Menestyksestä, talouskasvusta ja hyvinvoinnista

Viime lauantain Hesarissa (21.1.2012, sivu A2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Elina Palola tarjosi mielenkiintoisen Vieraskynän, joka kirvoitti päässäni tukun myös SMK:hon liittyviä ajatuksia.

Otsikolla ”Eurooppa yhdentyy liikaa talouden ehdoilla” Palola kirjoitti, kuinka Euroopan integraation markkinavetoinen ja talouskeskeinen logiikka on enenevässä määrin rynnimässä myös kansallisten sosiaaliturvien alueelle.

Perinteisesti sosiaaliturvat ovat olleet tiukasti kansallisessa toimivallassa, ”Brysselin” sääntelyn ulottumattomissa. Nyt Palolan mukaan on kuitenkin menossa prosessi, jossa EU:n markkinavetoiset periaatteet ulotetaan yhä laajemmin myös kansallisten sosiaaliturvien alueelle. Tuloksena on pahimmillaan tilanne, jossa Palolan sanoin ”sosiaaliturvamme sopeuttamiselle ei näy loppua” ja jonka päässä odottaa kansalaisten arvostamien kansallisten järjestelmien romuttuminen.

Yhtäältä Palolan kanssa on helppoa olla samaa mieltä. On huolestuttavaa, jos markkinaideologian nimissä romutetaan toimivia kansallisia sosiaaliturvajärjestelmiä. Lisäksi jos ainut motiivi tähän on ideologinen usko markkinavetoisuuden siunauksellisuuteen, on selvää, että EU-eliitti sahaa omaa oksaansa.

Mutta kirjoituksesta heräsi myös muita teemaan, vaan ei välttämättä itse kirjoitukseen liittyviä ajatuksia. Loppublogia ei pidäkään lukea minään Palolan kritiikkinä, sillä omasta kokemuksesta tiedän, että Hesarin Vieraskynään mahtuu parhaimmillaan vain yksi ajatus ja tämä nyt kehittelemäni toinen menee Palolan ansiokkaan kirjoituksen ulkopuolelle, vaikka mielestäni siihen liittyykin.

Nähdäkseni kansallisten hyvinvointijärjestelmien tulevaisuus on erottamattomasti yhteyksissä koko eurooppalaisen taloudellisen ja sosiaalisen mallin elinvoimaisuuteen ja menestykseen. Tästä koetan hieman kirjoittaa myös kirjassa pohtiessani Suomen tulevan menestyksen eväitä (sivut 170–171).

Bill Clintonin aikanaan lanseeraama ajatus pätee edelleen: It’s (still) the economy, stupid! Voikin olla, että juuri nyt eurooppalaisen sosiaaliturvan ja koko hyvinvointimallimme pahin uhka ei ole markkinalogiikka tai ”Bryssel” sinänsä, vaan viime kädessä sosiaaliturvamme ja hyvinvointimme mahdollistavan kasvun hyytyminen ja sitä tukeneen taloudellisen toimeliaisuuden siirtyminen Aasiaan ja muihin kasvukeskuksiin.

Jos talouskasvu loppuu, loppuvat pian myös rahat. Tuntuu siltä, että EU-Euroopassa on lähinnä kahdenlaisia valtioita: niitä, joilta rahat ovat jo loppuneet sekä niitä, joilta rahat ovat kohta loppumassa. Ensimmäisestä ryhmästä hyvästä esimerkistä käy onneton Kreikka, joka on taloudellisesti ajautunut niin ahtaalle, ettei siellä pian ole sosiaaliturvasta kiveä kiven päällä jäljellä.

Toisesta ryhmästä esimerkkinä voi olla vaikkapa oma Suomemme, jossa aletaan pikkuhiljaa havahtua siihen, että alenevat kasvuodotukset yhdistettyinä väestön hurjaan harmaantumiseen on karmaiseva yhdistelmä. En halua vihjailla, että Kreikan tie on myös Suomen tie, mutta näyttää siltä, että Suomeakin odottava sosiaaliturvan sopeuttaminen (jolle loppua ei näy) johtuu vähemmän EU:sta ja enemmän siitä, että meiltä yksinkertaisesti hynkyt loppuvat nykyisenkaltaisen turvan ylläpitoon – ainakin ilman verotuksen tuntuvaa kiristämistä (mikä sinänsä voisi olla pohtimisen arvoinen ajatus, joka tosin varmaankin vaatisi erillisen blogin tai jopa toisenkin).

Oma – ja tällä erää pohtimatta jäävä – kysymyksensä on, missä määrin nykyinen talousmallimme ylipäätään kykenee tuottamaan kestävää hyvinvointia yhtään kenellekään ja ovatko sen rajat pian jo tulossa vastaan. Selvältä kuitenkin tuntuu, että niin kauan kuin näemme hyväksi järjestää yhteiskuntamme ja maailmantaloutemme nykyiseltä pohjalta on matikka Euroopan kannalta varsin lohduton: ei talouskasvua = ei hyvinvointia, ei sosiaaliturvaa.

Tässä suhteessa haaste on kaikille EU-maille yhteinen ja tämän seikan voisi kuvitella ajavan niitä tiivistämään yhteistyötä. Jos haluaa olla positiivinen, niin kenties juuri tästä on kyse Palolan kritisoimassa kansallisten sosiaaliturvien ”sopeuttamisessa”? On onnettomuus, jos tämä pyrkimys tumpeloidaan EU:n ja sen johtajien toimesta tuputtamalla vääriä, ideologisesti värittyneitä yhden koon ratkaisuja, jotka eivät kaikille sovi. Toisaalta, yhtäläisen onnetonta on, jos muutoksia vastustetaan vain sen takia, että ne tulevat ”Brysselistä” – tätäkin henkeä on näet ajassamme nähtävissä enemmän kuin kylliksi.

Hiski Haukkala