lainatut lauseet ja Pinkerin karvan yli 800 sivua tekstiä asetetaan vastakkain, tiedän ainakin itse kenelle annan oman ääneni:

Tilanne: Pinker 6 – Taivaanrannanmaihari 0

Loppuhuipennus: Matsin päätös on onnekkaasti saatu taltioitua videolle [alkaa n. kolmen minuutin kohdalta ja Pinkerin tunnistaa hänelle ominaisista pitkistä vaaleista kutreista].

Daniel Dreznerin jo klassisin sanoin: Am I missing anything?

Hiski Haukkala

6 kommenttia:

  1. Wow, olipas peitsen taittamista ekspertiisin välillä. Yhteisö v. järjestelmä, ei maallikko eroa ymmärrä.

    Mutta keittiöpsykologi on kyllä Hiskin kannalla muuten. Kävisikö tällainen argumentti lainkaan, vai oliko pääpointti peitsen taittamisessa?

    Talouskasvun ja kv-kaupan myötä yhteistyö ihmisten (valtioiden, organisaatioiden, yksilöiden) välillä on kasvanut massiivisesti. Perustuu luottamukseen, ja sota poistaisi luottamuksen ja aiheuttaisi automaattisen tuhon kaikille sodan osapuolille sotamenestyksestä huolimatta. Eli tylsästi: sota ei vaan kannata, jos maailma etenee nykyiseen malliin. Koskettaa kaikkia "paikkoja", jossa bkt yli sopivan rajan...

    VastaaPoista
  2. Keskustelua tulevaisuuden sodankäynnistä, yes! Pakko kommentoida muutama hajatelma:

    Grayn (Another Bloody Century luettu jokunen vuosi sitten) ja Pinkerin (pikainen silmäys) näkemykset eivät välttämättä ole niin kaukana toisistaan, kuin mitä ensisilmäyksellä näyttää.
    Molemmat pohjaavat analyysinsa historiasta suodatettuihin faktoihin.
    Yksi Grayn isoista pointeista on kehityksen epälineaarisuus (selitetty mielestäni paremmin teoksessa Strategy for Chaos) ja Pinker korostaa omassa esityksessään sotien esiintymisen sattumanvaraisuutta, vaikka niiden esiintymisen todennäköisyydet vaihtelisivatkin.
    Lisäksi rauhantyön suotavuuden suhteen näyttäisi olevan varsin vahva konsensus Grayn ja Pinkerin (sekä Taivaanrannanmaiharin ja blogin isännän) kesken.
    Another Bloody Centuryn ja Pinkerin keskeisimmät teesit eivät nähdäkseni ole toisiaan vastaan. ABC:n kärki kohdistuu väitteisiin siitä, että valtioiden väliset sodat olisivat hiipuneet historian hämärään jo kylmän sodan loputtua (vs. esim. Kaldor). Mutta tätähän Pinker ei kai väitä, vaan ymmärtääkseni hänen argumenttinsa on, että niin sotien määrä kuin maailman asukasmäärään suhteutettu kokokin on ollut laskussa. Kehityksen epälineaarisuus -pointtiin viitaten en muista, että Gray olisi ainakaan ABC:ssa ottanut ainakaan kovin vahvaa kantaa siihen kuinka sotaisia eri vuosisadat ovat olleet.

    Minun täytyy lukea Pinkerin kirja vielä kokonaan ennen kuin tohdin yhtyä blogin isännän optimismiin ”suorastaan todennäköistä” 2000-luvun sodankäynnin oleellisesta vähemmyydestä verrattuna 1900-lukuun. Mahdollista ja toivottavaa se tietenkin on, mutta muitakin mahdollisia kehityspolkuja on. (Sodankäynnin tulevaisuuteen liittyviä pähkäilyjäni löytyy seuraavien linkkien takaa: http://www.kadettikunta.fi/pdf/Kylkirauta112.pdf , sivut 12-15 ; http://www.maanpuolustuskurssiyhdistys.fi/d/Maanpuolustus_95_web.pdf , sivut 28-32 ; http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/40/4/kriisiyt.pdf sekä http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/37/3/kuinkaso.pdf .)

    Martin von Willebrandille: esittämäsi teoria on mahdollinen tosin vastaavia viljeltiin myös ennen ensimmäistä maailmansotaa. Mutta maailma on nyt eri, ja ehkä silloin bkt ei vielä ollut riittävän korkealla. Muutama esimerkki muista ajatusmalleista: demokratiat eivät sodi keskenään, ydinaseiden kauhun tasapaino jatkuu. Esimerkiksi Grayn ABC:n luvusta 4 löytyy lisää.

    Vielä yksi isohko pointti liittyen sodankäynnin tulevaisuuden pohtimiseen koskien myös Pinkeriä: maailmanhistoriallisten suurien linjojen ja yleismaailmallisten tendenssien pohtimisessa on järkeä, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Globalisaatio ei kuitenkaan ole totaalista ja esimerkkejä kulttuurisesta eriytymisestäkin löytyy.

    Lopuksi lienee hyvä palata vielä yllä esitettyyn pointtiin rauhantyön suotavuudesta ja todeta, että nähdäkseni (sodankäynninkin) tulevaisuuden suhteen paljon riippuu eri toimijoiden poliittisista päätöksistä ja kulttuurisista valinnoista. Toivotaan, että paremmat enkelit pysyvät niskan päällä jatkossakin.

    Yst. terv.

    Janne Malkki

    VastaaPoista
  3. Charly Salonius-Pasternak27. huhtikuuta 2012 klo 9.55

    Aivan mahtavaa tykitystä! ...I will join the fray!

    Liittyen Matin von Willebrandin kommentiin, uskon vakaasti, että maallikko ymmärtää eron yhteisön ja jäjestelmän välillä; kaikki ymmärtävät että HIFK:n ja SM-sarjan välillä on ero, esim. Yksi perusvirheistämme on olettaa, että maallikko ei kykene ymmärtämään eroja - se on eri asia kuin että ei juuri nyt ymmärrä jotain - sen takia hän ehkä jotain lukeekin.

    Mitä tulee ajatukseen, että "sota ei vain kannata", myös tuolla teesillä on pitkä historia. Ikävä kyllä se ei järjestelmällisesti pidä...mutta taloudella on toki sotia ja koko järjestelmää ohjaava ja mahdollisesti rajoittava tekijä, mutta tuo meneekin jo lähelle omaa tulevaa "tykitystä", alors!

    VastaaPoista
  4. No juu, Hiski näyttää vapautuneen formaalin ikeestä omaksi itsekseen!

    Pinker on luettu täälläkin (ja moni muukin populaari liikemiespokkari). Pääasiassa siitä syystä, että eurooppalaisen postajattelun aikakaudella mikä tahansa positiivinen ja optimistinen säie on ihmismielelle hyväksi jo pelkästään mielenterveyden kannalta. Toisaalta juuri tässä on tämänkin ajattelun harha - mitä sitten vaikka 'sota' helpottaisikin. Edessä on tosiasiallisesti ja varsinkin teoreettisesti liuta muita ongelmia, jotka uhkaavat jos eivät ihmiskuntaa niin ainakin akateemista integriteettiä. Eihän kv-suhteetkaan ole enää aikoihin ollut sotariippuvainen tai valtiokeskeinen oppiala, siis ainakaan pintapuolisesti. Hatunnosto silti Pinkerille.

    Toinen asia. Jättäen sodan muuttuneen profiilin taka-alalle on kuitenkin oleellista miettiä myös sitä, miten sotia voitetaan tai hävitään. Miksi voimakkaat toimijat tuntuvat häviävän sotia heikompiaan vastaan? Miksi ne tuntuvat häviävän rauhojakin, vaikka voittavat aktuaalisia konflikteja? Ja humanitaarisemmin, mitä merkitystä tällä on ihmisille?

    Entä jälkikäteiset sodan oikeutukset? Oliko Irak nyt siis hyvä vai huono asia? (ks. Brookingsin Irak indexit, melkein pelkkää plussaa)

    Kolmas asia. Eikö Hiski viitannut yhteisö/järjestelmä-erollaan tähän 'anarkkinen yhteisö'-oksymoroniin ja siihen, että waltzilainen struktuurioppi voi toteutua vain järjestelmätasolla? Tällöin jääkiekkoon verratessa parempi analogia olisi ehkä miettiä eroa narsistisiin maalikuninkuuksiin pyrkivien pelaajien ja enemmän joukkueena voittavien pelaajien välillä. Edelliset luottavat vain itseensä ja uskovat tätä myötä myös joukkueen pärjäävän (order=win), kun taas jälkimmäiset näkevät, että kaikilla on yhteinen etu voittaa joukkueena. Joskus tämä yhteinen etu saattaa jopa ylittää yksittäisen pelaajan narsistisen tarpeen voittaa pistepörssi. Njaa, aika tönkköä, mutta silti.

    Sitten on tietysti vielä he, joiden mielestä omaan maaliin ampuminen on kaikkein voimaannuttavinta.

    Riikka Purra

    VastaaPoista
  5. Parahin Professori Haukkala,

    Päätin käyttää hyväkseni vapun suomaa suvantovaihetta keskustelussa, ja hyökätä kun sitä vähiten odotetaan!

    Täältä voit lukea vastineeni tähän tekstiin: http://ulkopolitist.wordpress.com/2012/05/02/sodan-tulevaisuus-ja-hiskin-haaste-era-ii/

    Tämä on ollut varsin antoisa väittely, kiitos siitä. Voi olla, etten tämän jälkeen hetkeen ehdi näppiksen ääreen - täytyy nimittäin valmistautua tässä yliopiston loppukokeisiin (jotta saisin tutkinnon, pääsisin joskus jatko-opiskelijaksi ja kenties jonakin päivänä jopa kansainvälisen politiikan professoriksi...;))

    Ystävällisin terveisin,

    Christopher Rowley
    "Taivaanrannanmaihari"

    VastaaPoista
  6. Christopher (if I may),

    kiitokset kuuluvat myös itsellesi: on ollut hauskaa sekä tutustua teihin että vängätä kanssanne. Opintovapaa bloggauksesta on varmasti hyvä idea. Itsekin tunnen välillä houkutusta ottaa tutkimusvapaita tästä hommasta, mutta varsin koukuttavaa hommaa tämä kuitenkin on.

    Lopuksi: vaikka sanasi lämmittävät, niin eivät kuitenkaan niin paljon että jättäisin vastaamatta viimeiseen tuplasalvoonne - mutta teen sen silloin kun vähiten sitä odotatte. Alice Cooperin sanoin (I'm sure he invented this): Vengeance is mine.

    Siihen saakka, kaikella ystävyydellä

    Hiski

    VastaaPoista

Tervetuloa keskustelemaan. Toivon keskustelijoiden osallistuvan keskusteluun omalla nimellään – niinhän minäkin teen.